Täällä asuu kiis­tel­ty kala

Aavaa aapaa jatkuu niin kauas kuin katse yltää.

Helteiden haalistaman heinikon, pettävien mättäiden ja mustien rimpien keskellä mutkittelee metsän nauha. Harmaantuvat kuuset, lahoavat koivut ja ihmisenkorkuiset pajukot opastavat perille.

Missä aavalla on metsää, siellä on puro.

Ja missä on puro, siellä on kala.

Ei mikä tahansa, vaan yksi kaikkein kiehtovimmista.

Pieni mutta korea, mustine ja punaisine pilkkuineen.

Äärimmäisen arka mutta iskiessään niin ärhäkkä, että siima melkein soi.

Kalastuslaki ei tunne sitä nimeltä ja estää melkein kokonaan sen ottamisen saaliiksi.

Se herättää kiistoja ja intohimoja. Osa on sitä mieltä, että koko kalaa ei ole olemassakaan.

Juuri siksi olemme Sodankylän pohjoisreunalla, vanhan Sompion sydämessä.

Täällä asuu tammukka.

Metsäautotie ei ole kaukana. Silti seutua voi sanoa erämaaksi.

Lännessä kaartuvat Nattasten kuusi kivistä lakea. Jos lähtisi etelään, tulisi ennen pitkää Lokan tekojärven rannalle. Pohjoisessa, kävelymatkan päässä, alkaa Urho Kekkosen kansallispuisto loputtomine tuntureineen.

Täällä ollaan vielä matalilla mailla.

1960-luvulla Lokan aallot peittivät Posoaavan, lajissaan Euroopan suurimman. Suota on yhä jäljellä niin paljon, että kartta loistaa vihreänkeltaisena. Nalka-aapa, Kussuolinkiaapa, Vaaranaapa, Valla-aapa, Heinelmäaapa, Lipatinaapa, Simuna-aapa...

Olemme lompsineet Luonnonvarakeskuksen tutkijan Erkki Jokikokon perässä aavalle, joka saa jäädä nimettömäksi, kuten siellä kiemurteleva purokin.

Syynä ei ole pelkästään se, että elinvoimaiset tammukkapurot ovat pohjoisessa parhaita hillajänkiäkin varjellumpi salaisuus.

Nykyinen laki on tehnyt tammukanpyynnistä käytännössä mahdotonta. Jokikokko ei halua yllyttää ketään kalastamaan sitä.

– Tammukka nostaa paljon tunteita, hän sanoo.

Tutkijalla on pyyntiin poikkeuslupa.

Jokikokko kuuluu tutkimusryhmään, joka kartoittaa taimenpuroja eri puolilla Lappia osana suomalais-ruotsalaista EMRA-hanketta.

Kolmatta kesää jatkuvat maastotyöt yltävät Enontekiön erämaista Simoon ja Länsi-Lapista Savukoskelle. Sinä aikana kolutaan satakunta potentiaalista tammukkapuroa.

Kuumia kysymyksiä on paljon.

Missä on näitä pienikokoisiksi jääviä taimenia, jotka voivat elää koko ikänsä muutaman sadan metrin puronpätkällä uimatta ruuanhakuun järvelle tai merelle, kuten vaeltavat taimenet?

Vai onko missään? Pitäisikö purojen piskuiset pilkkukyljet nähdä järkiään taimenen poikasina? Ja jättää rauhaan, jotta ne voisivat lähteä vaeltamaan ja palata isompina takaisin, lisääntymään ja elvyttämään uhanalaisia taimenkantoja?

Jokikokko sanoo, että Lapin pienten virtojen taimenkantoja ja niiden geneettistä taustaa ei ole selvitetty koskaan niin laajasti kuin nyt.

– Tämän jälkeen ollaan monessa paljon viisaampia.

Puro saa vetensä mitättömästä jänkälampareesta.

Oja poukkoilee kymmenille mutkille ja kurvaa takaisin, ennen kuin suoristuu ja jatkaa laskuaan. Leveyttä on metri tai pari. Hyväjalkainen hyppäisi paikoin yli.

Syvimmillään vettä on vyötärölle. Hellepäivänäkin se on kylmää ja kirkasta. Sorapohja kimmeltää kullankeltaisena.

Laiskassa virrassa rentukat ja palpakot niiaavat kevyesti.

– Tyypillisiä tammukkapuron kasveja, Erkki Jokikokko sanoo.

– Tämä on aika lähellä ihannepaikkaa, jos haluaa saada onkeensa tammukan.

Hellepäivän tavoite on parikymmentä kalaa.

– Se olisi riittävä tutkimusaineisto, jotta kartoitus olisi luotettava.

