Henkensä hädässä susi oli tehnyt kaikkensa.
Se oli laukkonut ylös ja alas jyrkkiä vaaroja, painellut louhikkoista tunturinrinnettä ja loikannut kalliolta alas vauhtiaan juuri hidastamatta.
Silti se ei ollut päässyt eroon vainoajastaan.
Metsähallituksen puistomestari Jari Kangasniemi oli seuraillut pimeään saakka eläimen ja sitä seuranneen moottorikelkan jälkiä.
Lumelta hän oli lukenut, miten kuljettaja oli rytyyttänyt yli kivien ja kantojen ja törmännyt välillä puuhunkin.
Takaa-ajon tiimellyksessä jäljelle oli lohjennut kappale suksimuovia.
Sen Kangasniemi oli noukkinut haalarinsa taskuun, ennen kuin oli palannut Inarin kirkonkylälle pyytämään apuvoimia ja odottamaan aamun valkenemista.
Seuraavana päivänä hänen, erätarkastajan ja poliisin yhteispartio löysi jäljet uudestaan.
Ne päättyivät järvenjäälle.
Sieltä löytyi haulikonpatruunan välitulppia, verta ja kahden moottorikelkan jäljet.
Ja painaumia saappaasta, jonka pohjassa oli numero 39.
Kangasniemi kertoi poliisille, mistä talosta tekijää kannattaisi kysellä.
– Ei täällä ole kuin yksi mies, joka kulkee tuon numeron saappaissa.
Pienijalkainen isäntä sai kutsun kuulusteluihin.
Rikoskumppanistakin Kangasniemellä oli epäilyksensä.
Tämä oli ehtinyt viedä kärsineen kelkkansa jo korjaamolle. Poliisi meni perässä sovittaakseen sukseen muovinsuikaletta, jonka Kangasniemi oli ottanut talteen.
Löytäjälle ei ollut yllätys, että palanen sopi täydellisesti.
Inarin Juutuanvaaran alla on verkkainen keskitalven aamu.
Isäntä lisää puita takkaan, ennen kuin palaa nojatuoliin silmäilemään lehtileikkeitään.
Niitä on pöydällä pinkallinen.
Jari Kangasniemeä, 60, kuvaillaan kairojen salapoliisiksi.
Jäälle tapettu susi on vain yksi luonnossa tapahtuneista kymmenistä rikoksista, joita hän oli selvittämässä lähes 40 vuoden työurallaan Metsähallituksessa.
Poliisi löysi lopulta sudenraadon metsästä, jätesäkkiin sullottuna.
Tekijät kertoivat ajattaneensa eläintä koirana tai koirasutena, ennen kuin olivat ampuneet ja nuijineet sen hengiltä.
– Tutkimusten mukaan se oli sataprosenttisen puhdas susi, Kangasniemi kertoo.
Kaksi miestä tuomittiin käräjillä. He menettivät myös kelkkansa.
Niin on käynyt monessa jutussa, joissa Kangasniemi on ollut mukana.
– 25 kelkkaa valtiolle. Niin laskin joskus, hän sanoo.
Kangasniemi aloitti Metsähallituksessa vakinaisena tammikuussa 1984.
Hän on ollut valvojana, puistomestarina ja kenttämestarina.
Tittelit ovat vaihtuneet, toimenkuva ei juurikaan.
Se on ollut valvontaa ja suojelutyötä, kuten Metsähallituksen vastuulla olevien uhanalaisten lintujen ja eläinten seurantaa Ylä-Lapin erämaissa.
Mittariin on ehtinyt tulla runsaat puoli miljoonaa kilometriä työajoa Ylä-Lapin erämaissa moottorikelkalla ja mönkijällä.
Matkalle mahtuu paljon sellaistakin, josta ei ole voinut tai kannattanut puhua – ei ennen kuin nyt.
Tämän jutun ilmestyessä Kangasniemi on on ollut reilun viikon eläkkeellä Metsähallituksesta.
– Kai nyt saa jo sanoa, mitä ajattelee ja on nähnyt.
Inarin kirkonkylän länsipuolelta alkaa läntisen Euroopan suurin, tietön erämaa.
Lemmenjoen kansallispuisto levittäytyy aina Norjan rajalle ja Kittilän koillisnurkalle. Pohjoisesta voi kulkea 90 kilometriä etelään ja idästä yli 50 kilometriä länteen osumatta ainoallekaan tielle. Norjan puolella erämaa jatkuu Ylä-Inarijoen kansallispuistona.
On sanottu, että kukaan ei tunne Suomen suurinta kansallispuistoa yhtä hyvin kuin Jari Kangasniemi.
