Täällä niitä pitäisi olla.
Tikankontteja.
Ja niiden pitäisi olla upeimmillaan juuri nyt. Alkukesä on ollut niin lämmin, että nämä normaalisti juhannuksen tienoilla kukoistavat orkideakasvit ovat viikon, pari etuajassa.
Tikankontti on Suomen suurikokoisin, ja monen mielestä myös näyttävin, orkidea. Sen versot ovat 20–60 senttimetriä korkeita. Terälehdet ovat ruskeat ja huuli niin keltainen, että värin ja koon ansiosta kasvien pitäisi kyllä erottua maastosta hyvin.
Tikankontti on koko maassa rauhoitettu ja se kuuluu silmälläpidettäviin lajeihin.
Oppaanamme on kämmeköihin hurahtanut floristihortonomi Jouni Seppänen. Hänellä on maastokartta puhelimessaan ja vuosikymmenten aikana karttuneen tietämyksensä perusteella vahva käsitys siitä, missä aarre odottaa.
Seppäsen omassa kasvihuoneessa on parhaimmillaan ollut noin 1 200 orkideaa, tällä hetkellä niitä on noin 700. Hän on kartuttanut kokoelmaansa 40 vuotta ja lahjoittanut harvinaisimpia kasveja Oulun yliopiston kasvitieteelliseen puutarhaan.
Etsimämme Kiimingin tikankonttipopulaatio on suuri, sillä siihen kuuluu jopa tuhat kukkivaa yksilöä. Esiintymiä on Kiimingissä useita, ja lisäksi tikankonttia on paljon Kainuun vaarajaksolla, Kuusamossa sekä Kemin, Ylitornion ja Rovaniemen muodostaman kolmion alueella.
Vielä harvinaisempi orkidea eli kämmekkä on esimerkiksi Pikku-Mallalta vain kertaalleen löydetty pikkulehdokki.
– Suomen harvinaisin kasvi, Seppänen määrittelee.
Suomen luonnossa kämmekkälajeja on noin 35. Mesikämmekkä ei tähän joukkoon enää kuulu.
Etsintäalamme on kohtuullinen, 14 hehtaaria. Etsijän pitää osata lukea luontoa.
– Maasto ei näytä tyypilliseltä, vielä, Seppänen havainnoi, kun jalkaudumme metsään.
Kasvit kertovat maalajista, Seppänen opastaa. Me etsimme ravinteikkaasta, kalkkipitoisesta maaperästä kertovia lajeja.
Sellaisia ovat esimerkiksi lillukka ja näsiä.
– Oikea suunta, Seppänen tulkitsee kulkiessamme.
Suopursu. Siniheinä. Tikankontin, toiselta nimeltään lehtotikankontin, rinnakkaislajit lisääntyvät, mutta saavumme etsintäalueen kulmaan. On vaihdettava suuntaa.
Ojatkaan eivät kerro hyvää etsinnän kannalta. Ojien takia maasto on tikankontille liian kuivaa.
Katajaa näyttää kasvavan enemmän yhdellä suunnalla, joten hakeudumme sinne. Metsäkurjenpolvi viitoittaa tietä samaan suuntaan.
– Minulla on hytinä, ettemme ole kaukana. Tunnen sen, Seppänen sanoo.
Metsäsaareke näyttää lupaavalta. Tuomi on lehdon eli ravinteikkuuden merkki ja puolukka kertoo maan kalkkipitoisuudesta. Riittävän vanha metsä on tikankontin esiintymiselle a ja o.
Alueella kulkee ravinteisempia juotteja, jotka kasvavat mesiangervoa, metsäimarretta, lillukkaa, metsäkurjenpolvea, suo-orvokkia ja rentukkaa. Kielo aloittelee kukintaansa.
– Miten hyvännäköistä. Juuri oikeannäköistä, Seppänen lukee maastoa.
– Nyt löytäminen on enää ajan kysymys.
Vanhan metsän isojen puiden latvat peittävät taivasta. Onkohan täällä tikankontille jo liian pimeää?
Ehkä on, Seppänen miettii. Vähän valoisampaa saisi olla.
Kohta olemme taas alueen toisessa kulmassa. Seuraavan suunnan ottaminen vaatii miettimistä.
– Tästä tuonne päin, Seppänen ohjaa karttaa tutkittuaan.
Etsijän on oltava sinnikäs ja johdonmukainen. Koskaan ei tiedä, mitä on seuraavan nyppylän takana. Siksi ne pitää kurkistella kaikki.
Läpi leimikon, yli ojien.
– Täällä se ei kyllä ole, Seppänen toteaa.
– Tämä pääty on kohta valmis.
Lettosoille on usein käynyt Suomessa huonosti. Ravinteikkaita avosuomaita on tykätty muokata pelloiksi. Lettojen kasvillisuus on niille omaleimaista, joten maan muokkaaminen on ollut kasveille kohtalokasta.
Seppänen on jo vaihtamassa jälleen kerran suuntaa, mutta jähmettyy paikoilleen.
– Hei! Katsokaa, mitä tuolla on! Oi, miten iso ryhmä, hän innostuu.
