Suomen ainoa pysyvästi lumen peitossa oleva alue on sulamassa pois Käsivarren Lapissa Haltin lähellä, kertoo alueella käynyt dokumentaristi Sanni Priha.
– Ridnitšohkkan itärinteellä oleva lumenpysymä on kovaa vauhtia katoamassa. Siitä ei ole jäljellä enää hehtaariakaan, Priha sanoo.
Suomessa ei ole jäätiköitä, mutta tuntureilla on lumenviipymiä, joissa lumi sinnittelee pitkälle kesään. Vaeltajille paljakoilta tutut lumilaikut syntyvät yleensä varjoisiin kuruihin, joihin tuuli kinostaa talvisin paljon lunta.
Lumenviipymien määrä, koko ja sulaminen vaihtelevat vuosittain sääolojen mukaan, mutta Lapin sitkaimmatkin lumilaikut häviävät yleensä ruska-aikaan mennessä.
Yhdestä paikasta lunta on kuitenkin löytynyt aina. Haltin lähellä Ridnitšohkka-tunturissa on Suomen ainoa ympärivuotisena pidetty lumenpysymä, jossa edellistalven lumi ei ehdi sulaa pois ennen seuraavaa talvea.
Lumi on tähän asti pysynyt Ridnitšohkkassa, koska siellä ovat Suomen ankarimmat luonnonolot. Tunturi on Suomen korkein, sillä vaikka neljän kilometrin päästä Haltin rinteeltä löytyy Suomen korkein piste, on Haltin huippu Norjan puolella.
Ridnitšohkkan lumikentästä on luotettavia tietoja 1800-luvun lopulta asti, mutta tunturin kylki on saattanut olla lumen peitossa paljon pitempäänkin.
Vielä noin 30 vuotta sitten Ridnitšohkkan lumenpysymä näytti vakaalta. Ilmakuvat osoittivat, että lumen peitossa oleva alue pysyi vuosikymmenien ajan suurin piirtein samanlaisena kooltaan ja muodoltaan. Vuonna 1991 tutkijat mittasivat yhtenäisen lumialueen viisi kilometriä pitkäksi ja 600 metriä leveäksi.
Lumi alkoi vähentyä Ridnitšohkkalta vuosituhannen vaihteen tienoilla, jolloin Kilpisjärven tienoilla oli poikkeuksellisen vähälumisia talvia. Ridnitšohkkan lumenpysymä pirstaloitui niin, että esimerkiksi kesällä 2004 tunturin rinteessä oli ison lumikentän sijaan useita pienempiä lumen peittämiä alueita.
On hieman epäselvää, palautuiko lumikenttä vielä entisiin mittoihinsa ennen nyt tapahtunutta romahdusta. Esimerkiksi Google Earth -palvelussa on satelliittikuva joidenkin vuosien takaa, ja siinä näkyy muutaman sadan metrin lumikaistaleita reilun kahden kilometrin vyöhykkeenä.
Kun Sanni Priha patikoi Ridnitšohkkalle, hän odotti ennakkotietojensa pohjalta näkevänsä kaksi erillistä lumialuetta. Niistä toinen oli kuitenkin jo sulanut kokonaan pois, eikä toisestakaan ollut enää paljoa jäljellä.
– Yritin mittailla aluetta. Se näytti olevan 63 kertaa 38 metriä, Sanni Priha kertoo.
EU:n Sentinel-sääsatelliitin tuoreessa kuvassa näkyy todellakin vain yksi vaalea läiskä Ridnitšohkkan itärinteellä. Mitat vastaavat Prihan kertomaa, eli alun perin kolmen neliökilometrin pysyvästä lumikentästä on jäljellä enää alle tuhannesosa.
Geologian tutkija Antti Ojala kertoo työskennelleensä Ridnitšohkka-tunturilla viimeksi reilu vuosikymmen sitten.
– Silloin lumikenttä oli vielä siellä. Nopeasti muutos on käynyt, jos se on nyt jo noin pieni, Ojala puntaroi uusia tietoja.
Ojala toimii nykyään professorina Turun yliopistossa ja tutkimusprofessorina GTK:lla. Hän kertoo, ettei Suomen lumenviipymiä tarkkailla säännöllisesti.
– Nyt jo edesmennyt GTK:n tutkija Heikki Hirvas merkitsi aikoinaan Ridnitšohkkan reunoja maaleilla ja kävi parin vuoden välein tarkistamassa, kuinka paljon lumikenttä on kutistunut, Ojala muistelee.