Se voi olla totta.
Pääsäännön mukaan Lemmenjoen puistossa saavat liikkua konevoimin vain viranhoidossa ja poronhoitotöissä kulkevat.
Poronhoitajat tuntevat palkisensa hyvin, mutta useimmiten vain sen osan, jossa itse paimentavat.
Kangasniemen reviiriä on ollut koko valtava kansallispuisto, noin 2 850 neliökilometriä – siis reilusti esimerkiksi Kolarin kuntaa suurempi alue.
– Kaikki mahdolliset paikat on käyty. Ja joku mahdotonkin, hän sanoo.
Ei vain töissä, vaan myös vapaalla. Inarilaiseen tapaan Kangasniemi metsästää ahkerasti Lemmenjoen kansallispuistossa.
No, ei aivan kaikkea.
Erämaissa elää ainakin yksi, saaliina suuresti arvostettu riistaeläin, joka saa Kangasniemeltä rauhan.
Kokematon mutta intoa täynnä.
Niin Jari Kangasniemi kuvailee nuorukaista, joka aloitti 22-vuotiaana Lemmenjoen puiston valvojana.
– Olin mahdottoman utelias. Halusin tutkia aluetta, pyöriä vähän joka puolella.
Se tarkoitti viikonkin reissuja kansallispuistoon.
Joskus samassa partiossa oli kokeneempia, kuten puistomestari tai erätarkastaja. Heiltä hän oppi valvontatyön alkeita paperilla ja käytännössä.
Useimmin Kangasniemi kelkkaili, käveli tai ajoi mönkijällä kansallispuistossa yksin – tapaamatta päiväkausiin ketään muuta ihmistä.
– Tärkeintä oli pärjätä itsensä kanssa. Pysyä rauhallisena ja luottavaisena, vaikka sattuisi mitä.
Jos sattui, apu oli kaukana.
Ainoa yhteydenpitoväline oli erämaapuhelin, joita oli muutamalla kämpällä.
Suunnistamiseen oli silmät, kiikari, paperikartta ja kompassi. Ennen kuin GPS-laitteet tulivat, hän merkitsi avainpaikkoja lyömällä puunrunkoihin pilkkoja.
Ahkiossa oli sukset siltä varalta, että kelkka särkyy niin pahasti, ettei Kangasniemi pysty korjaamaan sitä maastossa.
Usein pystyi.
Lapsuudenkodissa oli ollut yhden kelkkamerkin huoltopiste. Käsillä tekeminen on tuttua, ja työkaluja ja varaosia oli mukana maastossakin "vähintään pikkuremontin verran".
– Mutta on niitäkin reissuja, joilta on pitänyt palata hiihtämällä ihmisten ilmoille.
Läheltä seuranneiden mielestä Kangasniemi on yksi parhaita lukemaan jälkiä ja merkkejä, joita luonnossa tulee vastaan.
Nokkela, tarkka ja tinkimätön, työkaveri kuvailee.
Kokemuksen tuomaa, Kangasniemi kuittaa itse.
– Jos ajelee tuolla 10 000 kilometriä talvessa ja on yhtään kiinnostunut siitä, mitä näkee, niin väkisinkin oppii.
1990-luvun alkuun saakka hän sanoo olleensa oppipoika.
Nuori valvoja osui erämaassa usein paikkoihin, joissa oli ajettu kelkalla ristiin rastiin, esimerkiksi toisen jäljen yli samasta kohtaa lukemattomia kertoja.
– Ja jatkoin vain matkaa! hän päivittelee.
– En alkuun ymmärtänyt, miten sotkeminen on yksi tapa peitellä jälkiä, jos on jotain peiteltävää. Kuinka monta tappopaikkaa niistä olisikaan löytynyt, jos olisin hoksannut etsiä.
Vähitellen hän hoksasi.
Kevättalvella 1993 Kangasniemi oli valvontareissullaan kansallispuiston länsireunalla, Vaskojoen latvoilla.
Pieneltä alueelta hän löysi runsaasti kelkanjälkiä. Ne painuivat läpi koivupuskien ja mutkittelivat männikössä niin että puiden parkkia oli lentänyt hangelle.
Lopulta Kangasniemi keksi telanjäljeltä kynnen painaumia.
– Ihan kaikkia ei ollut saatu ajamallakaan piiloon.
Tappopaikka löytyi kohdasta, jossa kelkanjäljet risteytyivät uudestaan ja uudestaan.
Kangasniemi kaivoi lumesta todisteeksi ahman karvoja ja jäätynyttä verta, ennen kuin lähti katsomaan, mistä kelkat olivat tulleet.
