Sel­vi­tim­me, mikä saa ek­soot­ti­set lin­tu­har­vi­nai­suu­det saa­pu­maan Poh­jois-Suo­meen – "Se voi osoit­tau­tua hyö­dyl­li­sek­si vir­heek­si"

– Siitä, miten harhautuminen tapahtuu, on kovin monta teoriaa, Lampila pohjustaa.

Lähes kaikki näistä ovat kuitenkin Lampilan mukaan hyvin perusteltujen arvausten tasolla, ja kunnollista tieteellistä dataa spekuloinnin pohjaksi on vähemmän.

Kevätaikaan syy on sangen ilmeinen: moni harhautuminen selittyy muuttomatkan pidentymisellä.

– Lämpimässä kaakkoisessa ilmavirtauksessa jarrut pettävät ja vihermehiläissyöjä ei pysähdykään Kaspianmeren rannalle, vaan päätyy kajaanilaisen pihan tuomeen, Lampila muistelee parin vuoden takaista havaintoa.

Syksyisten siperialaisten harhautujien saapumista Suomeen selitetään puolestaan usein sillä, että linnut ovat lähteneet muuttomatkalle 180 astetta väärään suuntaan.

Radikaali suunnistusvirhe ei kuitenkaan välttämättä ole kohtalokas. Lampila mainitsee esimerkkeinä taigauunilinnun ja isokirvisen, jotka ovat lukuisten eksymistensä seurauksena alkaneet talvehtia läntisessä Euroopassa.

– Kyse on siis periaatteessa virheestä, mutta se voi osoittautua hyödylliseksi virheeksi.

Pohjoisamerikkalaisten vesilintujen puolestaan ajatellaan päätyvän Atlantin yli syksyllä mahdollisesti suotuisten tuulten myötä.

– Tämän jälkeen ne talvehtivat Länsi- tai Etelä-Euroopassa ja keväällä kuvittelevat jatkavansa normaalia muuttomatkaa pohjoiseen. Siksi valtaosa amerikkalaisista vesilinnuista havaitaan meillä keväällä.

Myös ilmastonmuutos vaikuttaa asiaan, sillä monen lajin levinneisyysalue on viime vuosikymmeninä laajentunut pohjoiseen. Samalla kasvaa näiden lajien todennäköisyys saapua Suomeen asti.

Silti Lampila muistuttaa lajien muuttotapojen ja käyttäytymisen merkityksestä harhautumisen todennäköisyyksien arvioinnissa.

– Paikkalintua ei kannata meille kovin kaukaa odottaa. Esimerkiksi etelänpuukiipijä pesii jo Tanskassa, mutta Suomessa sitä ei ole vielä koskaan havaittu, hän havainnollistaa.

Ilmastonmuutoksen on arveltu myös lisänneen Tyynenmeren merilintujen esiintymistä Euroopassa, kun Koillisväylä pysyy sulana aiempaa pidempään.

Suomesta Lampila mainitsee esimerkkeinä viime vuosilta ohotanlokin ja mustakurkkumurrin, jotka molemmat ovat suurharvinaisuuksia koko Euroopan mittakaavassa.

Oma lukunsa ovat vielä lajit, jotka syystä tai toisesta lähtevät toisen lajin mukana muuttomatkalle joutuen oudoille seuduille. Näitä tapauksia tiedetään Lampilan mukaan muun muassa hanhista.

– Esimerkiksi punakaulahanhi voi lähteä Taimyrin niemimaalta valkoposkihanhien mukaan ja päätyä Länsi-Eurooppaan eikä Mustanmeren rannalle. Keväällä se sitten muutollaan päätyy Suomeen hämmästeltäväksi.

Se, miksi harvinaisuus toisinaan palaa esiintymispaikalleen, on enemmän jossittelun tasolla.

– Useimmat linnut ovat kuitenkin jollain tavalla paikkauskollisia, Lampila toteaa taipumuksesta, joka voi saada linnun leimautumaan outoonkin ympäristöön.

Jos lintu vielä onnistuu pesinnässään, se kasvattaa palaamisen mahdollisuutta. Valtaosalla harvinaisuuksista näin ei kuitenkaan käy, sillä se vaatisi myös vastakkaisen sukupuolen harhautumista paikalle. Se olisi jo varsin epätodennäköistä.

Lampila tosin muistuttaa, että esimerkiksi vesilinnut aika usein pesivät tai ainakin yrittävät pesiä lähilajien kanssa.

– Amerikanhaapanan ja haapanan, tavin ja amerikantavin sekä sinisiipitavin ja lapasorsan risteymiä tavataan säännöllisesti.

Liminganlahden hietatiiraa Lampila pitää mielenkiintoisena tapauksena, sillä myös Ruotsissa on havaittu vastaavia samoille paikoille palaavia hietatiiroja.

– Ehkä se on päässyt parittelemaan jonkin toisen tiiralajin kanssa ja luulee pesineensä, hän pohtii.

Ääritapauksissa harvinaisuudesta voi kehkeytyä pesimälaji nopeastikin. Lampila kertoo myrskyn heittäneen parven verran lehmähaikaroita Atlantin yli Etelä-Amerikkaan 1800-luvun lopulla.

– Karjatalous oli tuolloin juuri tullut Etelä-Amerikkaan, ja se mahdollisti lajin pärjäämisen. Nyt laji on levittäytynyt koko mantereelle.