Kä­si­var­ren kai­na­los­sa

Pastellisävyiselle pakkastaivaalle nousee kaksi savua.

Ne näkyvät hyvin Suomen Käsivartta reunustavalle Valtatie 21:lle, jos katsoo länteen parikymmentä kilometriä ennen Kilpisjärven kylää.

Notkossa rajajoki virtaa kannen alla kohti Perämerta. Kartalla joki on Könkämäeno, mutta sitä nimeä täällä ei kuule. Kaikki puhuvat väylästä.

Vastarannalla kapea tie mutkittelee tunturikoivikossa.

Sen varrella on kylmiä taloja, tupia, mökkejä ja asuntovaunuja, joiden ikkunat kuura on koristellut.

Kaksi taloa on lämpimänä. Savut kohoavat kylän molemmista päistä.

Tämä on Keinovuopio – Ruotsin pohjoisin kylä.

"Ruotsi alkaa täältä"

Punaisen talon isäntä ottaa vieraat vastaan julkisuuteen tottuneena.

Jo vuosikymmeniä Sixten Jensen, 62, on ollut kuningaskunnan pohjoisin asukas.

Hänelle toimittajat kilauttavat halutessaan kuulla, miltä Ruotsi näyttää sen äärimmäisestä kolkasta. Ja miltä tuntuu kaamos, joka kestää näillä korkeuksilla lähes seitsemän viikkoa, marraskuulta tammikuulle?

Siihen Jensenillä on vakiovastaus: eipä oikein miltään. Kaamos on osa vuodenkiertoa, ei sen kummempaa.

Joskus hän oikoo myös mielikuvaa, jonka soittajat liittävät kuningaskunnan pohjoisimpaan kylään.

– Eihän Ruotsi tänne lopu. Se alkaa täältä.

Keinovuopio on vaarojen ja tuntureiden sylissä.

Uljain maisema avautuu luoteeseen: valkoisia huippuja silmänkantamattomiin.

Yksi niistä kohoaa terävänä kuin kartio.

Se on Peltsa. Juuri se pettynyt ruotsalaisherra, joka jää iskelmäänkin päätyneessä tarussa ilman Malla-neitoa ja kostaa pilaamalla tämän ja Haltin häät.

Keinovuopiossa Peltsa on tuttu.

Siellä on paitsi Pältsastugan, joka palvelee retkeilijöitä Ruotsin pohjoisimmalla nurkalla, myös puolustusvoimien tupa. Sixten Jensen huoltaa molempia.

Kylä on osa Ruotsia vain löyhästi

Tunturit työllistävät muutenkin. On opastuksia, kuljetuksia, kalareissuja.

Kotipihassaan Jensen vuokraa huoneistoa matkailijoille. Toivotuimpia vieraita ovat suomalaiset: he jättävät jälkeensä siistin tuvan.

Jahka aurinko alkaa lämmittää, matkailijat herättävät eloon hiljaisen kylän.

– Ette usko, kuinka vilkasta voi silloin olla. Nythän täällä ei näy ketään.

Ruotsiin Keinovuopio kuuluu vain löyhästi.

Kuningaskunnan tieverkko ei yllä tänne. Suomen vastaisella rajalla se päättyy 80 kilometriä alemmas, Maunun kylään Ruotsin Kaaresuvannon (Karesuando) pohjoispuolelle.

Keinovuopioon tien tekee talvi.

Kun pakkaset hyydyttävät Könkämäenon, kyläläiset alkavat pumpata vettä jäälle. Marraskuun aikana autolla voi huristaa jo yli ja jatkaa lyhyelle kylätielle. Ennen pääsi lokakuussa, mutta talvet ovat lyhentyneet täälläkin.

Jäätie kantaa ainakin vappuun, usein äitienpäivään.

Loppukeväästä loppusyksyyn ainoa yhteys on riippusilta.

Se vie kävelijän kapean rajajoen yli siitä mistä jäätiekin, Käsivarren valtatieltä laskeutuvan piston päästä.

Siksi Keinovuopioon kuljetaan Suomen kautta. Aina, mennen ja tullen. Kesällä autotkin on pakko pysäköidä Suomen puolelle.

Suomesta tulevat myös sähkölinja, puhelinverkko ja netti.