Lumen katoaminen saa Ojalan pohtimaan, mitä ikiroudalle kuuluu Käsivarren suurtuntureilla.
– Nämä tunturien huiput lienevät sulavien palsojen ohella Suomen ainoita paikkoja, jotka ovat vielä ikiroudassa. Olisi mielenkiintoista tietää, onko korkeimpien tuntureiden laki vielä ikiroudassa ja jos on, niin kuinka korkealla, Ojala sanoo.
Ojala kävi itse monitoroimassa ikiroutaa Käsivarren tuntureilla viimeksi vuonna 2008.
– Ainakin silloin ikiroudan raja meni hivenen yli kilometrin korkeudessa. Arviot ikiroudan paksuudesta tunturien laella vaihtelevat kymmenen ja sadan metrin välillä, Ojala kertoo.
Oulun yliopiston luonnonmaantieteen professori Jan Hjort palasi juuri kotiin Kilpisjärven maisemista. Hän oli siellä vetämässä kenttäkurssia opiskelijoille.
– Emme tavanneet lumenviipymiä, eikä niitä näkynyt edes läheisillä Norjan tuntureilla. Yleensä viipymiä on näkynyt vielä syyskuun alussa korkeimmilla paikoilla. Poikkeuksellisen lämmin kesä on selvästi vaatinut veronsa, Hjort kertoo.
Hjortin mielestä lumenviipymät ovat tutkijoille kiinnostavia paikkoja, koska lumi muokkaa luontoa ja maanpinnan prosesseja ympärillään. Lumi suojaa talvella kasveja, tarjoaa niille kesällä kosteutta ja rapauttaa kiviainesta. Lumi on myös jäätiköiden elinehto.
– Ridnitšohkkan lumenpysymä on ollut aika massiivinen, mutta lumi on ensimmäisiä asioita, joka reagoi lämpenemiseen. Lumenviipymät ovat siksi merkittäviä ilmastoindikaattoreita, Hjort sanoo.
Ridnitšohkkan lumenpysymä on muodostunut tunturin itäiselle kyljelle, vaikka pohjoinen olisi parhaiten suojassa auringolta.
– Jäämereltä puhaltava tuuli kasaa lunta eniten tunturien kaakkoisrinteille, Hjort selittää.
Kesälumen ja ikiroudan katoamisen takana on tietysti ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos. Maailma lämpenee kasvihuonekaasujen takia, ja Euroopassa kesän keskilämpötila on noussut selvästi 1980-luvulta alkaen.
Ilmastonmuutos tapahtuu arktisilla alueilla nopeammin kuin alemmilla leveysasteilla. Ilmatieteen laitoksen mukaan Lapissa rikottiin jälleen tänä vuonna lämpöennätyksiä useimmilla mittausasemilla. Maakunnan kesä oli 2–3,5 astetta lämpimämpi kuin aiempina vuosikymmeninä.
Arktisen alueen lämpenemistä kuvaa ehkä sekin, että Suomessa elokuun ylintä lämpötilaa ei mitattu etelässä, vaan Utsjoen Kevolla, missä elohopea kävi 28,4 asteessa. Lumenviipymät eivät saaneet elokuussa hengähdysaikaa edes öisin, sillä kuukauden alin lämpötila kävi vain 0,6 astetta pakkasen puolella Sallan Naruskassa.
Myös Pohjois-Ruotsin mittausasemilla lyötiin edelliset vuodelta 1937 peräisin olevat ennätykset, ja Perämeren rannalla Kalixissa hikoiltiin kesällä kaksi trooppista yötä. Pohjois-Norjassa kesä oli säätilastojen mukaan jopa 4–6 astetta tavanomaista kuumempi. Tällä viikolla Ruotsissa ja Norjassa mitattiin ensi kerran yli 30 asteen lämpötiloja syyskuussa.
Parin asteen muutokset kuulostavat pieniltä, mutta luonnossa asiat ovat herkässä tasapainossa. Pienikin muutos voi viedä sellaisen kynnyksen yli, jonka jälkeen koko järjestelmän tila muuttuu ja asiat alkavat kehittyä uuteen suuntaan peruuttamattomasti. Ilmastopuheessa tällaista muutosta kutsutaan keikahduspisteeksi, ja yksi tällainen keikahdus on siis ehkä koettu nyt Käsivarren Lapissa.
Ilmastonmuutos näkyy Lapin luonnossa lukemattomilla muillakin tavoilla kuin lumen vähenemisenä. Esimerkiksi puuraja siirtyy yhä pohjoisemmaksi ja yhä korkeammalle. Matalammat tunturilaet ovat kasvamassa umpeen, ja palsasuot ovat häviämässä lopullisesti, kun lämpö sulattaa ikiroudan palsakumpareiden sydämestä.