Jokikokko ei ole tutkimuspyynnissä yksin.

Jukka Korpivuoma on Lokka-Porttipahdan ja neljän muun kalatalousalueen toiminnanjohtaja. Hänen työsarkansa yltää näiltä vesiltä Kemijokea alas aina Perämerelle.

Jyrki Autti työskenteli pitkään Kemijoki Oy:llä kalastusmestarina. Nyt hän on aluepäällikkö.

Molemmat tutkimusapulaiset luottavat virveliin ja pieniin lippauistimiin.

Jokikokolla on onkivapa. Mitä perinteisin, ja samalla aivan erityinen.

Siitä hänellä on hyvä tarina kerrottavanaan, mutta se saa nyt odottaa.

Ensimmäinen kala on jo kiinni.

Tammukka, tammakko, tonko, forelli, purotaimen, purolohi....

Ainakin niillä nimillä suomalaiset ovat kutsuneet aikojen saatossa purossa pysyttelevää taimenta, Salmo trutta fariota. Sen lajitovereista Salmo trutta lacutris vaeltaa synnyinvirrastaan kasvamaan järveen, Salmo trutta trutta mereen.

Myös kalastuslaki tunsi pitkään tämän kolmijaon.

Tammukka mainitaan purotaimenena vielä nykyistä edeltävässä, vuoden 1983 kalastuslaissa.

Lopulta luontaiset taimenkannat kävivät erityisesti Lapin eteläpuolella niin uhanalaisiksi, että niiden turvaksi tuli asetus vuoden 2014 alusta. Se antoi uudet, entistä selvästi suuremmat alamitat vaeltaville meri- ja järvitaimenille; pohjoisessa 50 senttiä, etelämpänä 60 senttiä.

Purotaimeneen ei kajottu – ei vielä.

Uusi kalastuslaki astui voimaan 2016. Siinä mainittiin enää lajin nimi, ei sen eri muotoja. Taimen kuin taimen.

Tammukka oli kadonnut.

Lainsäätäjä jätti pusikkoisten latvapurojen pyytäjille vain hyvin ohuen oljenkorren.

Enintään 45-senttisen taimenen saa yhä ottaa saaliiksi sellaisesta lammesta tai purosta, johon ei ole vaellusyhteyttä merestä tai järvestä.

Tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta muotoilu ei onnistunut.

Erään arvion mukaan Lapissa on noin 20 000 kilometriä virtavesiä. Kaikista on yhteys mereen tai ainakin järveen – isompi tai pienempi, vähintään paperilla.

Niin täältäkin. Sompion syrjäiset tammukkaojat ovat Kemijoen vesistön ylimpiä latvoja.

Viranomainen ei ole helpottanut sekavaa tilannetta. Lapin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus (ELY) on määritellyt maakunnan kaikki virtavedet vaelluskalavesistöiksi.

EMRA-hankkeessa on jo nyt selvinnyt, että tieteellisesti linjaus on huteralla pohjalla.

Uusi laki sai vanhojen purokalastajien niskat punoittamaan. Eikö enää koskaan tammukkaan!

Kalatalousalueilla kauan työskennellyt Jukka Korpivuoma ymmärtää harmituksen.

– Tammukanpyynti on ollut iso osa eräkulttuuriamme. On melkein väkivaltaista, miten siitä on tehty loppu tai ainakin laitonta.

Juuri pohjoisessa suhde purojen pieneen pilkkukylkeen on ollut kaikkein erityisin.

Kotimaisten kielten keskuksen mukaan tammukka olisi lainaa saamesta, kenties pohjoissaamen sanasta dápmot, siis taimen.

Pari vuotta sitten EMRA-hanke kutsui pohjoissuomalaiset kirjoittamaan siitä. Vastauksia tuli viidettäkymmentä.

Tunnelmassa ei pihtailtu, kun vanhat tammukanpyytäjät tekivät surutyötään.

"Hiljainen puronvarsi, rentukat kukkivat, käki kukkuu."

"Kesäyöt tammukkapuroilla ovat hetkiä, jossa murheet unohtuu."

"Se todella saa adrenaliinin virtaamaan, kun tammukka iskee pienen puron poikki pyytöön rajusti."

"Jos jotain kalastuksen liittyvää perintöä halutaan säästää tuleville sukupolville, niin se on ehdottomasti tammukan pyynti."

Tammukka on ollut monella tapaa tasa-arvoinen kala.

Välineet ovat olleet köyhän ulottuvilla siinä kuin rikkaammankin. Pyyntiin on riittänyt koukku, syötti, pätkä siimaa ja vapa, jonka on voinut karsia vaikka pihlajasta tai haavasta.

