Vuoret ja pöl­lyä­vä lumi nol­laa­vat äidin mielen

Kumpi saa mennä: äiti vai isä?

Kun taivaalta alkaa tupruttaa lunta, on laskijaperheessä toimittava heti. Voiko toinen vanhemmista pakata lumilautakamppeet asuntoautoon ja suunnata muutamaksi päiväksi etätöihin tunturiin?

Tai onko mummolassa seurattu säätiedotusta, osataanko siellä jo odottaa lapsia yökylään?

Laskureissujen yhdistäminen perhe-elämään vaatii rovaniemeläisiltä perheenäideiltä sumplimista. Kaikki säätö on silti sen arvoista, sillä Saana Välikankaalle, Tiina Lindströmille ja Eppu Puomiselle lumilautailu on henkireikä, nelikymppisinäkin.

Isot hyppyrit ovat vaihtuneet vuosien varrella pienempiin mutta vaarat ja tunturit ovat saaneet rinnalleen Pohjois-Norjan jylhät ja syrjäiset vuoret.

– Sitä vapauden tunnetta, jonka puuterilumella laskeminen ja pöllyävä lumi tuo, ei voi verrata mihinkään muuhun. Se on myös parasta nollausta arjen kuormituksiin, Puominen sanoo.

Puominen oli vapaalaskenut jo ennen kuin hänestä tuli äiti, mutta Lindströmille ja Välikankaalle laji on suhteellisen uusi. Lindström ei koskaan edes kuvitellut, että hänestä voisi tulla vuorilla laskijaa. Kaikki, mikä liittyi siihen, kuulosti liian tekniseltä.

– Olen luova haihattelija. Vyörymaastot eivät kiinnostanee minua ja tuntui insinöörimäiseltä lähteä perehtymään erilaisiin välineisiin. Aluksi inhosin ylämäkeen hiihtämistä. Se tuli puskista ja oli positiivinen yllätys, että pystyinkin tällaiseen, Lindström sanoo.

Myös kaikkien puolisot laskevat, mikä vaatii vanhemmilta vuorottelua lastenhoidossa. Välillä jaetaan viikonloppuja, jolloin toinen käy laskemassa lauantaina ja toinen sunnuntaina. Myös lapset ovat tottuneet siihen, että vanhemmat saattavat tehdä läpsystä vaihdon.

Joskus lapset kysyvät, mikseivät pääse mukaan. Silloin heille kerrotaan, että tämä on aikuisten laskureissu, ja perheen reissu on luvassa myöhemmin.

– Totta kai sitä miettii, olenko liian itsekäs. Lumilautailu ja omille reissuille lähteminen ovat kuitenkin niin vahvoja hyvinvoinnin lähteitä, että olen jättänyt kipuilun sikseen, Välikangas sanoo.

– On etuoikeus, että umpihangessa ja metsässä voi liikkua puiden välissä suksilla tai lumilaudalla, kuin jokin eläin. Se tuottaa mielihyvähormoneja, Lindström lisää.

Maajoukkue päätti äidin puolesta

Vuonna 2009 Tiina Lindström odotti ensimmäistä lastaan ja oli jo hyväksynyt, että hänestä ei tulisi ammattilaiskisalaskijaa.

Samana vuonna julkaistiin Shotgun-lumilautaelokuva. Siinä esiintyminen tuntui Lindströmistä siltä, että yksi virstanpylväs elämässä oli saavutettu. Oli aika katsoa, mitä elämä toisi seuraavaksi eteen.

Se toi lisää lumilautailua. Laskeminen oli tuoreena äitinäkin se kaikkein suurin intohimo.

Kun esikoinen oli 1,5-vuotias, Lindström valmensi kisalaskijoita ja hyppi heidän kanssaan jälleen isoja hyppyreitä. Vuonna 2011 hän osallistui Saana Välikankaan kanssa Espanjan La Molinassa järjestettyihin lumilautailun MM-kisoihin.

Vuoden 2013 maailmancupin kilpailuissa puolestaan Välikangas oli kolmannella kuullaan raskaana.