Muutaman päivän ajan hän seuraili jälkiä, ensin yksin ja sitten poliisin kanssa, edestakaisin.
– Kelkan mittariin tuli kaikkiaan 450 kilometriä.
Työkaverit vitsailevat sinnikosta, joka on valmis vaikka nukkumaan jäljen vieressä, jos se auttaa selvittämään rikoksen.
Kangasniemi tunnistaa kuvauksesta itsensä.
– Jäljitys on jonkunlaista huumetta. Kun pääsee alkuun, on vaikea lopettaa. Se menee veriin.
Ahmantaposta epäillyt olivat ehtineet koteihinsa ja vaihtaneet kelkkoihinsa niin telamatot kuin sukset.
Mutta vanhoista saatiin mitat ja kuviot, ja ne istuivat niihin, joita poliisi oli käynyt taltioimassa rikospaikalta.
Putkapäivien jälkeen tekijät tunnustivat.
Aidankorjauksessa olleet poronhoitajat olivat yhyttäneet ahman, ajaneet ja nuijineet sen hengiltä ja upottaneet raadon paluumatkalla Lemmenjoen sulaan.
Kangasniemi muistaa vieläkin, miten toinen tuomituista perusteli tekoa.
– Oli iskenyt äkillinen metsästysvietti.
Kangasniemen mielestä petojahdista kelkoilla ei pitäisi puhua metsästyksenä, "ei ikinä".
Ei edes silloin, kun suojelualueilla jahdataan useiden kelkkojen ja kuljettajien voimin suurpetoa, jonka tappamiseen Riistakeskus on myöntänyt porovahinkojen vuoksi poikkeusluvan.
Kangasniemi huomauttaa, mikä on kansallispuistojenkin perimmäinen tarkoitus: suojella alkuperäistä luontoa ja erityisesti sen uhanalaisimpia, esimerkiksi ahmaa.
– Minuun oikeustajuuni ei mahdu, että peto voidaan tappaa siellä, missä sen pitäisi olla varta vasten turvassa.
Kangasniemi on arvostellut julkisesti poikkeuslupia, petovahinkojen vähäisiä maastotarkastuksia ja ylipäätään sitä, että lihaa syövä suurpeto voi menettää päänsä "muutaman raadon vuoksi".
– Eihän niistä ota monesti edes selvää, ovatko ne pedon tappamia vai itsekseen kuolleita.
– Ymmärrän, että poromiehiä harmittaa, kun tokassa käy kato. Mutta se on luonnonlaki. Pedot pitävät osaltaan yllä luonnon tasapainoa.
Kolme nopeaa Jari Kangasniemelle
Parasta työssäsi? "Olen aina tykännyt olla erämaissa. On ollut onnea, että olen saanut tehdä työkseni sitä, mikä on tuntunut omalta ja tärkeältä. Ja vielä niin komeissa maisemakonttoreissa että harvalla on."
Ikävintä työssäsi? "Rikokset, jotka menevät yli kaiken ymmärryksen. Toukokuussa 1991 olin valvomassa kevätyössä karhunpyyntiä Lemmenjoen puistossa, kun törmäsin naaliin, jota oli ammuttu paisteille.
Maa oli osin paljas, ja naali katosi jälkiä jättämättä kuolemaan jonnekin, kuten haavoittunut eläin usein tekee. Löysin kelkanjäljiltä parabellumin hylsyn ja tupakantumppeja, mutta ampuja ei selvinnyt koskaan. En voi vieläkään käsittää, miksi joku tappaa niin harvinaisen ja harmittoman eläimen."
Jos olisit eläin, mikä eläin olisit? "No ahma! Sen sitkeämpää ei olekaan. Olen nähnyt jäljistä, miten ahman yli on ajettu kelkalla monta kertaa, ja silti se on jatkanut matkaansa. Susikin voi luovuttaa äärimmäisessä hädässä, mutta ahma ei ikinä. Kunnioitan sitä kovasti."
Kangasniemen suorapuheisuus ei ole ollut kaikkien mieleen – ei aina työnantajankaan.
Metsähallituksessa ei saa vaarantaa välejä sidosryhmiin, tuore eläkeläinen sanoo.
– Minusta totuuden saa kertoa ja pitääkin. Muuten suuri yleisö voi luulla, että kairoilla on kaikki hyvin.
Toisinaan Kangasniemi kutsuu pohjoisen kansallispuistoja rikollisensuojelupuistoiksi.
Eläkeläisten tapaan hän muistelee kaiholla työuransa parhaita vuosia.
Kangasniemen mielestä valvonta oli kattavampaa, rikosepäilyjen tutkinta tehokasta, paneutuvaa ja sinnikästä.
