Kat­vees­sa on netitön rauha

Vaellusoppaana työskentelevä Satu Latvala arvostaa kairan rauhaa.

Vaelluksella hän antaa itselleen luvan olla tavoittamattomissa, sillä se tuntuu vapauttavalta. Ajatukset virtaavat ilman keskeytyksiä. Päätoimisesti luokanopettajana työskentelevän Latvalan työkiireet jäävät taka-alalle.

– Varsinkin yksinvaelluksella oman pään sisällä oleminen on ihan hurjan rentouttavaa.

Vielä parikymmentä vuotta sitten arjessa oli tilanteita, jotka pakottivat olemaan omien ajatusten parissa. Kärjistetysti voisi sanoa, että nyt älypuhelimet tunkeutuvat lähes joka hetkeen ja tappavat nekin levähdystauot, jotka ennen olivat omistettuja omille ajatuksillemme maiseman kauneuden äärellä.

Tästä näkökulmasta on suorastaan luksusta, että meillä on luonnossa linnakkeita, joihin teknologian kaikkivaltainen ote ei täysin ulotu.

Puhelinoperaattorien kartat kertovat, että Suomessa on muutamia valkoisena hohtavia länttejä, joihin matkapuhelinverkon kattavuudesta kertova väritys ei yllä. Ne ovat enimmäkseen erämaita, mutta paikallisesti voi olla muitakin alueita, joissa ei ole kuuluvutta.

Latvala vie ryhmiä Käsivarren ja Tuntsan erämaahan. Hän on huomannut, että verkko saattaa yllättävästi toimia oudoissakin paikoissa, kuten Kuonjarjoen autiotuvan huussissa.

Suositus kuitenkin on, että ryhmäläiset pitäisivät puhelimensa lentokonetilassa. Jo ensimmäisessä Teams-tapaamisessa Latvala kertoo opastettavilleen, että ei itse käytä puhelinta erämaassa, koska on ihanaa ja rentouttavaa elää hetkessä.

– Koen siten olevani enemmän yhteydessä luontoon.

Latvala ei sinänsä ole raskaan sarjan somekäyttäjä, sillä hänellä on arkikäytössään vain Instagram ja Threads. Hän ylläpitää retkeilykuviin ja vaelluskokemuksiin keskittyvää Huipuilla-profiilia Instagramissa.

Latvala käytti ennen Tiktokia, mutta poisti sen ja Facebookin, koska niiden käytössä oli enemmän huonoja kuin hyviä puolia. Latvalasta tuntui, että somen selailusta tuli levoton tunne, jos vertasi vaikkapa siihen, millainen olo oli villapaidan kutomisen jälkeen.

Somen käyttämisestä tuli automaattinen reaktio – ikään kuin keho olisi hakeutunut ärsyketulvaan.

Some toimii huumediilerin tavoin

”Liittyessämme sosiaaliseen mediaan emme voineet tietää, mihin se johtaisi. Emme voineet aavistaa, että tarkistaisimme puhelimen kymmeniä kertoja päivässä. Otimme uuden teknologian käyttöön hyvistä, käytännöllisistä ja yksinkertaisista syistä, esimerkiksi hoitaaksemme asioita tai saadaksemme yhteyden toisiin. Siksi onkin ironista, että moni ei pysty juttelemaan edes tuntia ystävänsä kanssa kahvilassa ilman, että käsi hakeutuu puhelimelle tarkistamaan muiden ihmisen uutiset.”

Tietokirjailija Perttu Pölösen vuosi sitten ilmestynyt Saisinko huomiosi -niminen kirja herättää ajattelemaan, kuinka teknologia on muuttanut käyttäytymistämme.

Pölösen mukaan sosiaalisen median yhtiöt – esimerkiksi Meta, X ja Youtube – kilpailevat huomiostamme kiivaasti.

Hän vertaa yhtiöitä ronskisti huumediilereihin, joiden on pidettävä käyttäjänsä riippuvaisena, jotta kauppa käy. Esimerkistä käy Facebook, joka on valjastanut huomion ja hyväksynnän tarpeemme liiketoiminnaksi. Kun julkaisemme kuvan Facebookissa, palaamme yhä uudestaan tarkistamaan, kuka siitä on tykännyt.

Mitä useammin palaamme, sen parempi. Samalla autamme yhtiötä kasvamaan.

Pölönen vertaa someyhtiöitä huumediilereiden lisäksi epäreiluihin autokauppiaisiin. Jos käytetyn auton kauppias tietää auton olevan viallinen, mutta ostaja ei, kauppias voi myydä auton vähän todellista kalliimmalla. Jos kauppias olisi reilu, hän kertoisi totuuden.

Someyhtiöt tietävät, miten algoritmit toimivat, mutta eivät kerro sitä ulospäin. Alustat muistavat kaiken, mitä käyttäjä on tehnyt ja tunnistavat säännönmukaisuudet.

Vaikka päättäisi katsoa vain yhden videon, yhtiö on selvillä siitä, millä todennäköisyydellä käyttäjä katsoo vielä toisenkin. Kun avaa Instagramin tai Tiktokin, tulee helposti tunne, että hallitsee tilanteen, vaikka tosiasiassa algoritmi vie käyttäjäänsä kuin pässiä narussa.

Puhelimesta saattaa tulla elämää ohjaileva entisaikojen patruuna, joka päättää, mikä on meille parasta. Katsomme maailmaa puhelimen tarjoaman valikon läpi tekemällä haun esimerkiksi seudun parhaista ruokapaikoista Google-kartan avulla, mutta emme tiedä, mitkä paikat kartta jätti ilmoittamatta.

Katsokaa, olen tunturissa

Minkälaisia muutoksia älypuhelimen käyttö on sitten saanut aikaan käytöksessämme?