– Olin vetänyt siihen asti täysiä, mutta halunnut lasta jo pitkään ja olin valmis siirtymään elämässäni seuraavaan vaiheeseen. Kun sain lapsen, maajoukkueesta laitettiin viestiä, että sinua ei varmaan kiinnosta enää, eli käytännössä hyvästit, Välikangas muistelee.

Vaikka lopetuspäätös ei mennyt maajoukkueen puolelta ihan oppikirjan mukaisesti, Välikangas ei kokenut enää tarvetta mennä isoihin hyppyreihin. Armollisuus itseä kohtaan ja ulkopuolisten paineiden poistuminen tuntui ihanalta.

Ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen Puomisella oli puolestaan hirveä hinku päästä laskemaan parkkia mahdollisimman pian. Häntä jännitti, pystyisikö hän enää tekemään samoja temppuja kuin aikaisemmin.

– Silloin huomasin, miten merkityksellistä lumilautailu minulle on ja halusin järjestää sille aikaa, Puominen sanoo.

Perhe kuin laskuporukka

Lindström, Välikangas ja Puominen ovat pystyneet jatkamaan rakasta harrastustaan myös lastensa kanssa. Vaikka he eivät ole halunneet tyrkyttää omaa harrastustaan väkisin, jatkamisen kannalta on ollut helpointa ottaa lapset mahdollisimman varhain mukaan mäkeen.

Vaikka lasten kanssa lumilautailu on erilaista, se on äideistä yhtä antoisaa kuin kavereiden kanssa täydellisillä lumilla olevan vuoren laskeminen.

Välikankaan ja Puomisen 5- ja 6-vuotiaat kuopukset ovat oppineet tällä kaudella laskemaan myös isoja mäkiä ja metsäreittejä. Puomisen nuorimmainen pääsi mutkittelemaan ensimmäistä kertaa puuteriinkin, kun hiihtokeskuksen hissilinjalta löytyi uutta, pehmeää lunta.

– Seuraavana päivänä hän kysyi: Äiti, oliko se pumpulia? Puominen kertoo.

Lindströmin lapset ovat ensimmäisen sukupolven taaperolumilautailijoita. Heitä ennen ei ollut vielä saatavilla pieniä lumilautoja, joilla 2-vuotias pystyy harjoittelemaan ja leikkimään.

Nykyisin Lindströmin lapset ovat jo teini-ikäisiä eivätkä enää mielellään laske vanhempiensa kanssa.

Vasta tällä kaudella Lindström tajusi, että oma perhe oli ollut hänelle kuin laskuporukka viimeiset kymmenen vuotta.

– Se porukka hajosi tällä kaudella, ja totta kai se tekee vähän kipeää. Toivon, että lapseni löytävät samanlaisen intohimon kuin lumilautailu on ollut minulle. Se pitää vain hyväksyä, että se on heidän kohdallaan jotain muuta, Lindström pohtii.

Ennen kaikki taloudelliset resurssit ja energiat pystyi ohjaamaan omaan tekemiseen.

Äidit tunnustavat, että lasten kuskaaminen heidän omiin harrastuksiinsa ja Prisma-ralli ruoanlaittoineen ovat menoeriä ja vievät voimavaroja. Aina ei yksinkertaisesti jaksa lähteä töiden jälkeen iltamäkeen Ounasvaaralle tai viikonloppuna tunturiin.

Lindström on puolisonsa kanssa vuorotellut myös siten, että toinen lähtee tunturiin asuntoautolla yksin etätöihin muutamaksi päiväksi.

Myös Puomisen perheellä oli pitkään asuntoauto, joka mahdollisti perheen yhteiset laskureissut. Asuntoautolla matkustamisesta nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin.

– Koti kulki mukana. Myimme sen viime kesänä, ja kyllä se jotain vei pois.

