Hirven muo­to­ku­va

Muistikuvissani eläin on yllättävän suuri ja hivenen uhkaava.

Se seisoo keskellä metsäautotietä Keminmaan Hirmulassa. Minä ja ystäväni olemme lenkittämässä koiria, kilttiä collieta ja innokasta englanninsetteriä.

Koirat ovat irti. Englanninsetteri yrittää lähestyä eläintä, ystäväni käskee sen pois.

Tilanne on pelottava, koska eläimellä on tien vieressä vasa. Jännitämme, yrittääkö emo puolustaa jälkikasvuaan.

Emme ole varmoja, miten tilanne päättyi – pakeniko eläin paikalta, vai pakenimmeko me.

Kohtaaminen kesti ehkä muutamia sekunteja, ja siitä on aikaa yli 20 vuotta. Vaikka yksityiskohdat ovat hämärtyneet, sekä minä että ystäväni muistamme tapauksen vieläkin.

Se kertoo, että kohtaaminen hirven kanssa ei ollut ihan jokapäiväinen tapaus.

Kaukaisuudessa siintävät Kivalon vaarat.

Niiden edessä pilkottaa suoalue, sitten kapea metsäkaistale, sitten hakkuuaukea.

Metsähallituksen Ville Viitanen tietää, että täällä, Tervolan takamailla, liikkuu säännöllisesti hirviä.

Aamuhämärissä ne saattavat tulla aukiolle laiduntamaan. Näin keskellä päivää ne viihtyvät paremmin metsän reunassa.

Hirvet viettävät aikaa myös tiheissä ryteiköissä ja ylipäätään alueilla, joilla kasvillisuustyyppi muuttuu. Olennaisinta on, että tarjolla on suojaa ja ravintoa.

Ville Viitanen työskentelee Metsähallituksessa metsästyksen erityisasiantuntijana. Lisäksi hän harrastaa hirvenmetsästystä ja on kotoisin Tervolasta. Siksi olemme pyytäneet juuri hänet näyttämään, millaisilla seuduilla hirvet oleskelevat.

Tervola on Lapin hirvirikkainta aluetta. Se on sarvipäille mieluista talvehtimisseutua: iso osa kunnasta sijaitsee laaksossa, jonka läpi virtaa joki. Kalkkipitoinen maa on rehevää ja tarjoaa runsaasti syötävää.

Osin kunnan alueella sijaitsee myös Pisavaaran luonnonpuisto, jossa metsästäminen on kiellettyä. Sen suojissa eläimet saavat rauhassa kasvaa, sanoo Viitanen.

– Se on eräänlainen hirvipankki.

Kun Suomessa puhutaan hirvistä, puhutaan yleensä ongelmista.

Otsikotkin sen kertovat:

Vuoden pahin hirvikolariaika alkamassa pian.

Hirvet palasivat asutusalueelle Torniossa – riistanhoitoyhdistys lopettaa eläimet.

Hirvivahinkokorvausten määrä laski edellisvuodesta.

Hirvet käyttävät varsinkin talvella ravinnokseen taimikoita. Sarvipään aiheuttamia metsävahinkoja korvataan Lapissa vuosittain noin 50 000 euron arvosta.

Hirvikolareita taas sattui Lapissa viime vuonna yhteensä 92, kertoo ely-keskuksen tilasto.

2000-luvulla Lapissa on kuollut hirvikolareissa kahdeksan ihmistä. Viimeisin ihmisen kuolemaan johtanut törmäys tapahtui vajaat kymmenen vuotta sitten.

Suuri osa kolareista sijoittuu hirvitalousalueelle numero kahdeksan, johon myös Tervola kuuluu.

Vuosina 2000–2024 alueella sattui 38 prosenttia kaikista Lapin hirvikolareista.

Hirvistä puhutaan myös metsästyksen kautta. Vaikka Suomessa metsästetään noin 60 eri riistalajia, suurin osa syötäväksi päätyvästä lihasta tulee hirvestä.

Viime vuonna metsästys tuotti reilut viisi miljoonaa kiloa hirvenlihaa.

Määrä on moninkertainen myös poronlihantuotantoon verrattuna. Poronlihaa tuotettiin poronhoitovuonna 2023–2024 kaikkiaan 1,66 miljoonaa kiloa.