– Niitä on tuolla ja tuolla ja tuolla!
Tikankontit näyttävät suomalaiseen lehtometsään tupsahtaneilta trooppisilta kasveilta. Ne näyttävät siltä, kuin olisivat ihan väärässä paikassa.
Moni muu orkidea on suorastaan kuuluisa huumaavasta tuoksustaan, mutta tikankontin ominaisuuksiin se ei kuulu.
Tähän korkeuteen kasvaminen on vaatinut niiltä hyvinkin 14 vuotta.
Vaikka löytöpaikka ei valtakunnansalaisuus olekaan, on perille pääsy vaatinut sen verran vaivaa, että kiinnostuksen on oltava aitoa.
Harvinaisuuksien keskellä liikkuminen vaatii tarkkaavaisuutta. Se on selvää, että tikankontteja ei poimita tai edes yritetä viedä omaan puutarhaan, mutta kävellessä ja kuvatessa pitää olla liikkeistään tarkkana.
Emme halua runnoa kasveja, vaikka pieni tallustelu voi tehdä niille hyvääkin.
Kämmeköillä on omia hauskuuksiaan, ja esimerkiksi lehtoneidonvaippa suorastaan tarvitsee ylitseen rymistäviä sorkkaeläimiä, jotka kulkiessaan työntävät siemenet riittävän syvälle maahan.
Tikankonttikin on leikkisä kasvi, jolla on pölytyksen onnistumiseen omat pikkuniksinsä.
Pölyttämiseen kelpaa vain yksi maamehiläislaji mutta mikä kummallista, se ei viihdy yhtään samanlaisessa ympäristössä. Sille mieluisan elinympäristön, pintaan puskeneen hiekkaisen maan, on oltava jossain lähellä.
Mettä etsivä mehiläinen päätyy konttiin. Ymmällään olevaa hyönteistä ohjaavat oikeaan suuntaan huulen kyljissä olevat pienet, läpikuultavat ikkunat.
– Joskus olen odottanut seitsemän tuntia, että aurinko tuli juuri oikeaan kohtaan, jotta ikkunan sai korostetusti esille, Seppänen kertoo tikankontin kuvaamisen haasteista.
Pölytyshuijauksen on vienyt vieläkin pitemmälle kimalaisorho, jonka kukka matkii pölyttäjämehiläisen naarasta. Kun uros luulee menevänsä parittelemaan, se hupsahtaakin konttiin. Se pääsee ulos vain siitepölymyhkyjen kautta, joten ulos kömpiessään se kerää mukaansa siitepölylastin.
Tikankontin siemenet ovat hyvin pieniä, kuin pölyä. Sopivassa ilmavirrassa ne lentelevät jopa satoja kilometrejä, joten leviämisen luulisi olevan helppoa.
Ei se ole.
Siementen itäminen loppuu lyhyeen, jos laskeutumispaikassa ei satu olemaan juuri oikeaa juurisientä. Ilman sienikaveria tikankontti ei saa ravinteita maasta.
Tikankontin vieminen omaan puutarhaan on ehdottomasti kiellettyä mutta muutenkin turhaa, sillä kasvi ei tulisi selviämään elossa.
Seppänen on avoimuuden linjoilla tiettyyn rajaan asti, sillä liika salailu voi ruokkia ei toivottua käytöstä.
– Tikankontteja pitää etsiä ja bongata ja vaalia, hän kertoo näkemyksensä.
Orkideojen perässä ympäri maailmaa liikkuneelle Seppäselle havainto on ensimmäinen tällä alueella. Hän kertoo etsiskelleensä tikankonttia Kiimingistä jo 15 vuotta.
Uusi löytö on aina yhtä vaikuttava.
– Käsi tärisee, sielu väräjää, hän kuvaa tunnelmiaan.
Tikankonttiryhmiä näkyy joka puolella. Alue, jolla niitä täällä kasvaa, on arviolta puolesta hehtaarista hehtaariin.
Pienilmasto-olosuhteet tuottavat samasta lajista erinäköisiä kasveja.
Kuivalla paikalla versot ovat pienempiä. Jotkut kukat ovat haaleampia, toiset kirkkaamman keltaisia. Osa on jo kukkinut, osa nupussa. Jos lämpöä riittää lähipäivinä, kukinta voi kestää vielä noin viikon.
Tikankontin sesonki on näyttävä mutta lyhyt.
Samaan aikaan kukkii myös neidonkenkä. Kämmeköistä kiinnostuneelle Keminmaan Kallinkangas on aarreaitta. Siellä neidonkenkää ja tikankonttia kasvaa samalla alueella – ja lisäksi reilua kymmentä muuta kämmekkälajia.
Tämä Kiimingin alue on jo siinä rajoilla, onko maa tikankontille liian kuivaa. Siksi alueen ojien tukkimisella alkaa Seppäsen mukaan olla kiire.
Vaikka niin ne vain nämäkin sinnikot täällä pärjäävät. Siitäkin huolimatta, että ihminen on nähnyt kovasti vaivaa elinympäristön heikentämiseksi.