Huu, sanoi huuh­ka­ja – hetken tui­jo­tim­me toi­siam­me suoraan silmiin

Ensin Kaisa Peltomäki puhdistaa rusakot lumesta.

Olemme Finnaturen kuvauskojulla Limingan Virkkulassa. Rakennetulla lavalla pötköttelee kaksi puoliksi syötyä rusakkoa.

Syöttien hankkiminen on yksi osa toimitusjohtaja Peltomäen työtä. Yleensä raatoja poimitaan teiden varsilta, joskus paikallinen kanala toimittaa kuolleita eläimiä.

– Jätesäkkejä, kertakäyttöhanskoja ja desinfiointiainetta on aina autossa mukana, Peltomäki sanoo.

Lisäksi tutut soittelevat tai tuovat tuliaisia muovipussissa ovenripaan roikkumaan. Halpahallin myymättä jääneillä ja päiväyksensä ohittaneilla lihoilla lintuja ruokitaan silloin, kun kojulla ei ole asiakkaita.

Ruokaa on tarjolla joka päivä. Näin luodaan puitteet ja mahdollisuudet.

Näin talvella kuvauslavan somisteena on kuusia. Lumi peittää raadot kojun suunnasta katsottaessa. Kaksi etuvaloa ja yksi takavalo valaisevat paikan.

Huu, kuuluu jostain. Monta kertaa peräkkäin.

Kaisa Peltomäki arvelee, että lintu on lähellä. Sen verran hyvin huhuilu kuuluu.

Möllöttäjää odotellessa

Kuvauskoju on kotoisa ja lämmin. Lumiset kengät vaihdetaan huopatossuihin.

Ensimmäinen tehtävä on asentaa kamerat paikalleen.

– Ettei pääasia unohdu, Peltomäki sanoo.

– Kameraa ei voi enää laittaa, jos lintu on jo tullut.

Koska on talvi ja ulkona pakkasta parikymmentä astetta, pitää kuvauspussit sulkea tiiviisti, jotta kuviin ei tule lämpöväreilyä.

Mitään pakkasrajaa ei kuitenkaan ole, ja hyvä niin. Kuvat kuuranaamaisista huuhkajista Peltomäki otti mittarin näyttäessä miinus kolmeakymmentä.

Ammatikseen luontoa kuvaava Peltomäki käyttää kahta kameraa: eri putkissa on eri optiikat. Paikallaan nököttävä lintu on aivan erikokoinen, kuin siivet levällään liitelevä.

Kesken kuvaussession objektia ei voi vaihtaa, sillä tarkkanäköinen petolintu huomaisi sen varmasti ja lähtisi pois. Kameransa kannattaa opetella tuntemaan jo ennen kojulle tuloa niin, että oikeat napit löytyvät myös umpipimeässä ja riittävän nopeasti, ettei ainutlaatuinen hetki karkaa, ammattilainen vinkkaa.

Huuhkaja sinänsä on miellyttävä kuvauskohde, sillä se voi olla pitkiä aikoja paikallaan.

– Möllöttää näin ja möllöttää sitten toisin päin, Peltomäki havainnollistaa.

Mitä muita varusteita kojuun kannattaa ottaa? Hyvät eväät, oppaamme vastaa ja tarjoaa kahvia, teetä ja keksejä.

Illasta ja yöstä voi tulla pitkä, sillä joskus pöllö suostuu näyttäytymään vasta aamun tunteina.

Eikä välttämättä aina silloinkaan. Villit linnut toimivat juuri niin kuin niitä huvittaa.

– Aika hyvin asiakkaat ymmärtävät tämän. Yksi iso tehtävämme on kouluttaa asiakkaita, mikä on mahdollista ja mikä ei ja mitä voi odottaa, Peltomäki kertoo.

Luontotietoutta, -elämyksiä ja -kokemuksia – kun luonnon tuntemus lisääntyy, kasvaa myös halu suojella sitä.

Ihminen luonnon vieraana

Odotellessa on aikaa jutella niitä näitä. Puhumme hiljaa, toimimme rauhallisesti ja vältämme äkkinäisiä liikkeitä.

Koska mitään ruokintanäytösaikoja ei ole, huuhkaja voi tulla milloin tahansa.

– Me olemme täällä luonnon vieraina ja otamme vastaan, mitä tulee.

Joskus lintukojulle voi ilmestyä muutakin kuvattavaa. Kauriita, hirviä, jäniksiä, joskus vuosia sitten kävi ilves, Kaisa Peltomäki listaa. Susia ei ole näkynyt riistakameroissakaan. Korkealla lavalla oleva pieni syötti ei maanisäkkäitä pahemmin houkuta.

Virkkula on ikiaikaista huuhkajareviiriä. Reviiripariskunta käy aterialla ja tuo syksyisin sinne myös poikasensa, ennen kuin häätää ne pärjäämään omillaan.

Täällä huuhkajien kuvaaminen alkoi kuitenkin vähän vahingossa. Alun perin paikassa ruokittiin ja kuvattiin kanahaukkoja, kunnes huuhkajan oksennuspallot ja riistakameran kuvat paljastivat toisenlaisiakin vieraita.

– Se, että huuhkaja käy kojulla, on hyvin ainutlaatuista, Peltomäki sanoo.