Hirvi on kuitenkin paljon muutakin kuin uhkia ja lihaa lautasella. Se on maamme suurin villieläin, jonka olemassaolo Suomen metsissä ei ole itsestäänselvyys.

Ennen muinoin oli hirviäkin, mutta ne ovat kadonneet lähes kokonaan, toteaa pikku-Kille Mauri Kunnaksen kirjassa Kesä Koiramäessä.

Koiramäki-teokset sijoittuvat 1800-luvulle. Silloin hirvet oli metsästetty Suomessa lähes sukupuuttoon. Samoin oli käynyt myös muissa Pohjoismaissa.

Hurjin tilanne oli 1920-luvulla, jolloin Lapissa ei tiettävästi liikkunut enää lainkaan hirviä. Suomen ainoa varsinainen hirvipopulaatio eli Tampereen lähellä sijaitsevassa valtionmetsässä.

Vuonna 1921 perustetun Suomen yleisen metsästäjäliiton ensimmäisessä riistaraportissa todetaan, että ”hirvestä on kohta jäljellä vain muisto”.

Osa maanviljelijöistä oli tuolloin sitä mieltä, että peltotuhojen välttämiseksi hirvestä olisi kannattanutkin hankkiutua kokonaan eroon. Metsästäjäliiton esiin nostama huoli johti kuitenkin lopulta hirven täysrauhoitukseen koko maassa Petsamoa lukuun ottamatta.

Rauhoitus kesti kymmenen vuotta. Sen myötä kannat lähtivät nopeaan kasvuun. 1970–80-luvuilla hirviä oli jo runsaasti. Suurimmillaan kanta oli 2000-luvun alussa, jolloin sen suuruudeksi arvioitiin Suomessa noin 150 000 yksilöä.

Viime vuonna hirviä oli Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan noin 87 000. Niistä noin 17 000 eli Lapissa.

Hirvillä ei ole Suomen luonnossa juurikaan luontaisia vihollisia. Muun muassa siksi niiden määrää säädellään yhä nykyäänkin metsästyksen avulla. Viranomaiset määrittelevät eri alueille tavoitellut hirvitiheydet, joiden perusteella päätetään metsästyslupien määrästä.

Lapissa tavoitellut hirvitiheydet ovat matalampia kuin muualla Suomessa.

Suomen riistakeskuksen Lapin alueen riistapäällikön Sami Tossavaisen mukaan tavoitetiheyksien taustalla oleva kokonaisuus on ”varsin monimutkainen”.

Lapissa tavoitellaan pienempää hirvimäärää ennen kaikkea siksi, että pohjoisessa hirvien elinympäristö on talvella haastavampi kuin etelässä.

Ville Viitasella on oma metsäpalsta Kivaloiden juurella. Siellä hän on nähnyt runsaasti hirvenjälkiä. Hänellä on palstalla myös nuolukivi.

Viitanen ampui ensimmäisen hirvensä 13-vuotiaana. Metsästyskohtaamisia on lukuisia, mutta hän on tavannut hirven usein myös muutoin metsässä liikkuessaan.

Erityisesti mieleen on jäänyt eräs kevätpäivä. Viitanen kuuli metsässä kulkiessaan takaansa askelten ääniä. Kun hän vähän säikähtäneenä kääntyi, häntä tuijotti emonsa hylkäämä ylivuotinen hirvenvasa.

Etäisyyttä oli noin kymmenen metriä.

– Vasa käveli perässäni jonkin aikaa. En tiedä, yrittikö se saada minua emon rooliin.

Viitanen tietää, että hirvi on suuresta koostaan huolimatta ketterä. Hän on nähnyt ison uroshirven juoksevan tiheässä metsässä ilman, että sen leveät sarvet kolisevat mihinkään.

Viitasen kokemuksen mukaan hirvi ei välttämättä lähde heti karkuun ihmistä, vaan saattaa jäädä kuulostelemaan, onko tulijasta sille vaaraa.

– Se on oikeastaan aika utelias eläin.

Ensimmäiset hirvet vaelsivat pohjoiseen reilut 11 000 vuotta sitten, kun jääpeite alkoi vetäytyä Suomen yltä.

Pian sen jälkeen saapuivat ihmiset.

