”Korpit tie­tä­vät, ettei minusta ole vaaraa”

Eero Murtomäki kävelee vanhan metsän läpi lammen rantaan. Ympärillä inisee hyttysjoukko, mutta se ei luontokuvaajaa ja -kirjailijaa häiritse. Siihen on tottunut, kun on viettänyt aikaa luonnossa seitsemällä vuosikymmenellä.

– Pikkukakaroina lotrattiin naamaan ja käsiin pikiöljyä. Sittemmin olen antanut kevään ensimmäisten kirsisääskien nauttia verestäni, mikä aiheuttanee immuniteetin. Hyttysten pistot eivät aiheuta edes kutinaa. Näillä mailla hyttyskansaa on niin vähän, ettei niistä muutenkaan ole haittaa verrattuna Lapin olosuhteisiin. Myrkkyä en sielläkään käytä, hän kertoo.

Kuvaus ja kirjaprojektit ovat vieneet Murtomäen välillä kuukausiksi luontoon. Parhaimpina vuosina hän nukkui enemmän taivaan alla kuin katon alla.

Nyt Murtomäen, 83, kotoa on vain lyhyt kävelymatka luonnontilaisen lammen rannalle.

Murtomäki on asunut vaimonsa Rita Lukkarisen kanssa viisitoista vuotta Mustasaaren Petsmossa, alle puolen tunnin automatkan päässä Vaasassa. He etsivät pitkään sopivaa paikkaa päästä kauemmaksi kaupungista.

Täällä on vanhaa metsää, lampia ja merikin lähellä. Murtomäellä on merenrannassa merikelpoinen kanootti, jolla hän käy kalassa.

Kuikan kommunikointi yllätti

Murtomäki vietti lammella seitsemän vuotta keväästä syksyyn tarkkailemassa kuikkia. Siitä syntyi lähes 400-sivuinen teos Kuikanhuudon kuulumalta (2019). Hän pääsi havainnoimaan näitä lintuja hyvin läheltä.

– Ne ovat todella vanhaa väkeä, jolla on aivan omat tapansa kommunikoida keskenään.

Kirjassa on runsaasti kuvia kuikista, muistakin linnuista ja lammen elämästä. Murtomäki kuljettaa lukijaa rauhallisesti ja viisaasti luonnontapahtumien äärelle. Pesinnän onnistuminen on joka kerta mieltä raastava jännitysnäytelmä.

Kuikalla on myös oma roolinsa kansanperinteessä.

– Se sekä lentää että sukeltaa. Sitä onkin pidetty muuntuneen tietoisuuden voimien hallitsijana, Murtomäki kertoo.

Nykyään kuikat eivät enää pesi lammella.

– On tullut sen verran kaikkea häiriötä. Ne käyvät keväällä katsomassa täällä, mutta eivät uskalla enää aloittaa pesintää.

Luonnonpuolustajaa sieppaa katsoa, kun vastarannalla on ollut hakkuut. Pieni kaistale on jätetty rantaan, mutta sen takaa näkyy vain koivuvesakkoa.

Metsässä on hiljaista, mikä surettaa Murtomäkeä. Sitten tiltaltti innostuu laulamaan. Niitylle tullessa mustarastaan poikanen lennähtää alta pois.

– Äänimaailma vähenee koko ajan. Moni perinteisistä lintulajeista, kuten peukaloinen, rautiainen, pensastasku ja kivitasku, on kadonnut täältä, mutta toki uusia tulokkaita tulee. Mustapääkerttu oli ennen aivan outo lintu, mutta nyt sitä on kuullut pari vuotta, Murtomäki kertoilee.

Sianruho mukana junassa

Eero Murtomäki aloitti uransa jo 1960-luvulla. Hän ja Heikki Seppälä kulkivat pitkin Pohjanmaata, etsivät maakotkan pesiä ja perehtyivät soihin, myivät kuvia ja artikkeleita lehtiin. He tekivät myös yhdessä kirjan Suo elää (Otava, 1966).

– Nuorempana liikuin mielettömät matkat kävellen Etelä- ja Keski-Pohjanmaan alueella. Matkaa taitoimme myös polkupyörällä ja suksilla.

Siltä ajalta on monta hienoa ja hurjalta kuulostavaa muistoa. Kun piiloteltiin sianruhoa junassa Vaasasta Seinäjoelle ja vielä eteenpäin linja-autolla. Tai kun poljettiin Vaasasta 60 kilometrin matka Närpiön Ylimarkkuun ja takaisin lumisateessa.