Japanin Hokkaidolla on paikka, jossa käy äyriäishuuhkajia. Muita huuhkajankuvauspaikkoja maailmalla reissaava ja kuvausryhmiä opastava Peltomäki ei tunne.

Mystinen lintu sykähdyttää

Kuvauskojulla olosuhteet on järjestetty ja eläimiä ruokitaan. Utajärven kotkakojulla tarjolla voi olla isompikin ateria, kuten emakko tai hirvi. Eikö se ole luonnon toimintaan puuttumista? Ruokitaanko ohessa muitakin eläimiä kuin kuvattavia lintuja? Susia?

Tästä aiheesta Kaisa Peltomäki saa keskustella paljon.

– Ei. Susia ei totuteta yhtään mihinkään.

Peltomäki harmittelee, miten sosiaalinen media on luonut voimakkaita vastakkainasetteluja. Normaali, järkevä keskusteluilmapiiri puuttuu.

Suomen talvi on kova, joten iso osa huuhkajistakin kuolee jo ensimmäisen talvensa aikana. Ympärivuotinen ruokinta auttaa näitä erittäin uhanalaisia lintuja pärjäämään talven yli ja pysymään muutenkin paremmassa kunnossa.

Luonnon tuntemuksen lisääminen on iso oikeutus toiminnalle, Peltomäki perustelee.

Kojuilla luonnon harrastajat ja luontokuvaajat pääsevät metsästämään sellaisia otoksia, jotka eivät luonnossa onnistuisi koskaan, vaikka samoja eläimiä voi nähdä myös siellä.

Osa käy kojuilla ihan vain tarkkailemassa luontoa.

– Onhan se ihan eri elämys nähdä eläin luonnossa kuin eläintarhassa. Ja upeaa nähdä huuhkaja niin läheltä. Se on mystinen lintu, Peltomäki pohtii kohtaamisia, jotka jaksavat sykähdyttää aina vain.

Hän kertoo, että mitään kilpailuasetelmaa eri kojutoimijoiden välillä ei ole. Päinvastoin: yhdellä kuvauskojulla käynyt saattaa helposti innostua muistakin lajeista ja paikoista.

Peltomäki laskee, että varteenotettavia toimijoita on Suomessa parikymmentä.

Toimiala kasvaa voimakkaasti. Suomella on vielä kirittävää, jos maailman tasoon vertaa.

Täällä valttikortti on kuitenkin Suomen eksotiikka, joka on meille paikallisille joskus niin itsestään selvää, ettemme näe sitä. On luontoa, metsää, erilaisia vuodenaikoja, vaihtelevia säitä, hiljaisuutta, puhtautta, rauhaa ja vähän ihmisiä.

Teeri ja metso ovat lähes hävinneet Euroopasta, meidän metsissämme niitä vielä on.

Meille tavalliset lajit ovat monelle muulle jotain aivan erityistä. Talitiainen, keltasirkku ja punatulkku kiinnostavat.

Finnaturella on viisi eri paikkaa, joissa kaikissa kuvataan lintuja: maakotkia, teeriä, kanahaukkoja, pikkulintuja ja suokukkoja huuhkajien lisäksi. Yrityksen asiakkaista pääosa tulee ulkomailta, joten lajit ja paikat ovat valikoituneet osin heidän kiinnostuksensa perusteella.

Toiveissa olisi löytää uusi paikka, jossa voisi kuvata metson soidinta.

Huuhkajan kanssa silmätysten

Hiljaisessa ja hämärässä kuvauskojussa lähellä luontoa istuminen on kuin meditaatiota. Saa rauhoittua ja unohtaa ajan kulun ja arjen kiireet. Keskittyä olemaan hetkessä.

Malttamattomuus ei johda mihinkään.

Suositus on, että kojulla olisi kaksi henkilöä kerrallaan. Silloin kumpikin voi vuorollaan pistää pitkäkseen makeasti upottavaan petiin.

Kevyesti värisevä liiketunnistin on, mutta siitä huolimatta kuvaaja voi uinua onnensa ohi.

Hiljaisuudessa jostain kuuluu haukuntaa. Se voi olla koira, mutta se voi olla myös huuhkaja.

Ja sitten, ihan yhtäkkiä, se nököttää siinä, istumaoksalla.

Huuhkaja on tullut paikalle niin äänettömästi, että ilman jatkuvaa tarkkailua se olisi voinut jäädä huomaamatta.

Naaras malttaa olla säntäämättä ruoan kimppuun heti. Se väijyy, kääntelee päätään, varmistaa paikan turvallisuuden. Välillä tuijotamme toisiamme suoraan silmiin.

Silmät ovat palavan kellanpunaiset, tupsukorvat pystyssä. Höyhenpuku on ruosteenkeltaisen ja mustan kirjava, nokka musta.

Joskus käynti kestää pitkään, joskus ei. Nyt riittää muutama suupala rusakosta.

Sitten pöllö on pois yhtä nopeasti, kuin se tulikin.

Tuhansia kuvia huuhkajastakin ottanut Kaisa Peltomäki on vaikuttunut.

– Onhan se hieno lintu. Joka kerta on erilainen, sillä koskaan ei tiedä, mitä se tekee ja mihin menee.