– Kaikkien vanhimpien asuinpaikkojen luulöydöissä on hirvi mukana. Se todistaa, että se on kuulunut varhaisimpiin saaliseläimiin, sanoo tutkija Ville Mantere.

Manteren pari vuotta sitten valmistunut arkeologian väitöskirja käsittelee ihmisen ja hirven välistä suhdetta Pohjois-Euroopassa esihistoriallisena aikana.

Manteren mielestä ei ole liioiteltua sanoa, että ihminen levittäytyi pohjoiseen alun perin hirven perässä. Suuri riistaeläin paransi elinmahdollisuuksia arktisissa oloissa.

Tutkija arvioi, että varsinkin talvisaikaan liharavinto on ollut ihmisten ruokavaliossa tärkeässä asemassa.

– Uskoisin, että hirvenliha on voinut jopa pelastaa ihmisiä nälkäkuolemalta.

Arkeologi Jari-Matti Kuusela Lapin maakuntamuseosta on arvioissaan varovaisempi.

Kuuselan mielestä on kiistatonta, että hirveä on arvostettu. On kuitenkin toinen asia, kuinka merkittävä rooli sillä on lopulta ollut ihmisten ravinnossa.

– Voi olla, että hirvenliha on ollut vähän niin kuin joulukinkku nykyään. Se on kauhean arvostettu asia, mutta harva sitä ympäri vuoden syö.

Kuusela katsookin, että hirven merkitys on voinut olla myös symbolinen: sitä on saatettu pitää toteemieläimenä, jolla on ollut uskomuksellista merkitystä.

Myös majava oli kivikautiselle pohjoisen ihmiselle tärkeä riistaeläin. Lattahännän jäänteitä löytyy useimmilta sisämaassa sijaitsevilta asuinpaikoilta.

Majavasta ei ollut kuitenkaan ravintona hirven haastajaksi. Yhdessä hirvessä oli saman verran syötävää kuin noin 25:ssä majavassa.

Hirvestä saatiin myös muuta hyötyä. Ennen metallin käytön yleistymistä sen luut ja sarvet olivat Pohjois-Euroopassa korvaamatonta raaka-ainetta.

Niistä valmistettiin erilaisia hakkuja, kirveitä, nuolenkärkiä, keihäänkärkiä ja harppuunoita. Hirven sääriluista tehtiin jäätuuria, joilla vesistöjen jäät saatiin talvisaikaan rikottua. Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa hirven lapaluita on tiettävästi käytetty lapioina.

Hirvestä irtosi lisäksi komeita nahkoja, joita todennäköisesti käytettiin paitsi vaatteissa, myös asumuksissa, veneissä ja reissä. Jänteistä tehtiin lankaa.

Samantyyppistä filosofiaa näkee nykyäänkin. Metsähallituksen Ville Viitanen oppi jo lapsena kotoa, että kun jotain pyydetään, se pitää käyttää mahdollisimman hyvin hyödyksi.

Lihan lisäksi Viitanen ottaa hirvestä yleensä talteen kielen, maksan, sydämen ja joskus munuaiset. Hirven taljat ja sarvet myydään jalostamoihin ja käsityöläisille.

Parkitusta hirvennahasta valmistetaan esimerkiksi vaatteita ja laukkuja, sarvista tehdään koruja, nappeja, avaimenperiä ja kodin sisustusesineitä.

Hirvenliha menee ensisijaisesti metsästäjille. Metsästäjät myös suoramyyvät lihaa, mutta Prisman ja Citymarketin tiskeiltä sitä ei juuri löydä.

Ville Viitanen ajattelee, että hirvenlihan myyntiä voisi tuotteistaa enemmänkin.

– Kyllähän se tässä maailmantilanteessa on jo omavaraisuusasiakin.

Viitasen mielestä hirvenmetsästyksellä on lihan saannin lisäksi myös tärkeä yhteisöllinen merkitys.

Metsästys tuo syksyisin varsinkin syrjäseuduille eloa, kun perheiden lapset ja ulkopaikkakuntalaiset palaavat kyliin jahtaamaan hirviä. Metsästäjät käyttävät alueen palveluita, ja seurat muun muassa kunnostavat paikkoja ja järjestävät hirvipeijaisia.

