Minne me­si­mar­ja katosi?

Arktisten aromien puhelin on soinut tiuhaan. Luonnosta kuuluu kummia, kun ihmiset soittelevat yllättävistä mesimarjahavainnoista. Himoittuja marjoja on levinnyt jopa uusille kasvupaikoille. Eräs suunnistaja oli löytänyt Pohjois-Savosta valtavan esiintymän!

– Tämä on poikkeuksellinen vuosi. Mesimarjasta lienee tulossa hyvä sato! Suomen luonnontuotealan kattojärjestön Arktisten aromien toiminnanjohtaja Birgitta Partanen iloitsee.

Partanen arvelee mesimarjan hyötyneen siitä, että Suomessa ei tänä kesänä ole ollut samanlaisia kurittavia kuivuusjaksoja kuin edellisvuosina. Mesimarja on nimittäin nirso olosuhteille: Se on erityisen herkkä niin alkukesän halloille kuin liian korkeille lämpötiloillekin. Sateita ei saa olla liikaa mutta ei myöskään liian vähän.

– Kukinta ja pölytys ovat onnistuneet ja kosteusolosuhteet ovat olleet mesimarjalle kohdillaan, Partanen pohtii.

Luontaiset kasvupaikat hävisivät

Hyvä marjasato on kuitenkin poikkeus, sillä mesimarjasadot ovat olleet onnettomia jo vuosikymmeniä. Siihen on vaikuttanut erityisesti mesimarjalle luontaisten kasvupaikkojen häviäminen.

Ihmisen aiheuttama luonnon monimuotoisuuden hupeneminen uhkaa nyt lukuisten lajien olemassaoloa. Aikoinaan mesimarja kuitenkin hyötyi ihmisen puuhista – etenkin perinteisestä maataloudesta, jossa karja laidunsi metsissä ja rannoilla.

Metsälaiduntaminen oli yleistä Suomessa aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Silloin perinteinen maatalous suoniittyineen, avo-ojineen, rantalaitumineen ja peltoheittoineen tarjosi mesimarjalle otollisia kasvupaikkoja.

Erityisesti niitto ja se, että tuotantoeläimet laidunsivat metsissä, rannoilla ja niityillä, pitivät huolen siitä, että kasvupaikat pysyivät mesimarjalle riittävän avoimina ja valoisina. Kun voimaperäinen maa- ja metsätalous yleistyi vuosisadan loppupuolella, kosteat ja puoliavoimet niityt joko raivattiin pelloiksi tai jätettiin metsittymään.

Samalla mesimarjan luontaiset kasvupaikat katosivat. Niitto ja laidunnus myös lisäsivät kasvillisuuden monimuotoisuutta, ja karja houkutteli laidunmaille hyönteisiä, jotka ovat kasvien tärkeitä pölyttäjiä.

Mesimarja tarvitsee paljon pölytysapua

Varjostavan kasvillisuuden lisäksi mesimarjan marjomista hankaloittaa se, että suurin osa mesimarjoista ei kykene itsepölytykseen. Niiden on siis saatava siitepölyä toisesta, eri kannan yksilöstä.

Käytännössä mesimarja siis hyötyi kasvupaikkojen monimuotisuudesta ja etenkin siitä, että niillä kasvoi eri emoyksilöistä peräisin olevia mesimarjakasvustoja.

Mesimarja lisääntyy suvuttomasti maanalaisten rönsyjensä avulla. Näin ollen saman lajin yksilöt voivat kyllä levittäytyä hyvinkin laajalle alueelle mutta jäädä silti marjattomiksi, jos vieressä ei kasva pölytykseen kelpaavaa toisen mesimarjakannan kasvia. Tosin osa mesimarjoista pystyy itsepölytykseen.

Myös kaskeamisen loppuminen ja salaojitukset ovat osa mesimarjan kasvuympäristöjen hupenemista. Kaskeamisen seurauksena maaperän ravinteet vapautuivat kasvien käyttöön. Lisäksi viljelykseen aiotun alan polttaminen tuhosi kasvitauteja ja teki maan laadusta sopivan muhevaa.

Salaojituksen seurauksena perinteisestä maatalousmaisemasta katosivat sarkaojat ja niitä ympäröivät pientareet. Leveillä pientareilla on tyypillisesti enemmän kasvi- ja hyönteislajeja kuin kapeilla. Monimuotoisuuden lisäksi avoin piennar olisi erityisen tärkeä juuri mesimarjan kaltaisille kasveille, jotka kärsivät muiden kasvien varjostuksesta.

Myös asutuksen väheneminen syrjäseuduilla on vaikuttanut siihen, että pientareet ovat jääneet niittämättä.

