Nimenantaja ei ole sievistellyt. Parin hehtaarin vesistö upottavalla jängällä on kartan mukaan Vittulampi.
Kovin kauniiksi ei voi sanoa myöskään eläintä, jonka jäljillä olemme.
Yli 20 vuoden ajan rovaniemeläinen valokuvaaja Marko Junttila on ikuistanut luontoa lähellä ja vähän kauempanakin.
Tänä keväänä hän pääsi ensi kertaa todistamaan näytelmää, jonka nähdäkseen on osuttava oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.
Jängälle kantautuu metallisointinen ääni: krok-krok-krok.
Se lupaa, että kohde on jo lähellä.
Olemme ajaneet Rovaniemen keskustasta kymmenkunta minuuttia etelään ja jatkaneet kävellen Ranuantieltä itään.
Hautapäänrakalta etelään ja kaakkoon on useita lampia, joissa voi nähdä rupikonnia.
Suomen suurin sammakkoeläin on etelämpänä yleinen. Lapissa rupikonnaa tavataan harvemmin, eikä kovin usein Keski-Lappia ylempänä.
Talvet vaihtolämpöinen konna horrostaa kevyesti vedessä tai maalla, vähiä energioitaan säästäen.
Kesälläkään konnaa ei näe noin vain.
Jos rupikonna voi valita, se lymyää valoisan ajan ja lähtee ravinnonhakuun vasta hämärän tullen. Myös sade houkuttelee toisinaan konnat piiloistaan.
Liikkuessaankin vanttera konna on sen verran verkkainen, että jää monelta huomaamatta.
Se ei loiki vaan könyää. Se johtuu takajaloista, jotka ovat suhteessa selvästi lyhyemmät kuin muilla sammakoilla.
Varmimmin konnia näkee keväällä, jos tietää niiden kutupaikan.
Valokuvaaja Marko Junttila oli nähnyt aiemmin rupikonnan muun muassa Vaattunkikönkäällä, napapiiriltä vähän pohjoiseen.
Hän on törmännyt niihin myös tien päällä – melkein sananmukaisesti. Iltojen pimetessä sammakoita näkee toisinaan auton valoissa.
– Silti olin ajatellut, että tällä korkeudella konna olisi jo melko harvinainen.
Ensivisiitti Ranuantien itäpuolelle pari viikkoa sitten muutti ajatukset.
Oli toukokuun lämpimin päivä, tyyni ja aurinkoinen. Ääntely ja polske kuuluivat kauas.
Konnan elämänkiertoon kuuluu, että se tulee lisääntymään sinne missä on syntynytkin.
Hautapäänlammille ja Vittulammelle oli kokoontunut konnia ties kuinka kaukaa.
– Niitä oli satoja ellei tuhansia, Junttila kertaa.
Keväthuumassaan konnat eivät näe juuri muuta kuin lajikumppaninsa.
Siksi ne eivät väistelleet valokuvaajaa, joka oli tullut kosiomenojen kuokkavieraaksi.
Soitimen aloittavat koiraat, joiden konsertti houkuttelee veteen naaraita. Konnat uivat toistensa perässä ja tarraavat kiinni, jos yltävät. Kiihkossaan koiraat erehtyvät kapuamaan välillä muiden koiraiden selkään.
Junttila näki rykelmän, jossa kymmenkunta konnaa oli kiinni toisissaan.
– Sellainen jalkapallon kokoinen möykky, joka muistutti vähän mustekalaa.
Näky vei valokuvaajan mennessään.
Samana viikon aikana Junttila kävi neljästi kuvaamassa konnia.
– Luontokuvaajan arkea on, että kun sattuu kiinnostava aihe, siihen jää koukkuun.
– Pitää saada lisää kuvia ja samalla opiskella kohdetta.
Vierailupäivänämme kiihkein kutu tuntuu olevan jo ohitse – tai sitten pienellä tauolla.
Yölämpötila on käynyt lähempänä nollaa, mikä on voinut rauhoittaa konnien keväthuumaa.
Kutupäivistä muistuttavat helminauhat, jotka kiemurtelevat vesikasveissa. Kesäkuun alkupuolella kudusta kasvaa nuijapäitä ja nuijapäistä aikanaan rupikonnia, jotka nousevat maalle.
Elämää lammella on nytkin. Pinnalla näkyy useampi päälaki ja mulkosilmät.
Tanakassa niskassaan rupikonnalla on kaksi kookasta kyömyä, jotka erottavat sen muista sammakoista.
Niin kuin nimikin kertoo, iho on nystyröiden peitossa.
Minkä rupikonna estetiikassa häviää, se myrkyssä voittaa. Ihorauhasillaan konna erittää ainetta, jolla se voi puolustautua saalistajiltaan.
Yhteen uhkaan myrkkykään ei tepsi. Syysiltoina ja -öinä konnia liiskaantuu liikenteessä laskematon määrä.
Luomakunnan evoluutiossa sammakkoeläimet kuuluvat jalustalle.
Nykytiedon mukaan ne olivat ensimmäisiä selkärankaisia, jotka nousivat merestä maalle. Varhaisimmista sammakkoeläimistä polveutuivat matelijat, ja matelijoista taas linnut ja nisäkkäät.
Vanhimpien sammakkofossiilien iäksi on arvioitu 360 miljoonaa vuotta.
Ainakin niin kauan sammakot ovat eläneet sekä maalla että vedessä. Kun ruotsalainen luontotutkija Carl von Linné jakoi eliömaailman luokkiin 1700-luvulla, hän antoi sammakkoeläimille nimen Amphibia – "kahtaalla elävät".
Marko Junttilalle konnien häät ovat olleet tämän kevään kuvausreissujen kohokohta.
Hän sanoo viehättyneensä erityisesti siitä, kuinka eläväiseksi muuten jähmeä konna paljastui kutuvesillään.
– Eihän rupinen sammakko ole maailman kauneimpia eläimiä. Mutta jotain kiehtovaa siinä on.
Rupisammakko
Latinankieliseltä nimeltään Bufo bufo.
Yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, harvalukuisempi pohjoisessa. Elää monenlaisissa ympäristöissä jängiltä metsiin ja niityiltä puutarhoihin, kunhan elinpiiristä löytyy päivälevolle suojainen, kosteampi piilo.
Yöeläjä, joka näkee suurilla silmillään pimeässä niin hyvin, että voi myös saalistaa. Etenee kielenmitan päähän esimerkiksi muurahaisesta tai madosta ja lipaisee sen salamannopeasti suuhunsa.
Naaraat kasvavat toisinaan yli kymmensenttisiksi, koiraat jäävät lyhyemmiksi.
Kanta elinvoimainen ja rauhoitettu, mukaan lukien rupikonnan kutu.
Tulee sukukypsäksi 3–4 vuoden iässä. Elää luonnossa harvoin 10-vuotiaaksi, mutta terraariossa jopa 40-vuotiaaksi.