Revontulisafarit kuuluvat Lapin matkailijoiden suosituimpiin aktiviteetteihin. Joka toisen safarifirman ikkunassa lukee aurora hunting.
Erään yrityksen nettisivuilla luvataan taianomaisen valoilmiön metsästämistä koskemattomassa luonnossa sekä perinteistä lappilaista grilliruokaa. Vastaavia safareita on Rovaniemellä tarjolla useitakin, vieläpä samaan noin 80 euron hintaan.
Mitä näillä valoilmiön metsästysretkillä oikein puuhataan? Päätän ottaa asiasta selvää ja varaan lipun kello 19 alkavalle revontulisafarille.
Lähden safarifirman toimistolle suomalaiseen tapaan jo hyvissä ajoin. Kun saavun paikalle, toimisto on jo melkein täynnä väkeä. Vieraskielinen puheensorina täyttää tilan. Savu ja märät vaatteet tuoksuvat.
Minut ohjataan vaatejonoon. Olin varautunut näyttämään lippuni, mutta sitä ei kysytä missään vaiheessa safaria.
Vaatetiskillä arvioidaan asiakkaiden vaatetustarve ja tarjotaan haalareita sekä saappaita niitä tarvitseville.
Itsehän en kaipaisi paksun toppatakkini ja toppahousujeni lisäksi mitään muuta. Mutta koska tarkoituksena on kokea aito turistielämys, päätän ottaa haalarin. Saappaita en kuitenkaan halua ja sanon työntekijälle, että omani ovat ihan hyvät.
– Selvä. Toivottavasti ne eivät kastu, hän vastaa.
Kiskon punamustan haalarin vakosamettihousujen ja hupparin päälle. Yritin pukeutua retkelle niin kuin pohjoista ilmastoa tuntematon turisti voisi pukeutua. Eli ei kerrastoja tai villasukkia.
Astun ulos pakkaseen ja tajuan, että olen tehnyt virheen. Haalari ei ole yhtään niin lämmin kuin olin kuvitellut. Kylmä alkaa hiipiä käsivarsia ja selkää pitkin koko kehoon. En kehtaa kuitenkaan enää perääntyä.
Suurin osa asiakkaista on tullut safarille jonkun kanssa. Ainoana yksinäisenä osallistujana oloni on hieman orpo. Onneksi ryhmä on iso, lähes 50 henkeä, mikä helpottaa joukkoon sulautumista.
Opas aloittaa nimenhuudon. Sen perusteella suurin osa osallistujista on Aasiasta.
Pian selviää, että olen todennäköisesti retken ainoa suomalainen. Kaikki neljä opasta ovat ulkomaalaisia ja bussikuskikin on virolainen. Myös toimiston henkilökunta on ulkomaalaisia.
Nimenhuudon jälkeen kävelemme isolle bussille, joka odottaa meitä vähän matkan päässä kadulla.
Joillakin muillakin ryhmäläisillä näyttää olevan vilu. Bussiin pääsyä odotellessamme lämmitämme itseämme liikehtimällä. Odotella täytyy, sillä bussin ovella opas tarkistaa vielä jokaisen bussiin astuvan nimen.
Liikkeelle lähdössä kestää odotettua kauemmin, sillä oppaat ravaavat bussiin ja ulos etsien jotakuta hukassa olevaa ryhmäläistä. Kello 19.37 yksi oppaista pahoittelee, että boardingissa, eli kyytiin nousemisessa kestää.
– Tämä on kuin lentokoneessa. Lupaan, että teemme parhaamme.
Viivästys ei kuitenkaan tunnu haittaavan ketään. Bussissa on rauhallista, ja viereisellä penkkirivillä luetaan matkaopaslehtistä. Eihän lomalla ole kiire minnekään.
Minuakaan ei haittaa odottelu lämpimänä hyrisevässä bussissa. Ajattelen edessä olevaa ulkoilua kylmässä haalarissa ja pohdin, onkohan perillä lämmittelymahdollisuutta.
Kun kaikki osallistujat on viimein saatu kyytiin, opas suorittaa toisen nimenhuudon. Mietin, että onkohan joku joskus eksynyt toimiston ja bussin välisellä parin sadan metrin matkalla.
Kello 19.50 bussi lähtee viimein liikkeelle ja suuntaa kohti pohjoista.
Bussissa opas muistuttaa meitä siitä, että revontulet ovat säästä riippuvainen ilmiö, eikä niiden näkymisestä ole takuuta. Perillä olisi kuulemma tarjolla suomalaisten suosikkiruokaa, makkaraa hyvän suomalaisen sinapin kera, sekä lohikeittoa ja jälkiruoaksi pientä makeaa.
Parinkymmenen minuutin ajon jälkeen saavumme kohteeseen. Bussi pysäköi isoa parkkipaikkaa muistuttavan auratun alueen laidalle. Etäämmälle on pystytetty muutama kota. Yhdellä puolella aluetta kulkee maantie ja toisella puolella joki. Autojen valot rikkovat pimeyden silloin tällöin.
Oppaat ilmoittavat, että voimme nyt vapaasti kulkea ympäriinsä ja käydä lämmittelemässä kodissa, kun siltä tuntuu. Kaikki eivät kuitenkaan mahtuisi yhteen kotaan, joten ihmiset jaetaan karkeasti kahteen ryhmään.
Ihmisjoukko hajaantuu alueelle. Oppaat alkavat saman tien valmistelemaan tarjottavia ruokia. Kotien nurkkiin viritetään tarjoilupöytää ja lohikeitto nostetaan lämpiämään.
