Esi­ku­van perässä luon­nos­sa sel­viy­ty­jäk­si

Keitä nämä sosiaalisesta mediasta tutut retkeilijät oikeasti ovat ja mistä heidän innostuksensa luontoa kohtaan on syttynyt? Ketkä ovat vaikuttaneet heidän asenteisiinsa ja saaneet miettimään luontosuhdetta, ehkä uudellakin tavalla?

Vaellusopas ja pitkiä yksinvaelluksia tekevä Minna Jakosuo, retkitubettaja Vegesakke eli Sakari Raappana ja seikkailufiilis-instagramtilin Silja Jaakola kertovat.

Äitihahmo paistaa ananaskakun retkikeittimellä

Vuoden 2016 elokuussa Minna Jakosuo vaelsi ensimmäistä kertaa Käsivarren erämaassa. Hän saapui Guonjarjohkan autiotupaan, jossa oli jo joku.

Nainen esitteli itsensä Marita Oljakaksi. Jakosuo kiinnitti huomiota siihen, että Oljakalla oli mukanaan vakuumiin pakattuja ananasrenkaita. Niistä hän loihti Trangiassa paistettavan kakun. Nyt on pro meininki, Jakosuo ajatteli.

Retkiruoasta syntyi jutunjuurta. Tarinat alkoivat soljua muihinkin aiheisiin. 40 vuotta Käsivarren erämaassa vaeltanut Oljakka tiesi kertoa alueesta yhtä sun toista.

Tuolloin 72-vuotiaalla Oljakalla oli niin paljon kokemusta ja kiinnostavia juttuja, että Jakosuo, jolla ei ollut kiire minnekään, vietti autiotuvassa kaksi päivää tarinoita kuunnellen.

– Ihailen sitkeitä ihmisiä, jotka tekevät asiat omalla tavallaan. Empaattisia luonnon puolustajia, jotka huolehtivat luonnosta, eivätkä vain itsestään, Jakosuo sanoo.

Oljakka teki Jakosuohon vaikutuksen äidillisellä olemuksellaan. Autiotuvassa oli muitakin ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, ja Oljakka piti huolta, että kaikilla on hyvä olla. Hän opasti, jos astiat tuvassa eivät oikein löytäneet paikkaansa.

Oljakan pitkä kokemus ja Käsivarren erämaan tuntemus sai Jakosuon miettimään vaelluskohteitaan.

Miksi ahnehtia listaa uusista retkikohteista, jos tuntisi yhdenkin paikan niin hyvin kuin Oljakka? Esimerkiksi kansallispuistojen keräily tuntuu Jakosuosta välillä enemmänkin suorittamiselta kuin siltä, että alueen luontoon haluttaisiin tutustua ajan kanssa.

– Kansallispuistosta kävellään se lyhyin luontopolku ja merkitään, että on käyty. Itse ajattelen, että olisi kiva käydä samoissa paikoissa eri vuodenaikoina, jolloin näkee, miten luonto muuttuu.

Oljakka teki Jakosuohon vaikutuksen myös ympäristön huomioimisella: hänellä oli mukanaan vain pieni maitopurkki, johon mahtuivat viikon roskat.

Myös Jakosuo pyrkii pakkaamaan retkiruoat niin, ettei vaelluksilla syntyisi turhaa roskaa kääreistä ja muoveista. Viikon vaellukselta kertyy noin kahden desilitran verran roskaa, jonka hän kantaa pois rinkassaan.

Jakosuo työskentelee vaellusoppaana omassa yrityksessään ja vie ihmisiä esimerkiksi Lapin erämaihin. Hänellä on tuhansia seuraajia sosiaalisessa mediassa. Hänestä tuntuu, että oppaana on oikeastaan velvollisuus näyttää muille esimerkkiä siinä, kuinka luontoa kohdellaan mahdollisimman hyvin.

Retkeilyn roskattomuus on yksi niistä asioista, joista Jakosuo puhuu sosiaalisessa mediassa.

Yhä useampi retkeilyalue on roskaton. Esimerkiksi Hetta–Pallas -reitiltä poistettiin astiat, jotta vaeltajat kantaisivat jätteensä pois maastosta.

Jakosuosta roskia ei tulisi jättää edes sellaisille autiotuville, joissa on jäteastiat. Roskien tyhjentämiseen tarvitaan työvoimaa ja siten rahaa. Jos roskien korjaamiselle ei olisi tarvetta, voitaisiin rahat käyttää luonnon ennallistamiseen tai vaikkapa autiotupien korjaamiseen, Jakosuo perustelee.

