Satujen vaa­ral­la

Pakkaspäivänä Pöyliönrakalta näkee Ounaskosken sillalle.

On parempi ottaa pipo päästä.

Täältä, jyrkkäreunaiselta vaaransuikaleelta, kivimiehet louhivat 95 vuotta sitten satamäärin valtavia lohkareita ja raahasivat ne kuuden kilometrin päähän Kemijoen varteen.

Pöyliönrakan graniitista muurattiin Rovaniemen ensimmäisen sillan pyöreälinjaiset pilarit, joiden kaunis kivimosaiikki miellyttää yhä silmää.

Operaatio oli kunnioitettava. Tosin se tiesi satukirjailija Annikki Setälän mukaan kodittomuutta niille, jotka asuivat kivenkoloissa.

Setälä kertoili suomalaisille Pöyliönrakasta yhtä jos toista, mutta palataan siihen myöhemmin.

Nyt oppaanamme on perheenisä ja luonnonystävä Riku Mäenpää.

Hän haluaa esitellä Rovaniemen lähiluonnon huonosti tunnetun helmen – vain varttitunnin kävelyn päässä kotipihaltaan Pöykkölästä.

Jos hiihtää Ounasvaaralta kohti Pöyliövaaraa, Pöyliönrakka ilmestyy näkyviin vähän ennen Pöykkölää.

Vaaransuikale kohoaa jyrkkänä heti ulkoilureittiä reunustavan jängän takana.

Rakan laki on 151 metriä merenpinnan yläpuolella. Siinä se häviää esimerkiksi Ounasvaaralle, joka on monin paikoin viitisenkymmentä metriä korkeampi.

Pöyliönrakka erottuu jylhyydellään.

Sen muodot eivät ole pehmeät vaan kulmikkaat. Kapea mutta pitkä nyppylä putoaa koillisessa jyrkkänä Kunttajänkään, lounaassa vähän loivemmin Pöyliöjärveen.

Niin jänkä kuin järvi ovat viitisenkymmentä metriä alempana kuin rakan korkein kohta.

Riku Mäenpää löysi Pöyliönrakan hiihtolenkillä.

Espoon kasvatti oli ehtinyt asua Rovaniemellä jo vuosia ja tutustua ahkerasti ulkoilumahdollisuuksiin, ennen kuin keksi poiketa vaaralle, jota oli usein vilkuillut ladulta.

Silloin – vuonna 2015 – hän ei voinut tietää, että pian siitä tulisi lähiluontoa koko perheelle.

Mäenpäät rakensivat viitisen vuotta sitten talon Pöykkölän uusimman alueen eteläkulmalle.

Pöyliönrakka pilkottaa kotipihalle. Kävely- tai hiihtomatkaa on puolitoista kilometriä.

Perheessä on viisi lasta: nuorin kaksi vuotta, vanhin kymmenen.

Kaikki ovat käyneet Pöyliönrakalla.

– Joskus on oltu koko perheen voimin, mutta enimmäkseen erissä, Mäenpää kertoo.

– Eihän tänne ole kaikista helpoin tulla. Hyviä jalkoja tarvitaan.

Nousu palkitsee vaivat.

Etelän taivaalla kasvaa tulinen viiru.

Aurinko pinnistää etelästä horisontin ylle juuri sen verran, että yltää punertamaan pohjoisessa näkyvän Ounasvaaran.

Kirkkain hetki liukuu pian ohi. Vuoden neljänneksi lyhin päivä kestää Rovaniemellä alle kaksi tuntia.

Alta voit katsoa maisemaa, jota drooni kuvasi joka suuntaan Pöyliönrakalta jouluviikolla. 360-kuvaa voi liikuttaa sormella tai hiirellä.

Jos sulkee silmänsä, voi kuvitella olevansa erämaassa. Lakimännikön lumiset puut vaimentavat kaupungin kohinan.

Riku Mäenpää käy Pöyliönrakalla ympäri vuoden ja törmää ihmisiin vain harvoin.

– Mutta jälkiä näkee, ja toivottavasti yhä enemmän. Tämä on käymisen arvoinen paikka.

Lähestyminen ei ole aivan helppoa.

Virallisia reittejä ei ole, vain kävijöiden polkemia.

Pöyliönrakan luoteispäähän pistää tie, mutta sitä ei pidä ajaa. Se vie suojellulle Pöyliön myllylle. Myllypiha on vakinaisesti asuttu, eikä ole sopivaa häiritä kenenkään kotirauhaa edes ohikulun verran.

Viisainta on tulla omin voimin Pöykkölän asuinalueen reunoilta.

Vanhoilla rovaniemeläisillä oli tapana nousta lähivaaroille katsomaan keskiyön aurinkoa.

Ei vain Ounasvaaralle ja Pöyliövaaraan, vaan myös Pöyliönrakalle.

"Rakasta on ehkä vielä suurenmoisempi näköala kuin Ounasvaaran huipulta", ylioppilas Matti Halvari mainosti paikkaa vuonna 1923, jolloin Suomen opiskelevan nuorison raittiusliitto suuntasi kesäretkelleen Rovaniemelle.

Todennäköisesti lakimännikkö oli silloin matalampi ja harvempi, mikä tarjosi väljät maisemat joka suuntaan. Nyt sopivia aukkoja pitää vähän etsiskellä.

Halvarin satavuotiaan tekstin mukaan Pöyliönrakalle kätkeytyisi myös luolia, joista jää ei sula kesälläkään.

Jos sellaisia on, niin ei ainakaan nykyliikkujien tiedossa.

Kiveä ja kallionkoloa kyllä riittää.

Ne tekevät vaarasta paitsi karunkauniin, myös herkullisen maiseman satukirjailijalle.

Pöyliönrakka syntyi jättiläisten heitellessä lystikseen kiviä.

Niin kirjoitti Helsingistä Rovaniemelle avioitunut Annikki Setälä (1900–1970). Opettajan työnsä ohessa hän ehti julkaista parikymmentä lasten- ja nuortenkirjaa.

Vaara oli Setälän lähiluontoa. Metsänhoitaja Jarl Sundquistin vaimona hän asui niin Pöykkölän peräpohjalaistalossa kuin Pöyliön myllyllä.

Setälä kirjoitti Pöyliörakasta. Sittemmin kartoissa on vakiintunut nimeksi Pöyliönrakka.

Satukirjailijalle se oli kääpiöiden ja menninkäisten maata.

Ne täyttivät kaikki kivenkolot ja huvittelivat viskomalla yksinäisiä hiihtäjiä kävyillä tai varistamalla puista lunta heidän niskaansa.

Sadun aihetta Setälä sai siitäkin, kun kivimiehet alkoivat räjäyttää ja louhia Pöyliönrakkaa sillantarpeiksi tammikuussa 1928.

Kaikki kivet Ounaskosken siltaan ajettiin täältä. Palanen vaaraa on näkyvissä myös samoihin aikoihin rakennetun Suutarinkorvan rautatiesillan pilareissa.

Ennen kuin sillat ehtivät valmistua, Setälä oli kirjoittanut sadun ihmeellisestä talvesta, jossa "touhua ja liikettä ja melua riitti yötä päivää".

Pöyliörakan kääpiöt julkaistiin Mannerheimin lastensuojeluliiton lehdessä uutenavuotena 1930.

Lopulta asukkaiden oli paettava kivenkoloistaan kauas pohjoiseen.

Nyt Pöyliönrakkaa halkovat metsäpalstat.

Yksityisiä, pienempiä maanomistajia on puolenkymmentä. Laajin palsta on Davvi Metsän, joka on lähellä Metsä Groupia ja pohjoisten metsien suuromistaja.

Rovaniemen yleiskaavassa Pöyliönrakka on enimmäkseen retkeily- ja ulkoilualuetta.

Lakea suojaa myös kaavamerkintä luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeästä alueesta. Kaupunki kasvaa Ranuantien suuntaan, ja kaavantekijät ovat halunneet varjella Pöyliönrakkaa seudun arvokkaana lähiluontona.

Silti Riku Mäenpää on "pikkuisen huolestunut".

Pöyliönrakan helmoille, yleiskaavan metsätalousalueelle, on tehty jo pari vuotta sitten ilmoitus hakkuista.

Mäenpää on pitänyt aktiivisesti yhteyttä Helsingissä asuvaan metsänomistajaan.

– Olen pyytänyt, että hän säästäisi metsän. Näin hienoja maisemakohteita ei juuri ole asutuksen lähellä.

Mäenpää sanoo ymmärtävänsä hyvin omistajan oikeuden päättää metsästään.

Samalla hän toivoo, että Pöyliönrakan kaltaisia kohteita suojeltaisiin laajemmasta kulmasta kuin uhanalaisten lajien.

– En tiedä varmasti, onko täällä hömötiaisia. Mutta tämä on tärkeää elinympäristöä ihmiselle. Silläkin pitäisi olla arvoa.

Toistaiseksi metsänomistaja on pidättäytynyt hakkuista.

– Se on ollut iso lahja meille kaupunkilaisille. Ja isommaksi vain tulee, jos tämä säästyy lapsillemme ja heidän lapsilleen.