Ainakin yhtä suomalaista tarvittiin myös riippusiltaan, joka on palvellut lähes 50 vuotta.

Siltaa oli suunniteltu alkujaan aivan muualle. Keinovuopiolaisten onneksi Norrbottenin pitkäaikainen maaherra Ragnar Lassinantti oli kyläläisten tuttu. Hän soitti Helsinkiin hyvälle väärtilleen. Miltä kuulostaisi riippusilta yli rajajoen?

Presidentti Urho Kekkonen ei vastustellut. Lassinantti oli hänen luotettunsa, joka risti retkikaverinsa mukaan jopa yhden huipun: Kebnekaisen tuntureilla on Kekkonen-toppen.

Arjessa raja on näkymätön

Valtakunta vaihtuu riippusillalla.

Sitä ei huomaa mistään. Kaiteet ovat niin lumessa, että ilman paikallistuntemusta ei löytäisi pientä merkkiä, joka ilmestyi siltaan korona-aikana.

Sixten Jensen ja Tarja Vahtera raaputtavat rajan esiin kuuran alta.

Vahtera on Jensenin elämänkumppani. Hänen kotinsa on Muoniossa. Mutta tämän tästä hän on Keinovuopiossa, erityisesti keväisin ja kesäisin.

Pariskunta asettuu kahden valtakunnan yhteiskuvaan: Jensen Ruotsiin, Vahtera Suomeen.

Arjessa raja on yhtä näkymätön.

– Mennään ja tullaan niin kuin sitä ei olisikaan, Jensen sanoo.

Karesuandoon on 93 kilometriä, Vittankiin parisataa. Keinovuopio kuuluu Kiirunaan. Kunnan keskukseen on 260 kilometriä, joskin kyläläläiset tuntevat oikotien: tuntureiden poikki moottorikelkalla matka lyhenee 150 kilometriin.

Jensenillä on Norjan Yykeänperällä tytär ja kaksi lastenlasta. Sinne pääsee tunnissa. Kilpisjärvelle ajaa melkein vartissa.

Siksi ne ovat Keinovuopiosta luonteva suunta siinä kuin Karesuando.

Riippuu tarpeista, Sixten Jensen tuumii.

– Ja vähän valuuttakursseistakin.

Sekarotuinen kalotin ihminen

Sixten Jensen on kolmannen polven keinovuopiolainen.

Isoisä – faari, kuten hän sanoo – tuli 1920-luvulla Norjan Yykeänperältä pyytämään riekkoja. Mummo oli Muonion Töyriä.

Heidän poikansa August Jensen jäi isännöimään synnyintaloaan. Vaimo löytyi naapurikylästä Kummavuopiosta. Sinne norjalaisneito Petra oli tullut piikomaan Manndalenista, Yykeänvuonon itäpuolelta.

Pari sai neljä lasta.

Sixten Jensen on asunut täällä koko ikänsä, mitä nyt nuorempana käväisi hitsarinopissa Kiirunassa ja oli myöhemmin Norjassa kirvesmiehenä.

Synnyinkoti näkyy ikkunasta.

Se on nykyään Jensenin siskolla vapaa-ajan asuntona ja ilmeisen ahkerassa käytössä. Pihalla liehuu viiri, ikkunoita valaisevat joulutähdet.

Jensen asuu taloa, jonka hän osti 1980-luvun puolivälissä valtiolta ja kunnosti mieleisekseen.

Hän ei tunne itseään erityisen ruotsalaiseksi.

– Olen enempi sekarotuinen. Semmoinen kalotin ihminen.

Kun Suomi ja Ruotsi pelaavat jääkiekkoa, Jensen katsoo sitä sinivalkoisin silmin.

– Hurraan Suomelle. Ainakin silloin, kun Suomi pärjää.

Se voi johtua myös geeneistä. Dna-testi kertoi Jensenille, että perimä olisi 75-prosenttisesti suomalaista.

Rajattomuus näkyy myös kielessä.

Hänen lapsuudessaan kotona puhuttiin norjaa, meänkieltä ja suomea. Ja saamea, koska kahta puolen Könkämäenoa eli poronhoitajaperheitä.

Ruotsin Sixten Jensen oppi vasta koulussa. Kunnan kyyti haki lapset Karesuandoon, kouluun ja asuntolaan.