– Joillakin paikkakunnilla metsästysseura voi olla se kantava voima.

Hirvi on suomalaisissa kalliomaalauksissa ylivoimaisesti useimmin esiintyvä eläin.

Jokainen kalliotaiteessa kuvattu hirvi on tutkija Ville Manteren havainnon mukaan erilainen. Manteren mielestä se kertoo ihmisten läheisestä suhteesta hirviin.

– Hirvet eivät olleet satunnaisia elukoita, vaan yksilöitä, joiden kanssa elinympäristö jaettiin.

Mantere näkee tässä perustavanlaatuisen eron verrattuna nykyihmisen ajatteluun. Nykyään villi- ja tuotantoeläimiä pidetään usein geneerisinä lajinsa edustajina.

Hirvien näkeminen yksilöinä on luultavasti johtanut eläinten kunnioittamiseen. Se saattaa selittää sitä, miksi kalliomaalauksissa kuvataan paljon hirviä, mutta vain vähän hirvenmetsästystä.

Metsästys ei ole ollut ylpeiltävä teko, joka on haluttu ikuistaa jälkipolville.

– Enemmänkin on ollut välttämätön paha tappaa eläin, joka on monella tapaa ihmisen kaltainen.

Maalausten lisäksi hirvi esiintyy lukuisissa kivikauden esineissä.

Yksi maanlaajuisesti kuuluisimpia arkeologisia löytöjä on 1950-luvulla Rovaniemen Lehtojärven kylästä löydetty puinen hirvenpää. Se on todennäköisesti ollut aikoinaan veneen kokkapuu.

Pari vuotta sitten mökkeilijä löysi kivestä veistetyn hirvenpään Joukamojärven rannalta Kuusamosta. Muualta Suomesta on löydetty esimerkiksi hirvenpääaseita.

Uudemmissa esinelöydöissä hirviä näkyy vähemmän. Myös sarvipäiden rooli esimerkiksi tarinoissa ja uskomuksissa on yllättävän pieni. Hirveen ei liitetä samalla tavalla inhimillisiä ominaisuuksia kuin viekkaana pidettyyn kettuun tai viisaana pidettyyn karhuun.

Kalevalassa hirvi esiintyy harvakseltaan. Ehkä tunnetuin Kalevalan hirvikertomus liittyy runoon, jossa Väinämöinen ja Lemminkäinen suorittavat tehtäviä saadakseen Pohjolan tyttären.

Yksi tehtävistä on Hiiden hirven metsästäminen. Eläin kuvataan yliluonnolliseksi ja vaaralliseksi olennoksi, jonka tavoittaminen on äärimmäisen vaikeaa.

Toisenlainen tarina hirvestä löytyy karjalaisten, inkeriläisten ja suomalaisten kansanrunojen verkkopalvelusta.

1700-luvulta lähtöisin olevissa runoissa hirvi on taivaallista alkuperää: Missä hirvi synnytelty, Karin poika kasvateltu? --- Otavaisen olkapäillä, taivaan tähtehin seassa.

Siperian suomensukuisten kansojen parissa on kerrottu tarinaa kuusijalkaisesta hirvestä, joka oli ihmisille liian nopea. Siksi muinainen sankari heitti sen taivaalle, jossa se edelleen loistaa tähtikuviona.

Hirvien määrän raju vaihtelu selittää osaltaan sitä, miksi eläimeen liittyvää kansanperinnettä on olemassa niin vähän, arvioi tutkija Ville Mantere.

Suullista perinnettä kerättiin etenkin 1800–1900-lukujen vaihteessa. Siihen aikaan hirvet oli metsästetty lähes olemattomiin.

– Kun eläintä ei käytännössä ollut ihmisten elinympäristössä, sen rooli suullisessa perinteessä hävisi.

Hirven marginaalista osuutta voi selittää myös karjanhoidon ja maatalouden yleistyminen.

Karjanhoidon myötä ihminen nousi luonnon armoilla elävästä lajista muiden eläinlajien hallitsijaksi. Samalla yksittäisten eläinlajien asema muuttui.

Karhusta tuli ihmisten arjessa merkittävä eläin, koska se uhkasi karjaa. Mesikämmenen rooli kansanperinteessä kasvoi ja eläimeen liitettiin paljon symboliikkaa.