Pohjoisen oloihin sopeutuneet kasvi- ja eläinlajit reagoivat miten kykenevät. Vetäytyminen pohjoiseen tai korkeammalle tarkoittaa parhaimmillaankin sitä, että lajien on tultava toimeen entistä pienemmillä alueilla. Tilalle tulevat uudet eteläiset lajit ovat nekin ehkä osittain ilmastopakolaisia omilta levinneisyysalueiltaan.
Sulavien jäätiköiden alta paljastuu jatkuvasti hyvin säilyneitä arkeologisia löytöjä jopa tuhansien vuosien takaa. Esimerkiksi Ruotsin vuorilta on tänä kesänä löytynyt nuolenpäitä ja puuesineitä, jotka saattavat olla 2 000–3 000 vuotta vanhoja.
Vaikka Ridnitšohkka ei ole jäätikkö, sekin on säilönyt uumeniinsa yhden ihmiselämän pituudelta historiaa. Kun tutkijat 1990-luvulla kairasivat yli kuusi metriä syvän lumenpysymän läpi, löytyi neljän metrin syvyydestä ruohokasvien jäännöksiä. Ne pystyttiin ajoittamaan 1950-luvun lopulle radiohiilimenetelmällä, koska tuohon aikaan ilmakehässä oli poikkeuksellisen paljon radioaktiivisia hiukkasia ydinkokeiden vuoksi.
Tutkijoiden yllätykseksi samoista syvyyksistä löytyi myös styroksia, jonka käyttö Suomessa yleistyi vuoden 1952 jälkeen. Kairaukset osoittivat, että lumi kerrostuu Ridnitšohkkaan vuosikymmenien ajaksi, mutta vanhimmatkin vuosikerrat sulavat lopulta vedeksi pohjalle asti päästyään. Nyt kun lumi on katoamassa kokonaan, tämäkin kierto on tietysti historiaa.
Ridnitšohkkassa vielä syyskuun alussa oleva lumi kuulostaa oikeastaan enemmän jäältä.
– Se on kovaa, ei siihen pysty oikein veitsikään. Alta kuuluu kova veden solina, Sanna Priha kuvailee näkemäänsä.
Nettikeskusteluista näkee, että osa ihmisistä ei usko ilmastonmuutokseen, tai haluaa jostain syystä tahallaan herättää hämmennystä ja epäluuloa. Jäätiköiden sulamista nämä ilmastoskeptikot kyseenalaistavat sillä perusteella, että jotkin jäätiköt ovat viime vuosikymmeninä kasvaneet.
Ristiriita selittyy lumella. Esimerkiksi Norjassa sadanta on paikoin lisääntynyt, ja vielä 90-luvulla osa jäätiköistä laajentui. Vuosituhannen vaihteen jälkeen kaikki Norjan jäätiköt ovat kuitenkin pienentyneet.
Eurooppalaiset jäätiköt olisivat ilmeisesti pienenemään päin ilman ihmisen vaikutustakin, koska jäätiköissä on ollut vallitsevaan ilmastoon nähden ikään kuin ylimääräistä massaa Eurooppaa satoja vuosia koetelleen viileän jakson seurauksena. Tämä pikku jääkaudeksi kutsuttu jakso huipentui Suomessa 1860-luvun nälkävuosiin, kun halla vei ruuan ja lähes joka kymmenes suomalainen kuoli nälkään.
Ilmastonmuutos on kuitenkin kiihdyttänyt jäätiköiden sulamisen aivan luonnottomaan tahtiin. Esimerkiksi Norjan Huippuvuorilla Nasan satelliittimittaukset kertovat jäätiköiden sulaneen tänä kesänä viisi kertaa tavallista nopeammin. Ruotsissa jäätikkötutkimuksen professori Nina Kirchner puolestaan arvioi äskettäin, että maan 250 jäätiköstä on 70 vuoden päästä jäljellä enää 50.
Alppien neljänneksi suurin jäätikkö Mer de Glace vetäytyy 40 metriä vuodessa. Se on menettänyt paksuudestaan jo sata metriä 2000-luvulla. Turistit parveilevat Ranskan Chamonix'iin ehtiäkseen nähdä jään ennen kuin se katoaa. Samaan aikaan asiantuntijat varoittelevat, että jäätiköt ovat sulaessaan tulleet epävakaiksi ja niillä liikkuminen voi olla vaarallista.