Minibussi täyttyi erityisesti Manneloista. Heitä asui kylässä kolmessakin talossa.

Kouluikäisiä lapsia ei enää ole, mutta Manneloita on.

Ruotsista Suomen kautta Norjaan töihin

Pakkanen kirii lähelle neljääkymmentä.

Silti Martin Mannela, 67, ruuvailee sinisen talonsa pihalla aisaa rekeen, joka odottaa ostajaa.

– Kunhan nyt jotain värkkäilen, ettei tarvitse olla pirtissä koko päivää.

Uudenkarhea puureki on hänen kättensä töitä alusta loppuun. Hän on kaatanut tarpeet itse, kuivannut, sahannut, sirkkelöinyt ja käsitellyt puut, taivuttanut ja muovittanut jalakset, hitsannut metalliputkista aisan.

– Tunturikoivu on vänkkyrä ja oksainen, mutta lujaa se on.

Käsityöläinen työskentelee kesät ja talvet ulkosalla.

Pihassa on monenlaista mökkiä ja vajaa, mutta vain säilytykseen.

Mannela tuntee "pikkuisen ahdistuvansa", jos pitäisi rakennella tai korjailla sisätiloissa.

– Ulkona minulla on suunnaton halli. Ei tule seinät vastaan, eikä katto.

– Sitä paitsi pihalla on hauska puuhata ja vaikka vähän paleltua. Kahvikin maistuu sitten paremmalta.

Mannelat ovat Keinovuopion kantasukua.

Niin kuin August Jensen, myös Friiti Mannela – Martinin isä – sai vaimokseen nuoren naisen Manndalenista.

– Siellä on ollut pulskat ja sievät tytöt, poika hymyilee.

Martin Mannela löysi kumppanin Kaaresuvannosta, Kalttopään saamelaissuvusta.

Nyt Anni Mannela ei ole kotosalla. Hän nousee aamuisin autoon ja ajaa Keinovuopiosta Yykeänperälle keittiötöihin.

Juuri niin luontevasti soljuu rajaton arki: Ruotsista Suomen kautta Norjaan töihin.

Martin Mannela on ollut muutaman vuoden eläkkeellä.

– Antavat sen jo näinkin nuorille.

Työurallaan hän oli muun muassa kirvesmiehenä, opettamassa kädentaitoja Norjan Koutokeinossa ja talonmiehenä vanhainkodissa.

Tunturikeikkoja hänelläkin on riittänyt aina. Opastusta, kuljetusta, kalastusta.

Kun poika oli nuori, perhe vietti kesiä kalastaen Rostolla, kolmisenkymmentä kilometriä Keinovuopiosta länteen.

Kuulusta rautujärvestä tuli läpeensä tuttu.

Sitä kokemusta Martin Mannela hyödyntää yhä. Jo kolmena vuotena hän on hoitanut vaimonsa kanssa Rostojärven mökkikylää, jossa käy paljon suomalaisiakin.

– Mitä en tiedä, niin valehtelen sopivasti.

Palvelusten palkkana poronkylkiä

Pihassa on monenlaista kulkupeliä, matkailuautokin kesän reissuja odottamassa.

Ajokorttia Martin Mannelalle ei ole.

Hän ei pidä autolla ajamisesta. Se ei ole silti syy kortittomuuteen.

– Ei ole vain tullut hankittua.

– Onneksi kyytiä on riittänyt. Olen päässyt kulkemaan sen mitä tarvitsen. Kohta liikaakin.

Moottorimiehenä hänet silti tunnetaan.

Kun Martin Mannela oli vielä lapsi, taloon hommattiin kaksitelainen, ruotsalainen lumiajoneuvo.

Poika ajoi sillä seinään niin monesti, että sai opetella itse parsimaan vauriot.

Siitä lähtien hän on korjannut moottorikelkkoja.

Niitä ilmestyy pihaan kolmesta maasta.

Käsivarren paliskunnan poronhoitajat ovat Mannelan kanta-asiakkaita – monet jo toisessa polvessa. Palkkakin maksetaan perinteiseen tapaan.

Korjaaja avaa oven savustuskotaan näyttääkseen, miten vaihdannaistalous toimii yhä.

Koukuissa roikkuu jäätyneitä poronkylkiä. Kelkanomistajat kuittaavat niillä palveluksia.

