– Tässä on pikkutikan ja pohjantikan reviirit, Lauri Lajunen kertoo kävellessään polkua pitkin.
Pikkutikka on pesinyt alueella, pohjantikan osalta kyse on talvireviiristä.
– Perämeren rantametsät ovat pikkutikan maastoa, Esa Hohtola kuvaa ympärillä kasvavaa runsaslahopuustoista ja lehtipuuvaltaista metsää.
Hohtolan mukaan monilla Suomessa pesivillä tikoilla menee hyvin, mutta pikkutikka on vähentynyt ja myös käenpiika taantuu.
Käenpiika on tikaksi kummajainen: se on muuttolintu eikä kaiva itse koloa. Sen taantuman syyt ovat hämärän peitossa, mutta ne voivat löytyi talvehtimisalueilta Afrikasta.
Oulun Hietasaaren puissa riittää tikkojen hakkaamia vanhoja koloja. Parissa puussa on lukuisia reikiä, varsinaisia kerrostaloja. Lajuselle nämä ovat tuttuja kuvausmaastoja.
– Tässä pesi pikkutikka, mutta koloa on nyt laajennettu, olisiko ollut käpytikka asialla, Lajunen pohtii erään koivun kohdalla.
Miehille tikkojen puuhat ovat tuttuja, sillä he ovat olleet tekemässä juuri ilmestynyttä Suomen kolopesijät -kirjaa. Lajusen ja Hohtolan lisäksi kirjan muita tekijöitä ovat Jari Peltomäki, Jouni Pursiainen ja Kari Kantola.
Kirjalla on kuuluisa esikuva: Hannu Hautalan jo liki 50 vuotta sitten tekemä teos Kololinnut ja muut pökkelöpesijät.
– Viime vuosinaan Hannu sanoi, että kirjasta pitäisi tehdä uusi painos. Kun Hannusta sitten aika jätti, ehdotin, että tehdään Hannun elämäntyötä kunnioittava kirja, Lajunen kertoo.
Ajatuksena ei kuitenkaan ollut tehdä toista samanlaista kirjaa, vaan päivittää tieto aiheesta, jonka tiimoilta on Hohtolan mukaan julkaistu paljon uutta tutkimusta. Tekijätiimi oli tuttu useamman kirjan jäljiltä ja vahvistuksena saatiin mukaan Hautalan hyvä tuttava Kari Kantola, joka kirjoitti luvun Hautalan elämäntyöstä.
Puheena eivät kuitenkaan ole pelkästään tikat, sillä koloilla on paljon muitakin käyttäjiä. Hohtola määritteleekin tikat avainlajeiksi, joiden pesistä hyötyvät lukuisat muut linnut ja eräät nisäkkäätkin.
Kotipihojen tuttujen tali- ja sinitiaisen ja kirjosiepon lisäksi kolot kelpaavat muun muassa monille pöllö- ja vesilintulajeille. Mutta kolopesijöiden määrä ja lajikirjo on paljon näitä suurempi.
– Kirjassa on 63 lintulajia, Lajunen laskee.
Esimerkiksi tervapääskyjen alkuperäisiä pesäpaikkoja ovat kelojen tikankolot, uuttukyyhkyllä suurten lehtipuiden onkalot. Koskikara pesii kallionkoloissa, mutta kelpuuttaa myös sille tehdyt pöntöt.
Kirjaan on otettu myös muita kuin puunkoloissa tai pöntöissä pesiviä lajeja. Esimerkiksi törmäpääsky kaivaa itse pesäkolonsa ja kivitasku pesii monenlaisissa kivenkoloissa ja kiviaidoissakin. Käki ei itse tee pesää, mutta voi käydä munimassa sopivan suuriaukkoiseen koloon tai pönttöön.
Hohtola vinkkaa kirjaan ehtineestä uudesta tutkimustiedosta, joka kertoo naaraskäen munien värin ja siten myös mahdollisen isäntälajin valinnan periytyvän äidin kautta. Eli vaikkapa leppälinnun koloon munineen käen jälkeläisistä kaikki naaraat tuottavat leppälinnun munia muistuttavia sinisiä munia.
Jotkut lajit voivat myös oppia pesimään koloihin eli lajilista elää.
– Punarinta on briteissä jo kolopesijä ja Suomessakin voi ostaa punarinnan pönttöjä, Hohtola kertoo.
Palataan metsään. Sinitiainen laulaa, mutta ei ainakaan vielä näy vierailevan koloja tutkimassa. Kohta on senkin aika, kun pesimäkausi etenee.
Hohtola ja Lajunen silmäilevät puustoa ja pian löytyy järeästä koivupökkelöstä käävän alta pyöreä kolo. Reiän säännöllinen pyöreys ihmetyttää miehiä, ja pian Lajunen huomaakin kolon sisällä poranterän jäljet. Tähän on lintuharrastaja käynyt tekemässä kolon alkua.
– Hömö- ja töyhtötiainen tekevät itse pesäkolon lahoon puuhun, Hohtola pohjustaa poratun reiän selitystä.
Metsätiaisten pesäpaikat ovat harvassa, koska nykyisissä talousmetsissä ei lehtipuita suosita ja lahopuutakin on vähän. Siksi lajeja voi auttaa nostamalla maahan kaatuneita lahoja lehtipuita pystyyn, vaikka nojaamaan toista puuta vasten, ja puhkomalla runkojen tuohta, että tiaiset pääsevät kolonteon alkuun.
Myös pönttöjä rakentamalla voi auttaa lintujen asuntopulaa, vaikka juuri hömö- ja töyhtötiainen ovatkin kaikkein nirsoimpia lajeja hyväksymään pönttöä.
Käpytikka rummuttaa jossain kauempana. Hietasaaressa ovat viihtyneet viime vuosina niin palokärki kuin valkoselkätikkakin. Lajunen kertoo Hannu Hautalan ennustaneen kololintukirjansa ilmestymisen jälkeen, että kun uusintapainos tehdään, Suomessa ei ole enää valkoselkätikkoja. Kävikin päinvastoin.
– Nyt olemme saaneet Venäjältä valtavasti valkoselkätikkoja ja ne ovat jääneet tänne pesimään, Lajunen iloitsee.
Laji luokitellaan edelleen uhanalaiseksi, mutta pesimäkanta on vahvistunut niin, että laji on vakiintunut Pohjois-Pohjanmaallekin harvinaiseksi pesijäksi.
Koloihin voi asettua asumaan myös muutama nisäkäs: lepakot, liito-orava, orava ja näätä. Yllättävimpiin asujiin kuuluvat hyönteiset.
– Minä laitoin liito-oravalle pönttöjä, mutta sain herhiläisen, Lajunen muistelee tutustumistaan Suomen suurimpaan ampiaislajiin mökillään Etelä-Karjalassa.