Tammukoita on ongittu sivujokien sivujokien sivujoista, puronliruista, heinäojista – melkeinpä suonsilmistä.

Niin syrjäistä ja vähävetistä kolkkaa Lapissa tuskin on ollutkaan, etteikö läheltä olisi löytynyt tammukoille sopivaa vesipilkkaa.

Niitä onkimalla ei ole torjuttu nälkää vain kotona, vaan heinäpelloilla, uittopuroilla, pitkillä eräreissuilla, porotöissä ja rintamalla.

Kartat kantavat osaltaan tammukan historiaa.

Maanmittauslaitoksen Karttapaikka tuntee 38 paikannimeä, joihin liittyy tammukka. Suurin osa on Inarissa, Enontekiöllä ja Sodankylässä. Tonko-alkuisia tai -loppuisia on 22, lähinnä Itä-Lapissa ja Koillismaalla.

Lapin-kirjallisuus on vienyt lukijansa tammukkapurojen tunnelmaan.

Tammukoita onkivat novelleissaan Annikki Kariniemi, A. E. Järvinen, K. M. Wallenius ja lukemattomat muut.

Klassisin kuvaus on silti etelämpää, Juhani Ahon kynästä sadan vuoden takaa.

Kalastava kirjailija kuvaili Ensimmäisissä mullosissaan (1921) sitä, miltä taimenen isku tuntuu.

Tammukanpyytäjät luultavasti tietävät, mitä Aho tarkoitti.

Suurisilmäinen, tumma, kyljellä mustien pilkkujen lisäksi muutama punainen.

Ja niin pieni, että mahtuu hyvin Erkki Jokikokon kämmenelle.

Siinä on päivän ensimmäinen saalis.

Tutkija tappaa kalan ja sujauttaa olkalaukkuunsa. Tarkempi analyysi alkaa illalla.

Ulkoisesti tammukkaa ja vaeltavan taimenen poikasta on mahdoton erottaa toisistaan.

Asia selviää sukurauhasista. Jos taimen on vasta puukonmittainen ja jo valmis kudulle, se on tammukka.

Osa näytteistä hankitaan sähkökalastamalla. Siinä kahlataan joessa, tainnutetaan kala sähköllä ja otetaan näytteet evästä ja suomuista, ennen kuin lasketaan virkoamaan.

Mutta sukukypsyys selviää vain ottamalla kala hengiltä ja avaamalla vatsa.

– Muuten ei voi todeta luotettavasti, onko näytekaloissa myös vaeltavia taimenia.

Tammukan ja Erkki Jokikokon suhde on pitkä.

Se alkoi jo tutkijan lapsuuskodissa Pudasjärvellä. Yhtenä yönä isä oli palannut purolta ja tuonut jääkaappiin pari vaaksanmittaista, pilkkukylkistä kalaa.

Sellaisia poika oli nähnyt vain kirjoissa.

– Olin ihmeissäni. Oho, täälläkin on taimenia!

Siitä alkoi innostus, joka on jatkunut yli viisi vuosikymmentä.

Välillä sitä on koeteltu.

Koulupoikana Jokikokko oli säästänyt kauan ostaakseen oikean vavan ja siihen umpikelan, kalleimman Abumaticin.

Tilauksessa kesti kauan. Vedet ehtivät jäätyä, ennen kuin virveli tuli. Mutta uusi omistaja oli siitä niin onnellinen, että taisi nukkuakin se vierellään.

Joulunpyhinä hän ahmi yhtä suurella innolla suomalaista kalastusopasta.

Siinä kirjoittaja kertoi, että umpikela sopisi satunnaiselle harrastajalle; tosikalastajan tuntisi haspeli- tai hyrräkelasta.

Se joulu oli pilalla, Jokikokko huokaa.

– En muista, että olisin ollut koskaan yhtä pettynyt.

Mutkan takana puro syvenee.

Tutkija kaivaa rasiasta uutta matoa koukkuun, ennen kuin heittää. Muutama sekunti myöhemmin kala on kiinni.

– Näitä ei tarvitse härnätä. Jos on ottaakseen, niin ottaa heti.

Seuraava irtoaa, ennen kuin Jokikokko saa kammettua sen kuiville.

Kokemuksesta hän tietää, että kerran karannut tammukka ei ihan heti iske uudelleen.

– Paras jatkaa ylöspäin.

Tammukanpyynnissä on liuta perinteitä, joihin aika ei pysty.

Kuten se, että puroa pitää lähestyä hiljaa, melkein hiipimällä.