– Tässä savustelen, kun pakkaset vähän löysäävät.

Kelkkareittejä joka suunnasta

Keino periytyy saamenkielisestä sanasta keäidnu.

Se tarkoittaa tietä. Vuopio on pitkä ja kapea lahti joessa.

Keväisin Martin Mannela muistaa aina, miksi kylän nimi on se mikä on.

Kelkkareittejä tulee joka suunnasta. Kevätauringon paistaessa tunturissa ajavat niin ruotsalaiset, suomalaiset kuin norjalaiset.

Kelkkojen ääni kuuluu Keinovuopiossa aamusta iltaan ja joskus yölläkin.

– Täysi ruljanssi monta viikkoa. Ei ollenkaan sitä rauhaa kuin nyt, Martin Mannela sanoo.

– Silloin tuntuu, että kaikki tiet vievät tänne eikä Roomaan.

Hänelle se tietää ulkotöitä.

– Jos kelkat eivät hajoa itsekseen, niin kolhivat niitä kiviin tai ajavat muuten tyhmästi.

– Sitten ne eksyvät tähän pihaan.

Oli sellainenkin aika, ettei Keinovuopiosta päässyt mihinkään.

Maaliskuussa 2020 Suomi sulki rajansa koronan vuoksi. Muutaman asukkaan kylä jäi toviksi mottiin.

Martin Mannela puistelee vieläkin päätään poikkeustilalle.

– Ei sillä, että pitäisi olla koko ajan menossa jonnekin, mutta hölmöltä tuntui.

Sixten Jensen muistaa hänkin ajan kummallisena. Voivatko asiat mennä oikeasti niin hullusti, ettei kahden savun tunturikylästä saisi lähteä?

Niissä ajatuksissa Jensen ajoi muina miehinä Kolariin korjauttamaan traktorinsa rengasta.

– Siellä katsoivat melkein kuin nähtävyyttä. Miten sinä tänne, Ruotsin puolelta!

Tiettömässä kylässä on paljon autoja

Kohta rajavartiosto alkoi partioida riippusillalla.

Keinovuopiolaisten jätehuollosta vastaa Kiirunan kunta. Mutta jäteastiat ovat Suomen puolen parkkipaikalla, jonne ei ollutkaan yhtäkkiä menemistä.

Roskapussia kiikuttaessaan Jensen tunsi itsensä melkein rikolliseksi.

– Oli se vähän jännääkin. Huomaavatko, että veinpä tuossa roskat!

Aina vain jännittävämmäksi meni, kun kylään hiihti tunturista ruotsalaismies, jonka reissun kehno sää oli keskeyttänyt. Hän tarvitsi autokyydin Karesuandoon.

Silloin keinovuopiolaisille oli myönnetty jo tilapäinen rajanylityslupa. Mutta se oli henkilökohtainen, ja ehdot tiukimmillaan sellaisia, että Keinovuopiosta sai kiepauttaa Ruotsiin Suomen kautta, kunhan ei poistunut autosta.

Jensen kaatoi Volvonsa takapenkin ja ohjasi matkalaisen perään makuulleen: vassokuu. Päälle hän asetteli pressun näkösuojaksi.

Sitten ajettiin Kaaresuvantoon ja sillasta yli, Ruotsin puolelle.

– Kai sen nyt saa jo kertoa. Ei ollut minusta kovin rikollista.

Tiettömäksi kyläksi Keinovuopiossa on paljon autoja.

Ensimmäiset ovat vastassa heti riippusillan jälkeen.

Niitä on paljon, toistakymmentä. Autoja peittelevät koko talven lumet.

Rekisterikilpiä ei näy, eikä merkeistä ota selvää. Useampi lienee 1990-luvulta. Hylättyjen autojen hautausmaa?

Keinovuopiossa on kaksinumeroinen määrä vapaa-ajan asuntoja: vanhoja taloja ja tupia, poronomistajien mökkejä, jokunen asuntovaunu.

Kummavuopiossa niitä on lisää.

Se on vielä kymmenkunta kilometriä pohjoisempana. 1990-luvulle saakka Kummavuopio piti hallussaan Ruotsin pohjoisimman kylän titteliä, kunnes viimeinenkin asukas vanheni ja muutti pois.