Minna Jakosuo ja Marita Oljakka pitävät yhteyttä viestein ja ovat tavanneet muutaman kerran Isojärven kansallispuistossa, jossa Jakosuo pitää eräkahvilaa. Tapaamiset ovat sujuneet lämpimissä merkeissä.

– Tulee heti hyvä mieli ja sellainen olo, että pitää halata.

Ukki sukeltaa vaikka vaapun pohjasta

Youtube-kanavallaan Sakari 'Vegesakke' Raappana harjoittaa erätaitoja, laskee koskia ja suunnistaa erämaassa ilman kompassia.

Tekijän itsensä leikillisesti antaman laatuleiman mukaan videot ovat äidin suosittelemia.

Raappanan videoissa on huumoria, mutta myös erätaivalluksen todellisuutta.

Puhelin unohtuu pusikkoon, ja sitä pitää palata hakemaan kesken joenlaskun 14 kilometrin päästä. Jalat ovat jauhelihana liiallisesta rymistelystä. Itikat kiusaavat mustana parvena pään ympärillä ja koti-ikävä iskee.

Patvinsuon talviretkellä Raappanalle käy se pahin mahdollinen: makuupussi kastuu, koska pissapullosta läikkyy yli.

Raappana epäilee, että rehellisesti kuvattujen töppäilyjen takia jotkut saattavat erehtyä luulemaan tubettajaa tuoreeksi, korona-aikaan innostuneeksi eräilijäksi. Näin ei kuitenkaan ole.

Raappana on jo vuosia kuulunut esimerkiksi Survival Kiltaan, johon pääsee vain läpäisemällä tiukan selviytymisviikon luonnossa ilman ruokaa, telttaa ja makuupussia.

Erätaitojen pohjana ovat lapsuuden kesät Ilomantsissa, jossa Vegesaken molemmat isovanhemmat asuivat.

Hänen äidinisänsä eli ukki oli rajavartiolaitoksen koiramies, joka työssään kiersi ympäri vuoden rajavyöhykettä ja tarkisti, onko rajaloikkareita. Ukki vietti suuren osan elämästään metsässä.

Maastossa kiertelevälle ukille sattui kaikenlaista. Raappana muistaa, kuinka ukki kertoi kohtaamisista susien kanssa. Eräänkin kerran sudet piirittivät ukin, mutta tilanne raukesi, koska hän uskalsi tuijottaa johtajasutta silmiin. Ukki ei kuitenkaan puhunut susista vihamielisesti.

Myös retkeily ja kalastus ukin kanssa on painunut Raappanan mieleen.

– Olimme Ilomantsinjärvellä, kun oranssi Rapalan vaappuni jäi kiinni pohjaan. Ukki kysyi, oliko minulla lisää uistimia, ja sanoin, ettei ollut. Ukki riisui vaatteensa, hyppäsi laidan yli ja lähti seuramaan siimaa pitkin pohjaan. Hän ui aika kauan veden alla, mutta palasi uistimen kanssa. Olin ihmeissäni, että oliko tässä syvääkin. Ukilla meni hetki vastatessa: 11 metriä.

Paljon myöhemmin Raappana tarkisti Ilomantsinjärven syvyyden, joka ei ihan yltänyt ukin mainitsemaan lukuun, sillä se oli todellisuudessa 2,5 metriä. Ukilla oli vastauksessaan ollut pilkettä silmäkulmassa.

Ukin lisäksi myös muut isovanhemmat ovat olleet Raappanan esikuvia.

Isänisä eli pappa teki kanootin omin käsin, ja sillä Raappana opetteli melomaan.

Mummo, joka on Raappanan ainoa elossa oleva isovanhempi, puolestaan näytti, kuinka kala fileoidaan oikeaoppisesti. Mummo oli huolestunut katsottuaan Raappanan videota, jossa fileoitiin kalaa. Videon ulostulon jälkeen mummo soitti: älä jätä niin paljon hyvää lihaa kalaan!

Raappana kalastaa ja esittelee videoilla serkkunsa metsästysharrastusta, mutta ei itse syö lihaa. Youtube-nimensä Vegesakke hän on saanut kavereilta, jotka halusivat aikanaan piruilla kasvissyöjäksi ryhtyneelle miehelle.

Haluaako Raappana sanoa videoillaan jotain kasvisruokailusta?

Kyllä, mutta ei alleviivaten.