Tavoitteena on tulla takaisin kotiin

Niin lumilaudalla hyppyrien hyppimiseen kuin vuorilla vapaalaskemiseen liittyy luonnollisesti myös riskejä. Äidit ymmärtävät, etteivät he ole vastuussa enää vain itsestään, vaan myös perheestään. Vaikka asiaa ei miettisikään laskiessa aktiivisesti, se on aina jollain tasolla takaraivossa.

Kun Lindström löi skeitatessa päänsä, hän havahtui siihen, miten itsekästä on olla käyttämättä kypärää. Sen jälkeen hän on laittanut kypärän päähän aina skeitatessakin.

– En tiedä, tekisinkö erilaisia päätöksiä, mutta ehkä vastuuntunto vähän jarruttaa. Vapaalaskussa en uskalla olla muiden vietävänä, vaan itsellänikin on pakko olla käry päätöksenteosta ja osattava tehdä ratkaisuja, Lindström sanoo.

Oman arviointikyvyn lisäksi on pystyttävä luottamaan myös puolison laskukavereihin.

Lindström vertaa tilannetta siihen, kun jenkkisarjoissa poliisi tuo työparinsa kotiinsa syömään ja puolisolleen näytille. Myös kotiväki on vakuutettava siitä, että työparilla on tietotaitoa, ja että hän pystyy tosi paikan tullen pelastamaan puolison hengen.

Vapaalaskijat kertovat puolisoilleen aina sijaintinsa ja ilmoittavat, milloin he lähtevät kiipeämään ja milloin he ovat päässeet alas.

– Tavoitteena ei ole enää vuorenhuippu vaan tulla takaisin kotiin, Välikangas sanoo.

Talvesta luopumisen tuska

Toukokuun alku tuli jälleen liian nopeasti. Vaikka Rovaniemelle satoi huhtikuun lopussa yllättäen lunta ja kiinni olevilla Ounasvaaran rinteillä pääsi laskemaan töiden jälkeen, kauden loppu häämöttää.

Se tuntuu yhtä haikealta kuin 30 vuotta sitten.

– Minulla ensimmäinen paniikki ja ahdistus talven loppumisesta iskevät jo, kun kaamos loppuu. Vaikka saan jokaisesta säästä ja vuodenajasta parhaimman irti, talvesta koen luopumisen tuskaa. Aina tuntuu siltä, että kausi loppuu kesken, Välikangas sanoo.

Kipuilu liittyy osittain entiseen elämään, jossa lumilautailu oli kaikki kaikessa. Talvella sai lumilautailla ja elää hunningolla, mutta laskukauden jälkeen piti mennä töihin tai opiskella.

Edelleen hetket lumilaudan päällä tuovat samanlaisia ilon ja vapauden fiiliksiä kuin nuorena. Niissä tunnelmissa haluaisi viipyillä mahdollisimman pitkälle kevääseen.

Kun muilla alkaa vuodenkierto tammikuussa, lumilautailijan vuosi päättyy toukokuussa. Uusi vuosi alkaa syksyllä.

Lindströmillä on toukokuun alussa synttärit, mikä voi olla osasyy tunnetyöskentelyn tarpeeseen juuri loppukeväästä. Hän katsoo taakseen ja pohtii, onko valmis seuraavaan vuoteen – kuten muut tekevät uudenvuodenaattona.

– Luon nahkani uudestaan ja päästän irti edellisestä kaudesta. En silti pysty nimeämään viimeistä laskureissuani tai laskemaan kauden viimeistä mäkeäni tietoisesti. Jätän takaportin: jos tosi paljon haluan, voin lähteä kesäkuussa vaikka Stryniin, Lindström kertoo.

Välikangas työskentelee opettajana ja hänelle kesä merkitsee myös 12 viikon lomaa. Kun hän saa talven aikana laskureissujen vuoksi kasautuneet työt tehtyä, hän miettii, miksi loma ei voisi olla talvella.

Luopumisen tuska ei kuitenkaan kestä kauaa. Myös kesä on mukavaa aikaa, ja ystävykset pitävät vuodenaikojen vaihteluista, etenkin Lapissa.

Kesällä on enemmän aikaa myös perheelle.