– Jos mennä tolskaa niin kuin markettiin, niin ei varmasti saa mitään, Jukka Korpivuoma sanoo.

Varovaisuus kuuluu lajiin monella tapaa.

Edellispäivänä tutkimusryhmä oli toisella tammukkaojalla, kun jostain alkoi kuulua mönkijän ääni. Kalastajien reaktio hymyilyttää Korpivuomaa vieläkin.

– Joka ukko löi maihin! Vaikka oli luvat.

– Tammukanpyytäjä on kuin intiaani, valppaana koko ajan.

Yhtä perinteistä ovat välineet.

Korpivuoma kalastaa umpikelalla, joka on 1970-luvulta. Siihen verrattuna Jyrki Auttin kela on uusi, tuskin pariakymmentä vuotta.

Erkki Jokikokko oli keskikoulussa hankkiessaan tammukanpyyntiin sopivan onkivavan. Nyt hän pujottelee puronvarren pajukoissa sama vapa kädessään.

Se on ollut käytössä 50 vuotta.

– Lasikuitua, neljä metriä pitkä. Kärki sopivan jäykkä, eikä mikään letku, hän esittelee.

– Tällä olen onkinut ammatinkin itselleni.

Hän valmistui taannoin kalabiologiksi gradulla, joka käsitteli Kahden puron tammukoiden ravintoa ja loisia Pudasjärvellä. Näyteaineistoksi hän onki samalla vavalla runsaat 300 tammukkaa.

Myöhemmin Jokikokko väitteli tohtoriksi Simojoen lohesta.

Työuraa ovat hallinneet lohi ja vaellussiika, ennen kuin tutkija palasi tammukkapuroille.

Eläkepäivät alkavat tulevana syksynä.

– Risukosta aloitin ja risukkoon lopetan.

– En moiti. Tammukanpyynnissä on hohtonsa. Tykkään siitä, että joutuu vähän kävelemäänkin. Ihan sama kuin hilloissa: mitä vaikeamman takana, sen makeampi saalis.

Nyt ei tarvitse kävellä pitkälle. Ylempänä puro käy niin kapeaksi, että kalastus ei enää onnistu.

On aika laskea saalis. Kolmen miehen laukuista löytyy parikymmentä tammukkaa.

– Riittävä otanta, Jokikokko sanoo.

Miehet lähtevät kohti autoa. Laboratorio odottaa.

Punainen talo seisoo sillä kummulla, mitä Muteniasta on jäljellä.

Kylä oli yksi niistä Sompion viidestä, jotka jäivät kokonaan tai osittain Lokan tekojärven alle veden noustessa 1960-luvulla.

Rakennuksia on tallella toistakymmentä. Neljä asuintaloa, navettoja, saunoja, aittoja. Pärekattoa, harmaata ja punamullattua hirttä, niitettyä kenttää.

Tekojärven takana näkyvät Nattaset koko komeudessaan.

Museovirasto on nostanut Mutenian merkittävien kulttuuriympäristöjen listalle. Hoito ja ylläpito kuuluvat Kemijoki Oy:lle, joka omistaa maat ja rakennukset.

Nyt yhden hirsipirtin pöydälle nostetaan tutkimusvälineistö. Puukko, kynsisakset, mittalauta, näytepusseja, muovialusta ja talouspaperia.

Korpivuoma raapaisee ensimmäiseltä tutkittavalta suomunäytteen ja leikkaa vatsaevästä palasen. Aikanaan niistä selviää kalan tarkka ikä ja dna.

Sitten hän viiltää vatsan auki. Jokikokko suuntaa otsalamppunsa kalan vatsaonteloon.

– Selvä tapaus.

Uroskala on niitä puukonmittaisia. 22-senttisenä sen vatsa on jo täynnä vaaleaa maitia.

Siis tammukka, ehkä vain kolme- tai neljäkesäinen mutta täysin sukukypsä, tutkija arvioi.

– Olisi kutenut syksyllä.

Toinen kala on vähän isompi, 25-senttinen.

Sen vatsaontelossa on kaksi hentoa, kellertävää nauhaa.

– Naaras mutta ei vielä kutuvalmis. Ne kypsyvät uroksia hitaammin. Ehkä vuoden päästä, Jokikokko sanoo.

Samaa puroa kartoitettiin alustavasti jo vuosi sitten. Silloiset näytekalat todettiin tammukoiksi, kuten nämäkin.

Dna-näytteistä ei löytynyt mitään merkkiä, että ylimpien latvojen tammukat ja alempaa mahdollisesti vaeltavat järvitaimenet olisivat edes risteytyneet, kuten teoriassa on mahdollista.