Pölönen listaa monia asioita, joiden olemassaoloa on vaikea kieltää: Pikaviestintä ja videopuhelut ovat korvanneet reippaalla kädellä kasvokkaisviestintää. Kun tarjolla on rajaton määrä tietoa helposti, myös oppiminen muuttuu. Tiedon palauttaminen muistiin korvautuu Googlen hakutoiminnolla helpommin kuin omilla aivoilla.

Karuimmillaan puhelin muuttaa lapsen ja vanhemman välistä vuorovaikutusta, jos sosiaalinen media vetää puoleensa enemmän kuin keskustelu.

Pölönen tekee kirjassaan myös vaivaannuttavan huomion. Kauniinkin maiseman äärellä ihmisten käyttäytyminen muuttuu, kun he ottavat puhelimen esille kuvatakseen itsensä. Kameralle esitetään korostetun iloisia hymyjä ja hersyviä tunteita, kuin kyseessä olisi jokin rituaali tai pakonomainen suoritus. Kuvan ottamisen jälkeen naama palaa peruslukemille ja alkaa kuvan arviointi.

Onko todella näin? Olisiko luontokin muuttunut jossain määrin sosiaalisen median taustakulissiksi? Jos kulkee metsässä ja miettii, mikä toimisi Instagramin kuvavirrassa parhaiten, eikö sitä tee enemmänkin muille kuin itselleen?

Sata vilkaisua päivässä

Vaellus verkon katveessa on osalle mukava, toisille taas epämieluisa ajatus. Saattaa tuntua siltä, että mobiiliverkon sisäpuolella on turvallisempaa. On puhelinsoiton päässä avusta, jos jotain sattuu. Toisaalta verkkoyhteyksien alueella kiusaus käyttää puhelinta kaikkeen muuhunkin on suuri.

Kun vaelluksen tai matkustamisen ajatus on saada muutosta ympäristöön ja arjesta poikkeavia kokemuksia, ei puhelinta kuitenkaan kannattaisi vilkuilla.

– Jos älylaite on tunturinnokassa mukana ja sitä katsoo sata kertaa päivässä, mikä voi olla ihan realistista, suuri osa arkiympäristöä tulee mukana. Ei pääse irti samasta maailmasta, jossa pyörii arjessa, neuropsykologian erikoispsykologi Tuomo Aro sanoo.

Mikäli somen käyttö on lipsahtanut piinaaviin mittasuhteisiin, muutaman päivän tauolla ei kuitenkaan voine vaikuttaa mielenterveyteensä, vaan muutos kohti parempaa lähtee päivittäisistä elämäntavoista.

Arosta vaellus ilman puhelimen tuijottelua on silti oiva tilaisuus oppia olemaan ympäristössä, joka ei tarjoile jatkuvaa ärsykevirtaa.

Aivojen tuulettaminen käy vaelluksella kuin itsestään. Kun makoilee teltassa tai katselee kaukana tunturin kyljessä käyskenteleviä poroja, ajatukset alkavat lentää keskeytyksettä ja vapaasti. Parhaimmillaan ehkä keksii ratkaisun johonkin itseä vaivaavaan kysymykseen, vaikka ei ole aktiivisesti yrittänyt ratkoa sitä.

Vaelluksen jälkeen puhelimeen tulvivat viestit ja uutisvirta saattavat tuottaa tukalan olotilan. Jos tuntuu siltä, että sometauko on aiheuttanut vieroitusoireita, esimerkiksi ärtymystä ja ahdistusta, ja niistä pääsee vaelluksen aikana irti, Aro näkee tilanteessa hyvän hetken itsetutkiskeluun.

– Irrottautumisen jälkeen voi olla helpompi miettiä, tekeekö somessa olo hyvää vai huonoa. Jos on huono tunne, muokkaa älylaiteympäristöä sopivammaksi. Riittää vaikka, että esimerkiksi Instagramia katsoo vaikka pelkästään padillla, jolloin se ei kulje aina taskussa mukana.

Jos taas ajatellaan Pölösen kirjan oppeja, ohje itsetutkiskeluun voisi olla: Miksi käytän aikaani sosiaalisen median selailuun ja ketä sillä hyödytän? Kun annan huomioni someyhtiöiden käyttöön, kuinka paljon se rajoittaa todellisen elämän mahdollisuuksia?

Ei ole kovin houkutteleva ajatus elää kuin meemissä, jossa mies merellä tuijottaa hypnotisoituneena kännykkänsä hohdetta samaan aikaan kun delfiini hyppii veneen vierellä.

Kuvat someen jälkikäteen

Satu Latvalalle ei ole vielä kertaakaan käynyt niin, että vaellukselle olisi osallistunut joku, joka ei osaa olla ilman puhelinta. Puhelimen käytöstä syntyy ryhmässä usein yhteisymmärrys: vaelluksella keskitytään luonnon kokemiseen, ei sosiaalisen median käyttöön. Vaelluksen edetessä myös puheensorina vähenee, kun ihmiset rauhoittuvat luonnon äärellä.

Toisaalta Latvala ei halua asettaa omaa kokemustaan toisten yläpuolelle. Jos jollekin on tärkeää soittaa tunturin huipulta kotiin ja kertoa hienoista kokemuksistaan, on se ymmärrettävää.

Latvala ei ole vaelluksillaan kokenut vieroitusoireita somesta, vaikka voisi olla houkuttelevaa päivittää heti Instagramiin ne parhaimmat retkikuvat.

– Se veisi liikaa aikaa. Haluan valikoida kuvat rauhassa ja muodostaa tarinan jälkikäteen. Jos tekisin päivityksiä, tietynlainen retkikupla puhkeaisi. En olisi vaelluksella nauttimassa, vaan päivittämässä somea.