– Kun ilmoitimme epäilystä, nimismies lähetti nopeasti poliisin, joka saattoi jopa ottaa lumijäljistä kipsivalun.
– Ei annettu hevillä periksi, eikä ajateltu, ettei tästä käräjäjuttua kuitenkaan saa.
Jatkuva yhteydenpito ja tiedonvaihto takasivat tiiviin yhteistyön, Kangasniemi sanoo.
Sille olisi hänen mielestään suuri tarve nytkin, kun "viranomaiset ovat kaikonneet kairasta".
Rajavartiosto keskittyy rajavalvontaan, poliisi kylille ja tienvarsille. Metsähallituksen erätarkastajalla voi olla reviirinä neljäsosa Lapista.
Joskus Kangasniemi on kadehtinut norjalaisia ja ruotsalaisia, joita on tavannut lähialueyhteistyön puitteissa.
– Heitä voi tulla palaveriin kymmeniä. Meidän porukka mahtuu melkein yhteen autoon.
– Samanlaista valvonta- ja suojelutyötä tehdään, mutta aivan erilaisin resurssein.
Valvonnan puutteessa vakavia metsästys- ja luonnonsuojelurikoksia tulee Ylä-Lapissa käräjille vähemmän kuin ennen, Kangasniemi katsoo.
– Eivät rikokset ole loppuneet, eivätkä pahat tavat kadonneet minnekään.
– Mutta jos ei ole valvontaa eikä peloketta, eikä poliisilla paukkuja perusteelliseen tutkintaan, erämaa kätkee laittomuudet.
Inarissa melkein kaikki tietävät Kangasniemen – tai Jallun, kuten tutummat häntä kutsuvat.
Tarina kertoo porollisesta, jolta poliisi oli tivannut, missä tämä oli liikkunut. Epäilty oli melkein kimmastunut: "Kysykää Jallulta. Kyllä se tietää."
Pitkä ura ja viidennen polven inarilaisuus ovat johtaneet siihenkin, että moni ilmiantaja ottaa yhteyttä Kangasniemeen, eikä suoraan poliisiin tai erätarkastajaan.
Eivät tosin kaikki.
– Poromiehet eivät polta toisiaan koskaan.
Tuuria on tarvittu usein.
Niin silloinkin, kun Kangasniemi ja erävalvoja Iivari Valle löysivät tappopaikan Lemmenjoen puiston pohjoisimmalta nurkalta.
Ahmaa oli ammuttu viidesti pienoiskiväärillä ja piilotettu tilapäisesti hankeen.
Ennen kuin tappajat ehtivät hakea raatoa, valvojat olivat osuneet sattumalta paikalle ja löytäneet sen.
Silloinkin toinen kelkkamiehistä oli ajanut puuhun. Toisella suksi piirsi omanlaistaan jälkeä.
– Kun edessä pakenee peto, ihminen ajaa aivan raivohullusti, riskejä kaihtamatta, Kangasniemi tietää.
– Silloin sattuu ja tapahtuu monenlaista, josta jää jälki.
Niin kävi ahmantappajillekin: jäljet ja kolhut oli yhdistettävissä epäiltyjen moottorikelkkoihin.
Juttu päättyi kahden miehen tuomioon ja kelkkojen menetykseen, joka sinetöityi tosin vasta korkeimmassa oikeudessa.
Ahma päätyi täytettynä Inarin Siidan näyttelyyn.
Siellä löytäjä on käynyt katsomassa sitä vienosti hymyillen.
– Laittoivat sille poikasetkin. Varmasti ainoa urosahma, joka on imettänyt.
Läheskään aina erämaassa paljastuvat rikokset tai rikkomukset eivät liity poroihin tai petoihin.
Useimmiten ne ovat metsästystä, kalastusta, maastoliikennettä, leiriytymistä tai puunottoa.
Kangasniemen viimeisin käräjäjuttu koski luvatonta tukikohtaa, jonka hän löysi syvältä kansallispuistosta. Kaksi paikallista metsästäjää sai viime kesänä sakkotuomion luonnonsuojelurikoksesta.
Valvonnassa käryävät tutut kyläläiset ja kuntalaiset siinä kuin vieraammatkin, mistä ei seuraa pelkästään kiitosta.
Kangasniemen sanoin välit ovat säilyneet "aivan asiallisina".
– Huoltsikalla juodaan päiväkahveja samassa pöydässä. Ei siellä jauheta menneitä.
– Useimmat ovat ymmärtäneet, että olen tehnyt vain työtäni. Jos he ovat jääneet kiinni, he ovat tehneet omansa huonommin.