Varsinkin 1960-luvulla Murtomäki vietti paljon aikaa Lapissa. Samalla hän suivaantui suomalaisten saamelaisiin kohdistamaan rasismiin.

– Suomalaiset tyhjensivät kalavedet ja raiskasivat luontoa. Rasismi perustui siihen, että ei ymmärretty toisen kansan elinkeinoa.

Murtomäen mukaan kynnyskysymykseksi muodostui peruna.

– Suomalaiset pitivät saamelaisia niin vetelänä porukkana, etteivät nämä saaneet edes perunamaata tehtyä kenturalleen. Mutta saamelaisillahan oli työt ja porot tunturissa, ei siinä ollut aikaa pottujen kanssa värkätä, sanoo Murtomäki.

Hänelle on tullut vuosien aikana tuttuja eri puolilta Saamenmaata. Vieläkin hän katsoo saamenkieliset uutiset, jos sattuisi näkymään joku tuttu.

Kulkurin matkaan

Erityisen jäljen sieluun ovat jättäneet itäinen Metsä-Lappi, josta hän teki luontoaiheisia elokuvia televisioon ja Pohjois-Lappi Utsjoella, jossa hän kuvasi tunturipöllöjä.

Lapissa vuonna 1974 Murtomäki tapasi myös tulevan vaimonsa, rovaniemeläisen nuoren naisen. Tuolloin 21-vuotias Rita lähti kymmenen vuotta vanhemman Eeron mukaan Vaasaan.

– Ihmettelin kyllä, että uskalsi lähteä. Olin sellainen kulkuri.

Lukkarinen sai paikan valokuvausliikkeestä. Kahden valokuvaajan perheessä Rita on työssään ollut kiinnostunut ihmisistä, Eero luonnosta.

He ovat työskennelleet paljon yhdessä ja taittaneet yhdessä kirjoja muillekin.

– Ikinä emme ole riidelleet, siinäkään. Ehkä pientä äänenkorottamista on ollut, he hymyilevät.

Pohjanmaalla kaksi aluetta on jättänyt erityisen syvän jäljen sydämeen.

Pirttikylän Sanemossen ja Ylimarkun Risnäsmossen ovat komeita luonnontilaisia keidassoita.

Kaihoisasti Murtomäki muistelee myös Mustasaaren ja Koivulahden välillä olevaa kaistaletta, joka oli vielä hänen nuoruudessaan luonnontilaista erämaata. Siihen kuului myös Stormossen, jossa Murtomäki kuvasi ensimmäisen kerran kalasääskiä.

– Silloin Stormossen tarkoitti suota eikä jätteenkäsittelylaitosta.

Merikotkien pelastaja

Samanhenkisiä ihmisiä valokuvaaja-kirjailija on löytänyt pohjoiskarjalaisesta Lumimuutos Osuuskunnasta. Osuuskunta ennallistaa suo- ja metsäluontoa sekä edistää metsäsuomalaista perinnettä. Sen primus motor Tero Mustonen otti Murtomäkeen yhteyttä luettuaan tämän kirjoja ja tuli käymään.

Lumimuutos on myös Murtomäen uusimpien kirjojen kustantaja. Murtomäkeä ilahduttaa, että nämä nuoret ihmiset haluavat vaikuttaa tulevaisuuteen omalla työllä.

– He ajattelevat luonnonsuojelusta eri tavalla kuin me vanhat, jotka keskityimme jonkin yhden lajin suojeluun. He työskentelevät pilattujen alueiden, kuten ojitettujen soiden, elvyttämiseksi.

Murtomäki itse on ollut mukana merikotkien pelastusoperaatiossa Juhani Koivusaaren porukassa, joka vei raatoja ahkiolla meren jäälle.

– Se alkoi vähän vahingossa. Ruhoja vietiin maastoon, jotta saataisiin valokuvia merikotkista. Sitten huomattiin, että katoavalle lajille oli hyötyä puhtaasta ruuasta talvella. Silloin oli paljon ympäristömyrkkyjä.

Murtomäen muistin mukaan vuonna 1975 Merenkurkussa syntyi vain yksi poikanen. Pian ruokinta alkoi tehota ja kanta elpyi. Nyt hän näkee pihapiiristään usein merikotkan.

– Lähellä on yksi reviiri. Ne käyvät tuossa lahdella kalassa.

