Metsähallitus ilmoitti juhannuksen alla, että neljän koillismaalaisen ja monen muun suomalaisen retkeilyreitin huollon tulevaisuutta harkitaan. Yksi kohteista on Taivalkoskella sijaitseva Soiperoinen.
Kävimme katsomassa, mitä huollon lopettaminen voisi tarkoittaa.
Perille ei näytä olevan minkäänlaisia opasteita. Navigaattori ohjaa kääntymään mökkitielle, joka on niin jyrkkää, kuoppaista ja pehmyttä kangasmaastoa, että perille ei pääsisi tavallisella henkilöautolla, jos ei olisi kuiva kesäpäivä.
Parkkipaikalla tajuan, että tänne olisi ollut helpompikin tie — vaan mistäpä sen tietää, kun missään ei ole ensimmäistäkään kylttiä ilmoittamassa retkeilykohteesta.
Soiperoinen on pieni järvi, jonka ympäri viiden kilometrin mittainen Soiperoisenpolku kiertää.
Reitti on paikallisesti tunnettu, mutta ei mikään Koillismaan ykkösnähtävyys. Jos arvostaa koillismaalaista perusmaisemaa, jossa järvet ja harjut vuorottelevat, tuskin joutuu pettymään. Iso osa matkasta talsitaan muutaman kymmenen metrin korkuisen Soiperoharjun kapealla laella, missä vasemmalla on komeat näköalat Soiperoiselle ja oikealla Rääpysjärvelle.
Erittäin helppokulkuinen, miltei tyystin juurakoton ja kivetön polku soveltuu hienosti perheen pienimmillekin: matkaan evästaukoineen ei mene valokuvaamaan ja muistiinpanoja kirjoittamaan pysähtelevältä toimittajaltakaan kuin kaksi tuntia. Korkeuserot eivät ole niin rankkoja, että kapuaminen uuvuttaisi, ja parissa kohtaa reitin varrella on jopa uimarantoja.
Tai ”ranta” on ehkä väärä sana, sillä mistään biitsiolosuhteista ei ole kyse. Kuiva kangastörmä on havunneulasten peitossa, ja järven pohja näyttää olevan silkkaa mukulakiveä ja uppotukkia. Ranta myös syvenee aika loivasti, joten jalkapohjat voivat olla hetken aikaa koetuksella ennen kuin aikuinen pääsee uimasyvyyteen.
Näin kesäkuun lopulla vesi oli vielä turhan viileää, eivätkä uikkarit muutenkaan olleet mukana, mutta vähän myöhemmin kesällä olisi varmasti mukava pulikoida. Testipäivänä viime sunnuntaina Soiperoisentien parkkipaikalla oli minun lisäkseni vain neljä autoa, ja itse polulla tulee vastaan kolme ihmistä ja koira, eli polskia saa todennäköisesti omassa rauhassa.
Puolen tunnin ajomatkan päässä Taivalkosken keskustasta sijaitsevan Soiperoisen luonnonsuojelualueen mielenkiintoisinta maisemallisinta antia tarjoilevat korkeat harjut ja järven pohjassa ristiin rastiin lojuvat puunrungot.
Vesi on niin kirkasta, että ainakin luontoon.fi:n mukaan esimerkiksi yhden salmen ylittävältä sillalta voisi seurata kelojen lomassa piileskelevien ahventen elämää. Itsekin pysähdyn kymmeneksi minuutiksi katselemaan, näkyisikö niitä tai vaikka isompiakin kaloja, mutta huono tuuri — kaipa jalkojeni töminä puusillalla on säikäyttänyt ne kauemmaksi.
Parkkipaikan opastetauluissa kerrotaan myös, että tarkkasilmäinen kulkija voi huomata Soiperoisella merkkejä entisajan hiilenvalmistuksesta eli miilunpoltosta, tervan valmistuksessa käytetyistä tervahaudoista sekä esihistoriallisista peuranpyyntikuopista. En kai osaa kiinnittää katsettani oikeisiin asioihin, sillä en näe sellaisista merkkiäkään. Enpä kyllä tietäisikään, miltä tervahauta tai pyyntikuoppa näyttää.
Haastetta lisätäkseni päätän kokeilla ensimmäistä kertaa eläessäni vähän polkujuoksua. Muutama sata metriä menee vaelluskengät jalassa yllättävän helposti ja kompuroimatta, mainio paikka aloittelijalle siis. Tosin ehkä polkujuoksijat nimenomaan haluavat kompastella? Miksi he muuten metsässä juoksisivat?
Soiperoisen kävijämäärät ovat olleet 3 300:n luokkaa vuodessa. Vertailun vuoksi esimerkiksi Hossan kansallispuistossa käy 80 000, Kylmäluomalla 26 500 ja Syötteen kansallispuistossa 136 000 ihmistä joka vuosi.
Metsähallitus ilmoitti juhannuksen alla, ettei tätä ja kolmea muuta vähemmän suosittua koillismaalaista retkeilyreittiä enää tulevaisuudessa välttämättä huolleta.
Tällä hetkellä säästökurimuksessa pyörivä Metsähallitus selvittää yli 60 suomalaisella retkeilyalueella, kannattaako niiden huoltoa jatkaa, ja yrittää saada kuntia ottamaan osan niistä kontolleen.
Taivalkosken kunnanjohtaja Mirva Haataja kertoi aiemmin Soiperoisen olevan kunnalle sen verran tärkeä kohde, että he miettivät vakavasti sen ylläpitoa omin voimin säilyttääkseen sen ”mielekkäänä retkeilykohteena.”
Tällä hetkellä Soiperoisenreitin varrella on kaksi katettua tulentekopaikkaa käymälöineen ja halkoliitereineen. Kesäkuun lopussa ne olivat vielä siistejä ja täysin käyttökunnossa. Metsähallitus lienee käynyt tuomassa polttopuita ja kuiviketta viimeksi talvella. Uhkaavasti molemmat olivat kyllä jo huvenneet.
Soiperoisenpolku
Lähtöpiste: Soiperoisentie 57–59, Taivalkoski. Noin 3 kilometrin mittainen Soiperoisentie on suljettu joulukuusta toukokuuhun.
Pituus: Soiperoisenpolku 5,1 kilometriä + siitä haarautuva Poromyhkyrän lenkki 1 kilometri.
Kesto: 1,5–3 tuntia.
Vaativuus: virallisesti keskivaativa, ja korkeuseroja on jonkin verran, mutta esimerkiksi Iivaaraan tai Valtavaaraan verrattuna helppo. Reitti on merkitty selkeästi maastoon opaskyltein ja keltaisin maalitäplin.
Taukopaikat: Soiperoisen päivätupa, tulipaikka, käymälä ja halkoliiteri sijaitsevat heti reitin alussa. Rääpysjärven laavu liitereineen ja käymälöineen on erillisellä Poromyhkyrän lenkillä, joka haarautuu pääreitistä.
Katso alta lisää kuvia Soiperoiselta:
