Hukkajoen raakkutuho on nostanut yhden purojen erikoisen eliön uutisiin voimallisesti. Raakun ohella on keskusteltu hieman myös pienvesistöjen tilasta, mutta tutkijat soisivat huomion siirtyvän laajemminkin puroluonnon ahdinkoon.
– Jokien ja järvien tilanne nähdään helpommin suojelun arvoisena, mutta pienvedet ovat hätää kärsimässä, professori Timo Muotka Oulun yliopistosta tiivistää.
Muotka johtaa Oulun yliopiston ekologian ja genetiikan tutkimusyksikön virtavesien tutkimusryhmää, joka on tuottanut paljon uutta tietoa pienvesien monimuotoisuudesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä.
Raakkutuhon yhteydessä on puhuttu suojavyöhykkeistä ja tähän tutkijoilla on selvä näkemys: purojen rannoille jätettävät suojavyöhykkeet ovat nykyisellään liian kapeita.
– Sertifikaattien vaatima suojavyöhyke on 10–20 metriä, mutta se ei riitä, Muotka toteaa.
– 20–25 metriäkään ei riitä, jos halutaan todella suojella puroluontoa, Muotka jatkaa oululaistutkimuksiin perustuen.
Muotka muistuttaa, että Suomen ympäristökeskus ja ely-keskukset irtautuivat PEFC-metsäsertifiointikriteeristön viimeisimmän päivityksen tarkistustyöstä kritisoiden sitä, että työssä ei huomioitu riittävästi ekologista kestävyyttä.
Yhtenä perusteluna oli se, että PEFC-sertifikaatin edellyttämän kapean suojavyöhykkeen vesistöjen varsilla ei katsottu riittävän turvaamaan vesien ekologista tilaa.
Jyväskylän yliopiston tutkimuksissa on Muotkan mukaan todettu, että purojen rantakasvillisuuden säilyttämiseksi 30 metrin suojavyöhyke olisi välttämätön. Jyväskyläläisten töissä myös todettiin, että jos suojavyöhyke on yli 30 metriä, voidaan sen sisällä sallia varovaisia poimintahakkuita.
– Se 30 metriä useimmiten riittää myös puroekosysteemin toiminnan kannalta, Muotka uskoo ja lisää näyttöä kertyneen muistakin tutkimuksista.
Arvokkaimmissa kohteissa leveämpikin vyöhyke olisi silti perusteltu.
– Nykyiset suositukset suojavyöhykkeen leveydestä eivät perustu suojelubiologiseen tutkimustietoon, Muotka summasi tilanteen kirjoituksessaan Metsäbiotalouden tiedepaneelin Mitä metsiltä halutaan 2035 -raporttiin.
Suojavyöhykkeiden merkitys on edelleen Muotkan mukaan alitutkittu teema, vaikka paljon jo tiedetäänkin.
– Jos tutkijoilta kysytään, niin suojavyöhykkeen pitäisi olla joustava. Poikkeuksellisissa luontokohteissa sen pitäisi olla selvästi normaalia leveämpi. Jos luontoarvoja ei ole, hakkuut voisi ulottaa hiukan lähemmäs puron reunaa, Muotka hahmottelee.
Silloinkaan, kun erityisiä luontoarvoja ei todistetusti ole, hakkuita ei saisi ulottaa aivan rantaan, vaan suojaksi pitää aina jättää jonkinlainen vyöhyke.
Joustavassa menettelyssä on kuitenkin Muotkan mukaan ongelmansa.
– Puronvarren luontoarvojen määrittämiseen tarvittaisiin luotettavia, mutta helposti toteutettavia menetelmiä ja myös määräysten noudattamisen valvonta vaatisi resursseja.
Toistaiseksi helppo ratkaisu olisikin Muotkan mukaan yksi metrimäärä, joka määrittäisi alimman mahdollisen suojavyöhykkeen leveyden ja jota noudatettaisiin kaikilla kohteilla. Ja se olisi selvästi nykykäytäntöä leveämpi.
Tutkijat ymmärtävät, että suojavyöhykkeiden leventäminen nykyisestä vaikuttaa puuntuotantoon. Ratkaisematon kysymys maksajasta ei kuitenkaan saisi toimia kategorisena esteenä olla piittaamatta tutkimuksen suosituksista.
– Ei se niinkään voi mennä, että halutaan suojella, mutta ei haluta maksaa mitään, Muotka toteaa.
Suojavyöhykkeet turvaavat puroekosysteemien monimuotoisuutta, mutta Muotka korostaa, että hyödyt näkyvät myös isommissa vesistöissä. Sananlaskunkin mukaan pienistä puroista syntyy suuri joki, joten pienen puron pilaaminen näkyy väistämättä alajuoksulla.
– Ihmiset mieltävät lähivedet tärkeiksi. Niissä he ovat oppineet uimaan ja käyneet isoisän kanssa kalassa, Muotka taustoittaa jokien ja järvien arvostusta.
Nyt tämä ymmärrys vesiensuojelusta pitäisi Muotkan mukaan saada ulottumaan myös latvavesille.
Muotkan mukaan metsien rooli vesistöjen ekosysteemipalvelujen tuottajana ja säätelijänä on merkittävä, ja tämän parempi huomioiminen voi lisätä myös metsien suojelun yleistä hyväksyttävyyttä.
Sisävesien tummuminen muuttaa pohjaeläinten ja bakteerien yhteisöjä. Tämä selviää Joanna Brüsecken tuoreesta väitöstyöstä, jossa tutkittiin virtavesien tummumisen vaikutuksia eliöyhteisöjen lajikoostumukseen ja ravintoresurssien laatuun.
Suomessa liukoisen orgaanisen aineksen määrän kasvu vesistöissä johtuu ensisijaisesti soiden ojituksesta puun kasvun tehostamiseksi. Valuma-alueelta tulevan aineksen määrän lisääntyminen on johtanut sisävesien tummumiseen kaikkialla pohjoisen havumetsävyöhykkeen alueella.
Tutkimus perustui biologisiin näytteisiin, jotka kerättiin kirkasvetisistä erittäin tummavetisiin puroihin. Lisäksi keinouomissa suorittamassaan kokeellisessa työssä Brüsecke havaitsi, että puronpohjan levien rasvahappokoostumus heikkeni veden tummuessa. Purojen leviä syöville pohjaeläimille tämä tarkoittaa ravinnon laadun huononemista.
Tulevissa tutkimuksissa pitäisi Brüsecken mukaan selvittää eliöyhteisöjen vasteita esimerkiksi tummumisen ja ääri-ilmiöiden, kuten tulvien ja kuivuusjaksojen, mahdollisiin yhteisvaikutuksiin.
Olisi myös tärkeää selvittää, heijastuuko tässä tutkimuksessa havaittu päällyslevästön laadullinen heikkeneminen purojen ravintoverkon korkeammille tasoille ja edelleen rantametsän selkärangattomiin petoihin saakka.