Ilman uhkailuja Kangasniemi ei ole selvinnyt.
Mieluummin kuin niitä, hän muistelee hirven salakaatajaa, joka menetti käräjillä aseensa, moottorikelkkansa ja metsästysoikeutensa.
Istunnon päätyttyä tuomittu kysyi käräyttäjältään, onko asia loppuunkäsitelty. Kangasniemi nyökkäsi: kyllä on.
Tuomittu kutsui valvojan saman tien pullakahville. "Teit niin kovan työn!"
Kovalla työllä on ollut hintansa.
Jari Kangasniemi korjaa asentoa nojatuolissa, ennen kuin alkaa tehdä listaa.
Kolme välilevyn pullistumaa alaselässä. Rintarangan murtuma. Kaularangassa pullistuma. Hermokanavissa ahtaumia.
Työ vei häneltä terveyden. Viimeiset kolme vuotta hän on ollut osa-alkaisena tai sairauslomalla.
– Tuli rysyttyä aikanaan liikaa.
Muotkatuntureilla kelkan muoviahkio ponnahti taannoin mättäästä ilmaan ja löi voimalla niskaan ja takaraivoon. Taju hämärtyi hetkeksi.
Tikit olivat kaksi viikkoa. Kun ne poistettiin, Kangasniemi palasi saman tien kelkan sarviin.
– Oli polte päästä metsään. Kun ei osaa olla pois.
Ei eläkkeelläkään.
Rakkaus luontoon veti Kangasniemen aikanaan valvojaksi. Sen jälkeen suhde on vain syventynyt.
Jos kunto sen sallii, eläkeläinen aikoo jatkossakin kelkkailla – jos ei enää kansallispuistossa, niin ainakin erämaassa – seurata luontoa ja viedä sinne lapsenlapsiaan.
Niin, ja metsästää.
Hirviä ja lintuja, mutta ei karhua – ei, vaikka lupa olisi ja tilaisuuksia tulisi.
Kangasniemi on törmännyt karhuun parikymmentä kertaa.
Taannoin Inarijärven takamailla se kurkisti talvipesästään valvojaa, joka oli erehtynyt kelkallaan kahden metrin päähän.
Kohtaaminen kesti ohikiitävän hetken.
Kangasniemi päräytti satakunta metriä karkuun "niin että savu nousi".
– Vasta sitten uskalsin pysähtyä ja katsoa taakse, tuleeko perässä. Onneksi ei tullut.
Erämaassa ajellessaan Kangasniemellä on ollut tapana sanoa, että hän paimentaa tokkaansa.
Siihen tokkaan kuuluvat metsäneläimet – niiden kuninkaana karhu.
– Kameralla voin sitä tähdätä. Muuten se saa minulta rauhan.
Jari Kangasniemi
Viidennen polven inarilainen, täyttää tänä vuonna 61 vuotta.
Isoisän isoisä Yrjö Kangasniemi lähti vuonna 1854 Satakunnan Honkajoelta kalastamaan Jäämeren rannikolle. Matkallaan hän rakastui Ivalojoen Huuhkajan kylässä Huhtamellan talon tyttäreen, jonka kanssa perusti myöhemmin perheen ja uudistilan Inarin Kaamasjoen suulle.
"Yrri-Äijän" jälkeläiset ovat jääneet Inarin historiaan erityisesti kullankaivajina ja kauppiaina.
Myös Jari Kangasniemi kaivoi yhden kesän perheen kaivospiirillä Lemmenjoella. Hänen isänsä Jaakko oli pitkäaikainen kullankaivaja ja Lapin kullankaivajien liiton puheenjohtaja.
Toimi Metsähallituksessa lähes 40 vuotta valvojana sekä puisto- ja kenttämestarina.
Liikkui työkseen erämaissa viiden kunnan alueella (Inari, Utsjoki, Kittilä, Sodankylä, Enontekiö), mutta erityisesti Suomen suurimmassa kansallispuistossa Lemmenjoella.
Jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 1. helmikuuta 2023.
Inarin riistanhoitoyhdistyksen pitkäaikainen aktiivi. Tällä erää hallituksen jäsen, metsästyksenvalvoja, petoyhdyshenkilö ja yhdyshenkilö srva-organisaatiossa (suurriistavirka-apu).
Kaksikielinen perhe
Perheessä vaimo ja kaksi poikaa, joilla on kolme lasta.
Perhe on kaksikielinen. Kaamasesta kotoisin oleva inarinsaamelainen vaimo puhuu lapsille ja lapsenlapsille inarinsaamea. "Itse osaan sitä sen verran, etteivät ne minua myymään pysty."