Mesimarjaa voi houkutella omalle maalle

Maine jaloimpana ja aromikkaimpana marjana on kuitenkin pitänyt pintansa, vaikka vuosittaiset satomäärät ovat olleet olemattomia. Mesimarjan luontaisia ja marjomiselle otollisia kasvupaikkoja on pyritty myös ennallistamaan.

Niitä voi koittaa parannella myös itse omilla mailla tai maanomistajan luvalla.

– Varjostavaa kasvustoa voi karsia ja niittää pois, Partanen vinkkaa.

Yksi keino auttaa mesimarjaa on siirtää luonnonkannan joukkoon muutamia viljeltyjä lajikkeita tai siirtää siihen eri kohdasta toista mesimarjakasvustoa. Kasvupaikan tulisi olla juuri sopivan avoin, valoisa ja kosteahko.

Ja tietysti myös pölyttäjillä on elintärkeä osuutensa siinä, että kasvit ylipäätään hedelmöittyvät.

– Luontaisten pölyttäjien olosuhteita voi auttaa hyönteishotelleilla, käyttämällä vähemmän myrkkyjä ja unohtamalla thermacellit. Myös omaan pihapiiriin voi istuttaa pölyttäjien suosikkasveja, kuten yrttejä, Partanen kannustaa.

Sisäviljely saattaa sittenkin olla mahdollista

Himoittua mesimarjaa on yritetty myös viljellä Suomessa 1970-luvulta lähtien. Viljely on kuitenkin osoittautunut haastavaksi, sillä kasvi kehittää viljelyolosuhteissa helposti lehtihometta, joka leviää kasvista toiseen.

Lisäksi pienien, harvassa, lehtiensä alla piilossa ja tiukasti kiinni kannoissaan kasvavien marjojen poiminta on työlästä. Mesimarja vaatii pölyttyäkseen toisen tai kolmannenkin eri lajikkeen myös puutarhaolosuhteissa.

– Marjana se on kiinnostava ja voimakkaiden aromien vuoksi markkinoitakin olisi erityisesti likööriteollisuudessa. Nykyisin viljely on kuitenkin hyvin pienimuotoista ja muut marjalajit ovat puutarhamarjapuolella vetovoimaisempia, Hedelmän- ja marjanviljelijäinliiton asiantuntija Tomi Pousi kertoo.

Mesimarja kiinnostaa myös tutkijoita. Itä-Suomen yliopiston tutkimuksissa Kuopiossa on ollut mukana niin viljelijöitä, neuvojia kuin jatkojalostajiakin. Vuosikymmenien varrella mesimarjaa on pyritty sekä jalostamaan satoisammaksi että risteyttämäänkin helpommin viljeltävien lajien, kuten vadelman, kanssa.

Yli 200 aromiaineensa vuoksi mesimarjaa pidetään kaupallisesti hyvin arvokkaana marjana. Kannattavuuslaskelmat alkoivat näyttää lupaavilta kuitenkin vasta, kun viljelmät hoksattiin siirtää ympärivuotisesti sisätiloihin.

– Olemme nelisen vuotta kasvattaneet mesimarjaa led-valoilla. Olemme jalostaneet uusia kantoja, jotka soveltuvat vertikaaliviljelmään. Ulkoviljelyssä mesimarja onnistuu vain joka toinen tai joka kolmas vuosi. Sisätiloissa olosuhteiden muokkaaminen on helpompaa, Itä-Suomen yliopistossa tutkijana työskentelevä Harri Kokko kertoo.

Kun luonnossa mesimarja painaa noin gramman, sisäviljelmässä sen paino voi olla jopa viisin- tai kuusinkertainen. Ja mitä painavampi ja suurempi marja, sitä kustannustehokkaampaa sitä on kerätä.

– Olemme valinneet jalostusaineiston kasvit aromimittausten perusteella, ja luonnollisten aromien pitoisuus on niissä jopa isompi kuin monissa luonnon mesimarjoissa, Kokko kertoo.

Testattavia lajikkeita on kuitenkin Kokon mukaan vielä satoja ja lopulta niin sanottuun tehotuotantoon valikoitunee koon, aromien ja satoisuuden mukaan kymmenkunta lajiketta. Vaikka olosuhteiden kontrollointi on sisätiloissa helpompaa, täysin riskitöntä viljelyä sekään ei ole.

– Energiakriisi ja sähkönhintojen heittely ovat riski jo kurkunviljelijöille. Laskelmissamme mesimarjan viljelyä kuitenkin pystyttäisiin tekemään kannattavasti vielä näillä sähkönhinnoilla, Kokko huomauttaa.