Jokikokon silmin asia on selvä: latvoilla elää paikallinen tammukkapopulaatio, pieni mutta elinvoimainen.

Vaikka näillä pilkkukyljillä olisi mahdollisuus laskeutua alas, seuraavaan järveen asti, ne pysyttelevät mieluummin paikallaan kuin vaeltavat.

– Ne ovat sopeutuneet. Purossa on niille kaikki, mitä ne tarvitsevat.

Sopeutuminen on yksi syy siihen, miksi taimen on ylipäätään olemassa.

Vuosituhannet ovat koulineet siitä äärimmäisen monimuotoisen lajin, joka pystyy elämään erilaisissa ympäristöissä ja reagoimaan muutoksiin niin taitavasti, että luonnonmullistuksissa osa kannasta on säilynyt aina.

Sen osaa myös tammukka. Ruotsalainen tutkimus löysi viitteitä siitä, että jos tammukka alkaa nähdä purossa nälkää, se voi vaeltaa isommille vesille.

Kaikessa joustavuudessaan taimen on ollut kalantutkimukselle vähän vaikea tapaus – viranomaisista ja lainsäätäjistä nyt puhumattakaan.

EMRA-hanke voi osaltaan johtaa siihen, että tammukka palaa vielä lakiin.

Jokikokon mukaan joka puolella tutkimusaluetta on löytynyt elinvoimaisia tammukkakantoja, joita ei saa nykysäädösten mukaan kalastaa.

Hänestä tilanne on kestämätön.

– Arvokas luonnonvara jää hyödyntämättä, vaikka sen käyttöön olisi painavat biologiset perusteet.

Jokikokko pitäisi sopivana, että taimenen vanha kolmijako palaisi lakiin.

EMRA-hankkeen toinen tutkija Ari Huusko jakaa näkemyksen.

– Nykytilanne on vähän haahuilua. Kaikki pienet taimenet eivät suinkaan ole vaeltavia. Sisävesien eri taimenmuodot poikkeavat geneettisestikin toisistaan, Huusko kirjoittaa sähköpostissaan.

Erkki Jokikokko sallisi tammukanpyynnin siellä, missä vaeltavia taimenia ei tutkitusti ole.

Sitä tietoa kerätään nyt.

– Sen jälkeen jokainen kalatalousalue voisi tehdä linjauksen omalta alueeltaan ja kirjoittaa sen käyttö- ja hoitosuunnitelmaan, jonka ELY hyväksyy, Jokikokko ehdottaa.

Viiden kalatalousalueen toiminnanjohtajan Jukka Korpivuoman mielestä ratkaisu olisi toimiva. Olkoonkin, että muutos veisi vuosia.

– Se olisi pitänyt tehdä jo aikanaan, eikä ajaa tammukanpyyntiä siihen tilanteeseen kuin nyt, hän sanoo.

– Mutta kenttää ei silloin kuunneltu. Kun säädettiin vaelluskalojen laki, unohdettiin, että on paikallisiakin kantoja.

Muteniassa aurinko paistaa pirttiin matalalta.

Tutkimusryhmän päivä on melkein täysi. Tekemättä on enää yksi asia: tutkimusjätteen loppukäsittely.

Vanhassa Sompiossa oli tapana kutsua hengenhukkaa synneistä suurimmaksi.

Se tarkoittaa sitä, että kaikki mikä otetaan hengiltä, yritetään hyödyntää.

Siksi Jyrki Autti on paistanut voissa pannullisen tammukoita.

Poikkeusluvalla pyydetyistä tutkimuskaloista, uusista perunoista ja sipulikastikkeesta tulee juhlaillallinen – laittoman hyvä, jos sana sallitaan.

Vaalealihainen kala on pehmeän rasvaista. Maku on hieman mantelimainen, kuten taimenella usein.

Pöydässä Autti kertoo tarinan Tapion veljeksistä.

Kymmeniä karhuja kaataneet poikamiehet olivat Mutenian viimeisiä asukkaita. Nuorin heistä asui 1980-luvulle saakka harmaata kotimökkiä, joka seisoo pieteetillä entisöitynä kyläkummun reunassa.

Veden noustua presidentti Urho Kekkonen oli tullut vierailulle Muteniaan. Ennen juhlailallista hän oli lähettänyt adjutanttinsa hakemaan myös Tapion veljekset pöytään.

Tarinan mukaan he kieltäytyivät kutsusta.

Syy oli käytännöllinen. Kun justiinsa tuli syötyä!

Jukka Korpivuoma arvelee, että paistetuista tammukoista veljekset eivät olisi kieltäytyneet.

– On tämä sellaista herkkua.