Voi olla, että videoilla vaihdetaan muutama sana seitanista tai vastaavasta kasvisproteiinista, mutta kasvisruoka on aika lailla sivuosassa. Raappanan videoilla ei puhuta ilmastomuutoksesta tai eläinten oikeuksista.

Se on tietoinen valinta, jolla hän haluaa normalisoida kasvisruokailua.

– Yritän ajatella tätä keskiverron makkaraa syövän miehen näkökulmasta. Toisten syyllistämisen sijaan näytän neutraalisti ja kiihkottomasti omia valintojani luonnollisena osana vaellusvideoitani.

Jos videoilla syöty kasvisruoka tai itse pyydetty kala innostaa edes yhtä katsojaa ajattelemaan ruokavaliotaan ilmaston tai eläinten näkökulmasta, Raappana on mielestään onnistunut tavoitteessaan.

Tukka hulmuten yksin tunturin huipulla

Silja Jaakola on ammatiltaan ensihoitaja, mutta hänen kaikki vapaa-aikansa menee luonnon helmassa. Hän tekee päiväretkiä kotikulmillaan Aavasaksalla ja pidempiä reissuja ympäri Ruotsia, Norjaa ja Lappia.

Jaakolan seikkailufiilis-nimisellä Instagram-tilillä toimintaa riittää. Kuvissa hän herää riippumatosta hulppeiden maisemien äärellä, samoilee metsissä ja osallistuu maanpuolustuskoulutukseen. Jaakola on käynyt armeijan ja toimii myös reserviläiskouluttajana.

– Minulle retkeily ei ole harrastus vaan elämäntapa. Olen sitä kautta saanut syvän yhteyden itseeni. Retkeilyssä tärkeää ei ole hienojen paikkojen näkeminen, vaan se tunne, jonka luonto tuottaa itselle.

Tilillään Jaakola kertoo löytäneensä avaimet onneen siinä vaiheessa, kun hän päätti ihan pokkana vaan alkaa toteuttaa omia unelmiaan ja lakata ajattelemasta vähääkään sitä, mitä muut ihmiset hänestä ajattelevat.

Elämänilo ja onni välittyvät kuvista, joissa Jaakola nauttii luonnon kauneudesta täysin siemauksin: tuonnehan pitää itsekin päästä keräämään mustikoita, tuijottamaan auringonlaskua ja juomaan jotain höyryävän kuumaa termarista.

Seikkailufiilis-tiliä määrittää myös reippaus. Kuvissa ei näy epätoivosta kyynelehtivää naista, joka jää avuttomana makaamaan sammalikkoon, kun eteen tulee vastoinkäymisiä.

Esimerkiksi eloonjäämiskoulutuksessa Jaakola nukkuu yön havupedillä, joka ei ahteria juuri lämmitä. Lääkkeeksi hän asettaa villasukat takapuolen kohdalle ja saa muutaman tunnin unta. Sitten toiminta jatkuu.

– Pienet vastoinkäymiset ja kärsimys kuuluvat asiaan. Ei kai kukaan tervejärkinen ihminen nauti vaelluksesta, kun on kuuma ja kylmä ja sääsket syövät? Epämukavuuden sietäminen on osa kokemusta. Sitä kautta oppii arvostamaan, mitä elämässä on. Että on juoksevaa vettä, vessanpönttö ja sänky.

Jaakolalla ei oikeastaan ole retkeilyssä esikuvia, koska hän kokee, että luonto itsessään on inspiraation lähde, ei ihminen. Sosiaalinen media tarjoaa Jaakolan mielestä etenkin tytöille esikuvia, jotka keskittyvät liiaksi ulkonäköön. Se tuntuu vieraalta.

Luonnossa on toisin. Tunturin huipulla riittää semmoisena kuin on, tukka hulmuaa tuulessa, on lämmin ja kokonainen olo, Jaakola kuvailee elinvoimansa lähdettä.

Häntä ärsyttää mielikuva, että naiset eivät voisi lähteä luontoon ilman erätaitoista miestä. Hän on itse halunnut kapinoida yleisiä odotuksia vastaan ja näyttää, että luonnossa pärjää kyllä. Jaakola haluaakin sisällöllään välittää naisille viestin: tekin pystytte ja uskallatte.

– Minulle tulee palautetta naisilta, että uskalsin lähteä yksin ja nukuin yön ulkona. Toki haluan rohkaista kaikkia lähtemään. Lähiluontoon ei tarvita kalliita varusteita tai kokemusta. Iloinen seikkailufiilis riittää.