Afrikan korkeimmilla vuorilla olevien lumihuippujen ennustetaan katoavan kokonaan 20 seuraavan vuoden kuluessa, jolloin maailman toiseksi suurimmasta mantereesta tulee lumeton. Luetteloa voisi jatkaa, mutta palataan vielä Haltin maisemiin.
Ilmastotutkijoiden mukaan lämpeneminen voi johtaa Golfvirran hyytymiseen, mikä saattaisi kylmentää Suomen ilmastoa jopa kymmenellä asteella. Tällainen ilmastokeikahdus olisi lämpenemistäkin karmeampi katastrofi, mutta pohjolan jäätiköt pelastuisivat.
– Kun lunta on tarpeeksi paljon eli noin 20 metriä, alkaa lumen pohjalle muodostua paineessa jäätikköjäätä, professori Jan Hjort selittää.
Suomen ensimmäinen jäätikkö syntyisi ehkä Kovddoskaisille noin kymmenen kilometriä Ridnitšohkkalta Kilpisjärvelle päin. Siellä ja Haltilta etelään suuntautuvassa laaksossa on professori Antti Ojalan mukaan Suomen ainoa paikka, jossa tiedetään olleen kasvava jäätikkö nykyisellä holoseeniksi kutsutulla lämpökaudella.
Osa tiedemaailmasta tosin katsoo, että holoseenistä on siirrytty antroposeeniksi kutsuttuun kauteen, koska ihmiskunnasta on tullut suurin planeettaa muovaava voima. Sitä oli varmasti vaikea uskoa kivikaudella 5 000–6 000 vuotta sitten, kun Kovddoskaisin kylkeen kovertuneesta kallionkolosta pusertui laaksojäätikkö kohti tunturin juurella olevaa Pitsusjärveä.
– Norjan rannikolla vähän pohjoisempana rupeaa olemaan enemmän näitä onsiloita, joissa on pieniä jäätiköitä, Ojala kertoo.
Edellistalven viimeiset lumet ovat ilmeisesti parhaillaan sulamassa Kovddoskaisilla. Sanni Priha kuvasi jäljellä olevat lumenviipymät reilun kilometrin päästä Pitsusjärven takaa.
– Kovddoskaisilla näytti olevan kaksi lumenviipymää. Ne vaikuttivat suunnilleen saman kokoisilta kuin Ridnitšohkkalla jäljellä oleva alue, Priha kertoo.
Satelliittikuvissa lunta näyttäisi edelleen olevan maastossa ainakin Kahperusvaaroilla peninkulman päässä Kovddoskaisilta etelään. Kaikesta päätellen edessä on kuitenkin ehkä piankin sellainen kesä, jonka aikana lumi sulaa suurtuntureiltakin kokonaan pois, ja Suomi on ensi kertaa kokonaan lumeton.
Yhden tutkimusarvion mukaan Lapin loppukesän lumenviipymistä kolme neljäsosaa katoaa seuraavan neljän vuosikymmenen aikana. Arvioon on lisättävä, että elokuuhun asti säilyvän lumipeitteen pinta-ala oli jo viime vuosikymmenellä enemmän kuin puolittunut, joten kesälumi on todella katoamassa Lapista.
Lumenviipymät luokiteltiin Suomessa aiemmin silmälläpidettäväksi luontotyypiksi ja lumenpysymät erittäin uhanalaiseksi. Tuoreimmassa uhanalaisuuspäivityksessä molemmat siirrettiin äärimmäisen uhanalaisten luontotyyppien luokkaan. Tämän uhanalaisemmaksi ei voi enää tulla: luokituksen viimeisessä lokerikossa luetellaan luontotyyppejä, jotka ovat jo hävinneet Suomesta.
Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tutkija Sirpa Rasmus hakee parhaillaan rahoitusta tutkiakseen lumenviipymiä nyt, kun se on vielä mahdollista.
– Lumenviipymillä on suuri merkitys paikalliseen kasvimosaiikkiin, ravintoverkkoon ja ihmisten arkielämään. Lumessa on esimerkiksi totuttu säilyttämään kalansaaliita ja porot vetäytyvät niille räkkää pakoon, Rasmus luettelee.
Rasmus on kiinnostunut varsinkin siitä, miten paikalliset ihmiset kokevat kesälumen katoamisen ja miten siihen sopeudutaan. Elinaikanamme tapahtuu nyt isoja muutoksia, eivätkä tulevat sukupolvet saa menetettyjä asioita takaisin.
– Onhan kesälumen katoaminen tietyllä tavalla surullista, Rasmus sanoo.