Hirvi taas eleli itsekseen metsässä. Siksi se painui osin unohduksiin.

Ruotsissa hirvestä on tehty matkailuvaltti.

Siellä on erillisiä hirvipuistoja, joissa metsien sarvipäätä voi käydä ihailemassa. Pohjois-Ruotsin hirvien vaellus kesälaitumille on myös televisioitu useampana vuonna.

Matkamuistojen tyypillisin eläinaihe ei ole poro, vaan hirvi.

Suomen Lapissa on nykyisellään satoja ohjelmapalveluyrityksiä. Niistä tiettävästi vain kaksi järjestää safareita, joiden tavoitteena on päästä näkemään hirviä.

Muuallakaan bongausretkien järjestäjiä ei ole haitaksi asti. Joni Valkila tarjoaa Helsingin seudulla safareita, joilla on hirvitakuu. Hänen tiedossaan olevat ”varmat kohteet” sijaitsevat noin 30–40 minuutin ajomatkan päässä pääkaupungista.

Konsepti perustuu Valkilan historiaan luontokuvaajana. Vuosien varrella hän oppi, mistä hirviä kannattaa etsiä eri vuoden- ja vuorokauden aikoina. Säännölliselle tarkkailijalle homma oli lopulta helppo, koska hirvet ovat paikkauskollisia.

Valkilan asiakkaat ovat lähes pelkästään ulkomaalaisia.

– Monille hirven näkeminen on mieletön elämys. Sitä voi verrata norsun, kirahvin tai sarvikuonon kohtaamiseen.

Suomalaisista hirvi ei ole kovin eksoottinen. Yksi syy hirvisafarien vähäisyyteen Lapissa saattaa olla myös se, että hirvien löytäminen on pohjoisessa haastavaa.

Etelä-Suomessa se onnistuu helpommin, sanoo Joni Valkila. Siellä sarvipäitä on enemmän ja ne ovat tottuneempia ihmiseen.

Valkila harrastaa Lapin vaelluksia. Esimerkiksi Inarissa retkeillessään hän on nähnyt kookkaita papanoita, jotka viittaavat siihen, että alueella liikkuu suurikokoisia hirviä.

Laajoissa erämaissa on epätodennäköistä, että hirveen törmäisi sattumalta. Paikallinen opas saattaisi silti hyvinkin osata opastaa matkailijat sarvipäiden luo.

Valkilan mielestä tässä voisi olla tuotekehittelyn paikka.

– Kiinnostusta tällaisia retkiä kohtaan olisi varmasti.

Vaarojen ympäröimästä Pitkäjärvestä lähtee kapea puro, joka kiemurtelee metsän keskellä Tervolassa.

Metsähallituksen Ville Viitanen osoittaa puron varrelta kasveja, joita hirvi mielellään syö: koivua, pihlajaa, pajua, maitohorsmia. Mustikoita ja mustikanlehtiä.

Juuri nyt hirvet etsivät sopivia talvehtimispaikkoja. Se on yksi syy, miksi hirvikolareita tapahtuu eniten juuri syys-lokakuussa.

Hirvistä varoittavat liikennemerkit perustuvat ihmisen tiedossa oleviin vakiintuneisiin kulkuväyliin. Syksyiset vaellusreitit saattavat pysyä samoina tuhansia vuosia.

Hirvet voivat poiketa reitiltä, jos sen varrelle ilmaantuu esimerkiksi hakkuuaukio, tie tai talo.

Joskus ne yrittävät kulkea vanhoja uria, vaikka maastossa tapahtuisi isojakin muutoksia. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa 2010-luvun lopussa suurimmat hirvet puskivat riista-aidan läpi tielle, kun Kuutostien uusi linjaus katkaisi eläinten vaellusreitin.

Sopivaa talvehtimispaikkaa määrittää esimerkiksi ruuan määrä. Talvella ravintoa on tarjolla niukasti, ja hirvi keskittyy puiden oksiin ja silmuihin.

Se on kasvistensa kanssa melko kaikkiruokainen, mutta yksi inhokki sillä on, sanoo Ville Viitanen.

– Hirvi ei pidä kuusesta. Jos kuusesta näkee, että hirvi on syönyt sitä, tietää, että kyseessä on ollut hätätilanne.