Alkuperäiskansojen luona

Murtomäki kokee yhteenkuuluvaisuutta alkuperäiskansojen kanssa. Hän on Lumimuutoksen kautta mukana verkostossa, johon kuuluu alkuperäiskansoja Saamenmaasta Australiaan ja Alaskaan.

Hänet otetaan poikkeuksetta hyvin vastaan.

– Jos esitän maailman synty -runon, se avaa ovet pitkälle. Kerran sanottiin, että emme tienneekään eurooppalaisilla olevan myös kulttuuria. Yleensähän heidän mailleen oli menty vain riistämään.

Uudessa-Seelannissa maorien parissa hänellä on myös kummipoika. Yksi maorien johtajanaisista oli raskaana Murtomäen vierailun aikaan. Nainen päätti, että jos hän saa pojan, tämän toiseksi nimeksi tulee Eero.

Näkyjä nälkäisenä

Kuvausmatkoilla keho on joutunut koville. Nälkäisenä ja väsyneenä Murtomäelle on sattunut arvoituksellisia asioita. Hän kokee nämä kokemukset ovat oman mielen heijastumina, ei miksikään rinnakkaiseksi todellisuudeksi, jonne pääsisi astumaan sumuverhon läpi.

–  Pisin yhtäjaksoinen valvominen oli kerran tunturissa viisi vuorokautta. Siinä jo sitten mieli tuotti kaikkea. Kuvittelin keskustelevani Reidar Särestöniemen kanssa, joka oli tuolloin jo kuollut. Lopulta kysyin, miltä tuntuu olla kuollut. Hän katsoi maahan ja mutisi: Et usko miten tekee mieli kahavia, Murtomäki naurahtaa.

Murtomäki kertoo myös tapauksesta Perhossa. Hänellä oli jalassa haava, joka liikkuessa aukesi uudestaan ja uudestaan, ja lopulta tulehtui.

Olo tuntui hyvin heikolta ja kuumeiselta.

– Keitin luonnonyrteistä sopan, jota läträsin haavaan ja asetuin iltapäivällä nukkumaan. Heräsin yöllä siihen, että kiven takaa katsoo susi. Se alkoi lähestyä minua kieli suusta roikkuen. Ajattelin, että ilmaiseksi en henkeäni luovuta, onneksi minulla oli käsillä lapinleuku (puukko).

Yhtäkkiä susi muuttui vanhaksi mieheksi, jolla oli harmaat vaatteet ja lerppahattu.

– Juttelin hänen kanssaan pitkän aikaa. Hän kertoi tietävänsä saman maakotkareviirin ja käyvänsä joka kesä tarkistamassa, että siellä pesitään. Kerroin, että voin lähettää sieltä joitakin kuvia, jos saan osoitteen.

Murtomäki nukahti saman tien ja nukkui pitkään. Herätessään hän tunsi olonsa täysin terveeksi. Mutta mitä oli oikeasti tapahtunut?

– Piti katsoa muistiinpanovihosta, onko siellä osoitetta. Ja olihan siellä.

Uppoutunut käärmeiden elämään

Korpista eli kaarneesta, joksi Murtomäki lintua kutsuu, tuli hänen mahtilintunsa. Suhde alkoi jo lapsena.

– Alle kouluikäisenä kuljin kodin lähellä Mustikkamaan metsässä. Kerran yhden petäjän oksalle lensi kaarne, joka alkoi esittää uskomatonta repertuaariaan. Pysähdyin kuuntelemaan ja koin, että lintu halusi kertoa minulle jotain. Siitä lähtien korppi on seurannut elämässäni, jonkinlaisena suojelijanakin.

Viimeksi hän näki korpin edellispäivänä.

– Ennen tässä oli kaarnelauma, joka yöpyi takametsässä. Hakkuiden jälkeen tähän on jäänyt yksi pari. Moikkaan aina niitä ja ne korahtavat takaisin. Olemme tuttuja ja ne tietävät, ettei minusta ole vaaraa.

Työn alla on taas uusi kirja, kyykäärmeistä. Murtomäki huomasi lähimaastossa 14 kyyn ryhmän horrostamisluolan ja alkoi seurata kyitä. Käärmeet ovat kiehtoneet häntä lapsesta saakka. Siitä seuraa runsaudenpula, sillä materiaalia on seitsemältä vuosikymmeneltä.

– Kun vain elinpäivät riittävät tämän valmistumiseen, Murtomäki huokaisee.