Oppaat ja turistit häärivät pitkälti omissa porukoissaan. Järjestely ei ehkä ole soolomatkailijan kannalta ihanteellisin.
Olin kuvitellut, että toiminta olisi ohjatumpaa. Odotin jonkinlaista yhteistä aloitusseremoniaa, jossa olisi kerrottu myyntipuheessa luvattu "kaikki revontulista ja niiden tarinoista".
Sellaista ei kuitenkaan missään vaiheessa ole, vaan safarin ohjelma rytmittyy ruokailujen mukaan. Tai oikeastaan ruokailut ovat ainoa ohjelma.
Ensimmäiseksi alkaa mehutarjoilu, jonka jälkeen aloitetaan makkaranpaisto, eli traditional Lappish barbecue. Lopuksi grillataan vaahtokarkkeja.
Makkaranpaisto nuotiolla on suurimmalle osalle ryhmäläisistä uusi kokemus. Kaikki saavat paistaa makkaransa itse tikussa. Monelle on epäselvää, kuinka kauan makkaraa pitää kypsentää.
Opas kehottaa meitä olemaan työntämättä makkaraa suoraan liekkeihin, mutta silti näen ympärilläni liekeistä kärventyneitä makkaroita.
– Mistä tiedän, että se on kypsä, kysyy vieressäni istuva nainen.
Yritän selittää, ettei makkarassa ole varsinaisesti mitään raakaa, joten se lähinnä kuumennetaan oman maun mukaan.
Kun makkaran on paistanut, se pitää kiikuttaa oppaiden luokse. He irrottavat sen tikusta, laittavat paperiin ja turtsauttavat päälle sinappia, jos sitä haluaa.
Oppaiden mielestä makkarani kypsyysaste ei ole riittävä, joten palaan nöyränä takaisin nuotion ääreen.
Yhtäkkiä yksi oppaista ilmoittaa, että nyt näkyy vähän revontulia. Kaikki ryntäävät ulos kodasta kamerat valmiina.
Taivaalla näkyy hädin tuskin havaittava pieni valojuova. En tunnistaisi sitä revontuleksi, ellei opas sanoisi että sellainen on kyseessä.
– Ovatpa ne pieniä, eräs aasialaismies ihmettelee.
Hän tiedustelee, miten himmeät revontulet saisi parhaiten näkymään valokuvassa.
Valokuvien ottaminen vaikuttaakin olevan tärkeintä suurimmalle osalle turisteista. Katselemisen sijaan pääasia on saada revontulet ikuistettua kuvaan, mieluiten oman naaman kera.
Revontulet näyttävät valokuvissa paljon kirkkaammilta kuin luonnossa. Olisikohan tällainen safari toiminut aikana ennen älypuhelimia ja somea, kun revontulia olisi pitänyt tyytyä katselemaan pelkillä silmillä?
Sitten siirrytään syömään lohikeittoa. Soppa on hyvän makuista, mutta koostumukseltaan pelkkää lientä. Päädyn hörppimään sen pahvikupin reunasta.
Keiton syömisen jälkeen opas ilmoittaa kuin tilauksesta, että nyt näkyisi revontulia. Ja taas kaikki syöksyvät pihalle kamerat ojossa.
Tällä kertaa taivaalla tosiaankin näkyy vihertävä valojuova. Kovin selkeä sekään ei ole, mutta nyt sen tunnistaa revontuleksi paljaalla silmällä.
Valokuvissa luonnonilmiö näyttää suorastaan huikealta. Siitä erottuu jopa eri värejä, joita en paljaalla silmällä nähnyt.
Pyydän yhtä oppaista ottamaan itsestäni kuvan revontulten kanssa. Hän pyytää odottamaan hetken, koska hänen kätensä ovat "vitun kylmät".
Kirosanoissa ei muutenkaan säästellä, kun oppaat juttelevat keskenään. He ovat nuoria ja heillä vaikuttaa olevan hyvä meininki keskenään. He ovat tavallaan turisteja itsekin.
Oppaat ovat silti asiallisia ja huolehtivia. He vastailevat ahkerasti asiakkaiden kysymyksiin. Nuotiolla he kehottavat nykäisemään hihasta, jos joku haluaa jutella.
Kanssaturistit ovat mukavia ja huomaavaisia. He noudattavat tarkasti sääntöjä, tekevät tilaa ja tiedustelevat, sainko hyviä kuvia.
Kello 22 on aika mennä takaisin bussiin. Siellä suoritetaan jo tutuksi käytännöksi muodostunut nimenhuuto. Tällä safarilla ei pääse vahingossakaan eksymään. Välillä touhu muistuttaa koulun luokkaretkeä.
Oliko kokemus 80 euron arvoinen?
Minulle ei. Toisaalta olen paikallinen, joka on nähnyt revontulet ja lunta ennenkin, tunnen alueen ja osaan kieltä. Vähän väliä mieleen juolahtaa, kuinka paljon edullisemmin ja paremmin tällaisen retken voisi toteuttaa omatoimisesti.
Turisteille se ei kuitenkaan ole yleensä mahdollista. Jos jokainen yksittäinen turistiseurue alkaisi etsimään omaa tulistelu- ja revontultenkatselupaikkaa, siitä ei tulisi mitään.
Paikallisten pihoilla vaeltavat turistit aiheuttavat jo nyt ongelmia. Lisäksi jokainen seurue tupruttaisi yksityisautollaan päästöjä, tekisi oman nuotion omilla puillaan ja etsisi omaa koskematonta paikkaansa luonnosta.
Ehkä on siis parempi, että turistit viihtyvät yhteisillä safareilla, joissa kaikki on järjestetty valmiiksi.