Ruotsin julkisten rekisterien mukaan Kummavuopiossa asuisi yhä nuorehko mies. Hänen nimellään ilmestyy joskus yhteislaatikkoon postiakin.

Keinovuopiossa ollaan jokseenkin varmoja, ettei sellaista asukasta ole.

– Jos olisi, eiköhän tuo jättäisi lumeen jonkunlaisen jäljen, Martin Mannela sanoo.

– Ei ole näkynyt eikä kuulunut.

Kesäisin Kummavuopiossakin on elämää. Sinne kuljetaan kehnonlaista tietä, joka erkanee Keinovuopion kylänraitilta.

Siksi sillanpielessä on rykelmä kesäautoja – tai romuja, kuten Mannela niitä kutsuu.

– Kun pitäisivätkin ne kunnossa. Mutta ajavat niin kauan kuin hajoavat ja jättävät sitten tienposkeen.

Riesa hylätyistä autoista

Aika raastaa ja ruostuttaa, särkee säiliöitä. Nesteet voivat valua maaperään, pahassa lykyssä rajajokeen.

Siksi viimeisiä keinovuopiolaisia harmittaa, etteivät ympäristöviranomaiset ole reagoineet ongelmaan.

Hylätyistä autoista on tullut asukkaiden riesa, Sixten Jensen sanoo.

– Ja matkailijoiden. Niiden, jotka tulevat tänne nauttimaan luonnosta, ja näkevät ensimmäisenä vanhoja autoja.

Vuosien varrella Mannela on tilannut kolmesti rekan viemään autoja pois, "25 romua joka kuormaan".

Hylättyjä on myös hänen maillaan. Joitakin hän purkaa ja myy osina Ruotsiin tai Suomeen.

– Mutta ovat hyviä lisääntymään. Aina ilmestyy jostain uusia. Kohta saa taas tilata rekan.

Ennen kuin jäätie pehmenee, Jensenin ja Manneloiden on siirrettävä rekisteröidyt autonsa joen yli Suomen parkkipaikalle, jotta kesälläkin pääsee jonnekin.

Vakituisilla asukkailla on Keinovuopiossa pari kesäautoa. Niiden käyttöön Jensenillä ja Manneloilla on viranomaisen lupa.

Ajokortiton Mannela esittelee ylpeänä omansa, joka talvehtii katoksen alla kotipihassa.

– Mersun maasturi. Vetää joka nurkalta. Ja pelaa.

"Kukapa kotoaan lähtisi"

Keinovuopiosta on Tukholmaan noin 1500 kilometriä.

Talvipäivänä 17 vuotta sitten Martin Mannelasta tuntui, että Ruotsi on juuri niin kaukana.

Kumma olo iski tunturissa, josta hän oli hakemassa siskonmiehen rikkoutunutta kelkkaa. Kotipihalla rintaan sattui ankarasti. Mannela ei ollut selvitä kelkan sarvista sisälle.

Puhelin toimii Suomen verkossa, eikä hädän hetkellä ole aina selvää, mitä kautta apu järjestyy.

Kaiken lisäksi pyry oli tukkinut tienreiät. Sekin viivytti pelastajien tuloa Keinovuopioon.

Kehnossa kelissä ambulanssi vei sydänkohtauksen saaneen potilaan Kiirunaan. Sieltä hänet lennätettiin Uumajan sairaalaan.

Viikkoja myöhemmin Martin Mannela palasi Keinovuopioon.

Elävänä mutta ei aivan entisenlaisena.

– Sydämestä jäi lähes 40 prosenttia sille reissulle.

Huumori ja elämänasenne säilyivät.

Martin Mannela sanoo aina viihtyneensä Keinovuopiossa.

– On maisemia, luontoa ja rauhaa. Tykkään kovasti. Ja kukapa kotoaan lähtisi, ennen kuin on pakko.

Edes henkihieverissä hän ei muista ajatelleensa, että asuisi väärässä paikassa.

Päinvastoin: parilla reissulla Tukholmaan on varmistunut, että juuri Keinovuopio on se oikea.

Mannelan silmin pääkaupunki oli "aika paljon ruuhkaisempi".

– Eläkeläisetkin viuhtoivat ohi.

– Sitä en tiedä, mihin oli kiire. Hautaan ehtii pienemmälläkin hopulla. Ja jos täältä saa sinne lähteä, niin oikein hyvä.