Suurin osa Poh­jois­mai­den kil­ju­han­his­ta le­väh­tää yhdellä pel­lol­la – Dna-näyt­tei­den avulla ää­rim­mäi­sen uhan­alai­sen linnun pe­si­mä­paik­ko­ja yri­te­tään löytää Lapista

Kaukoputkella erottuu sänkipellossa ruokailevista hanhista lähinnä päät ja WWF Suomen ohjelmajohtaja Petteri Tolvanen luettelee tuntomerkkejä, joilla kiljuhanhet erottaa samassa parvessa ruokailevista tundrahanhista. Muun muassa pienempi koko, lyhyempi kaula ja lyhyempi nokka ovat kiljuhanhen tuntomerkkejä.

Karvonen löytää hanhiparvesta myös kaularengasta ja lähetintä kantavan hanhen, Mr. Bluen, jonka avulla on saatu selville aiemmin tuntematon levähdysalue Viron Hiidenmaalla.

Kiljuhanhia on sunnuntaina nähty 85, mikä on hieman vähemmän kuin parina aiempana vuonna.

– Viime kesä oli ennätyksellisen huono pesimävuosi. Ilmeisesti vain yksi pari sai yhden poikasen, Tolvanen summaa Norjassa pesivän populaation vuoden 2020 pesintätuloksen.

Oulun seudulla nähtiin 2010-luvulla useana peräkkäisenä keväänä yli sata kiljuhanhea, mutta poikastuoton täydellinen epäonnistuminen näkyy myös kevätmuuttajien määrän vähenemisenä, sillä aikuiskuolleisuuskin vaikuttaa kokonaiskuvaan.

Tolvasen ja Markkolan mukaan kiljuhanhikanta heilahtelee paljolti myyräkantojen vaihtelun mukaan. Kun tunturissa ei ole myyriä, ketut saalistavat linnunpoikasia, myös kiljuhanhen poikasia.

– Nyt juuri ollaan notkahdusvaiheessa, mutta seuraavaksi odotetaan kunnon harppausta ylöspäin, Tolvanen ennakoi.

– Tämä on maailman pisin ja tarkin havaintosarja kiljuhanhen kannankehityksestä, Tolvanen taustoittaa Oulun seudun järjestelmällistä tehotarkkailua, josta Markkolan ja Karvosen työ on osa.

Maanantaina lajin perinteisillä levähdysalueilla Siikajoella, Liminganlahdella ja Hailuodossa päivysti kymmenkunta tarkkailijaa.

– Aloitettiin 1980-luvulla. Aivan pienistä murusista lähtenyt tietämys on lisääntynyt aivan hirveästi, Markkola muistelee.

– Ei tiedetty taantuman syytä, ei tiedetty, minne hanhet muuttavat, ei tiedetty mitä tehdä, Tolvanen lisää.

Tuolloin Oulun seudun kautta muuttava kanta oli vajaa sata lintua, mutta heikoimmat vuodet olivat vielä edessäpäin.

– Pohjoismaiden kanta on ollut pienimmillään ehkä 25 parin luokkaa, Markkola kertoo. Siis viitisenkymmentä lintua.

Kiljuhanhiseurannan konkarit ovat vierailleet vuosien mittaan lajin talvehtimisseuduilla ja muuttoreittien varren levähdysalueilla muun muassa Kreikassa, Unkarissa, Venäjällä ja Kazakstanissa.

– Suojelutyö on ollut sellaista palapelin rakentamista, Tolvanen kuvaa.

Tolvasen mukaan EU-maissa on onnistuttu suojelemaan kattava keskeisten alueiden verkosto, eikä esimerkiksi metsästyskuolleisuutta esiinny EU:n alueella enää käytännössä lainkaan.

– Kanta on kuitenkin yhä äärimmäisen pieni ja kiljuhanhi on Pohjoismaiden uhanalaisimpia pesiviä lajeja, Tolvanen korostaa.

Tämä kevät on viime syksynä alkaneen viisivuotisen EU LIFE Luonto -rahaston tukeman hankkeen ensimmäinen kevätmuuttokausi. Hanke toteuttaa suojelutoimia Kreikassa, Unkarissa, Liettuassa, Virossa ja Suomessa.

– Myös Norjan ympäristöhallinto rahoittaa hanketta merkittävältä osin, Tolvanen lisää.

Suomesta mukana ovat Metsähallituksen Luontopalvelut, Oulun yliopisto sekä WWF.

Oulun yliopiston osaamisella aiotaan ensi kesänä kokeilla kiljuhanhen suojelussa kokonaan uudenlaista menetelmää: lajin pesimäalueiden kartoitusta ympäristöstä otettavien dna-näytteiden avulla.

Näytteenottoa demonstroiva Oulun yliopiston tutkija Johanna Honka vetää ruiskuun pelto-ojasta vettä, joka suodatetaan filtterin läpi.

Hongan mukaan menetelmän avulla etsitään vesistöistä kiljuhanhen dna:ta.

– Etanolissa tämä säilyy huoneenlämmössä pari viikkoa, hän toteaa kuljetusvalmiiksi pakatusta filtteristä.

Tarkoitus on kartoittaa 50 tunturilampea kiljuhanhen todennäköisimmiltä pesimäalueilta pohjoisimmista Lapista. Kiljuhanhen tiedetään viimeksi pesineen Suomessa 1950-luvun puolivälissä.

– Ympäristö-dna:n analysointi on suhteellisen tuore menetelmä, sillä on tutkittu esimerkiksi järvenpohjien sedimenttien lajistoa, Oulun yliopiston perinnöllisyystieteen professori Jouni Aspi kertoo.

– Kiljuhanhi ei vaadi pesimäympäristöltään mitään erityistä, mistä syystä mahdollisia pesimäalueita on valtavasti inventoitavaksi. Nyt Metsähallitus kerää vesinäytteitä, ja Oulun yliopistossa tutkitaan, löytyykö niistä kiljuhanhen dna:ta, Tolvanen kertoo.

Mahdolliset löydöt auttavat suuntaamaan pesivien parien etsintää tarkemmin. Jos kiljuhanhi palaisi pesimälajiksi ja pesimäalueet löytyisivät, Metsähallitus harkitsisi voisiko alueille kohdistaa joitain hoitotoimia.

– Esimerkiksi Norjassa on pyydetty kettuja pois pesimäseuduilta. Se vaatii jatkuvaa pyyntiä, mutta kaikki mitä voidaan tehdä, kannattaa tehdä pesinnän turvaamiseksi, erikoissuunnittelija Stefan Siivonen Metsähallituksen Luontopalveluista pohtii.

Ilmastonmuutos on vaikuttanut kiljuhanhenkin muuttoon.

– Muutto on noin kymmenen päivää aikaisemmassa kuin 1990-luvulla, Markkola kertoo.

Syysmuuton aikainen esiintyminen loppui Markkolan mukaan Suomessa kokonaan kannan taantumisen myötä, mutta viime syksynä hanhitutkijat saivat iloisia uutisia: Liminganlahdella levähti syyskuussa 27 kiljuhanhea. Sitä edelliset syyshavainnot Suomesta olivat noin 50 vuoden takaa.

– Viime syksynä saatiin nopeasti aikaan hyvää yhteistyötä metsästäjien kanssa, ja tänä vuonna on tarkoitus informoida metsästäjiä lisää ja hyvissä ajoin. Tolvanen kertoo.

Tolvanen painottaa, että näin pienessä kannassa jokainen yksilö on arvokas.

– Yhdenkin linnun menettäminen vaikkapa väärinmäärityksen seurauksena hämärämetsästyksessä olisi paha isku.