Pohjoisessa Suomessa kulkijan korvaan kuuluva sirkutus ja vihellys saattavat kuulua pikkuruiselle tundraurpiaiselle. Kaimaansa urpiaista vaaleampi, pieninokkainen lintu pesii nimensä mukaisesti tundralla ja tuntureilla, joissa se rakentaa pesiään esimerkiksi jäkälistä ja poronkarvoista.
Erityisesti harjaantumattoman bongailijan on helppo sekoittaa tundraurpiainen urpiaiseen – ja haastavaa erottaminen voi olla tutkijoillekin. Lintututkijat ja -harrastajat ovat jo pitkään pohtineet, onko tundraurpiainen edes oma lajinsa.
– Urpiaisen lajistatuksen yllä on käyty keskustelua koko sen ajan, mitä muistan. Siihen on jo tottunut, että yhdistämistä ja jakamista muun muassa tämän lajin ja alalajien kohdalla tapahtuu, sanoo aktiivinen lintuharrastaja ja rengastaja Jorma Pessa.
Saman kokemuksen jakaa lintujen suojelu- ja harrastusjärjestö Birdlife Suomen suojeluasiantuntija Tero Toivanen. Hän huomauttaa, että urpiaisten taksonomia eli lajiluokittelu on ollut kiistanalainen aihe jo pitkään. Urpiaislajien määrä vaihtelee sen mukaan, mistä tietoa etsii.
– Laji ei ole mustavalkoinen juttu vaan ihmisen määrittelemä asia, Toivanen toteaa.
Urpiaisen taksonomia on ”aika sekava”
Lajien määrittelyssä rajanveto on siis usein kiinni tulkinnoista. Jos Suomessa kaksi lintulajia elää samalla alueella, ei risteydy keskenään ja käyttäytyykin eri lajien tavoin, asia on selkeä. Sen sijaan jos kyse on eri maantieteellisistä alueista eivätkä populaatiot juuri koskaan kohtaa, määrittely on hankalampaa.
– Lintulajien ulkonäössä on usein maantieteellistä muuntelua ja etenkin levinneisyysalueen ääripäissä yksilöt saattavat olla hyvin eri näköisiä. Milloin näitä äärimmäisiä populaatioita olisi syytä pitää eri lajeina, se on vaikeampi asia, Toivanen sanoo.
Suomessa tundraurpiainen on perinteisesti katsottu omaksi lajikseen. Toivasen mukaan urpiainen elää koko maassa ja tundraurpiainen pohjoisimmilla tuntureilla. Joissakin taksonomioissa Keski-Euroopassa ja Britanniassa viihtyvä, kanelinruskea ruskourpiainen luokitellaan erilliseksi lajiksi, mutta Suomessa se on urpiaisen alalaji.
Urpiaisen taksonomiaa Toivanen kuvailee yleisesti ”aika sekavaksi”. Viime aikoina on kehittyneen genetiikan myötä julkaistu tutkimuksia, joiden perusteella kaikkia urpiaisia olisi mielekkäämpää pitää yhtenä lajina.
– Joidenkin tutkimusten mukaan urpiaiset eivät olisi geneettisesti erilaisia, vaan ympäristö vaikuttaa siihen, mitkä geenit missäkin ilmenevät, Toivanen selittää.
Tavallaan urpiainen kulkee vastoin trendiä, sillä pääosin lajeja tunnistetaan koko ajan lisää. Hyvinkin samannäköisten lintujen välillä löydetään Toivasen mukaan pieniä eroja ja huomataan populaatioiden olevan niin eriytyneitä, että niitä on pidettävä eri lajeina.
Viiruista kiinni
Tundraurpiainen ja urpiainen on Toivasen mukaan varsinkin nuorena hyvin hankala erottaa toisistaan. Hän sanoo, että vanha tundraurpiaiskoiraalla on hyvin tunnusomainen ulkomuoto: vatsapuolelta hyvin valkoinen ja käytännössä viiruton, ja yläperä on hyvin laajalti valkea.
– Vanha koiras on oikein silmiinpistävän näköinen. Naaraat ja nuoret linnut ovat usein vanhaa koirasta viiruisempia ja hyvinkin paljon urpiaisen näköisiä.
Tundraurpiainen on nähtävä läheltä, että tunnistuksessa tärkeät yksityiskohdat erottuvat edes kiikarilla. Lintu on hyvä nähdä myös alapuolelta.
– Pahimmillaan pitää katsoa yksittäisten höyhenten kuviointia, jotta määrityksen voi tehdä varmuudella. Puhutaan esimerkiksi yläperän valkoisen alueen laajuudesta ja siitä, millaisia viiruja on pyrstön alapeitinhöyhenissä, Toivanen kertoo.
Jorma Pessa on nähnyt tundraurpiaisia poikkeuksellisen läheltä ja poikkeuksellisen paljon. Hän kertoo keväästä 1992 Tyrnävän Jokisillassa, jossa ympäristön pelloille kerääntyi valtava määrä tundraurpiaisia ja urpiaisia ruokailemaan.
Pessa seuralaisineen arvioi, että parvessa oli jopa yli tuhat tundraurpiaista. He rengastivat lintuja verkkoja käyttäen, ja otoksen perusteella tundraurpiaisia oli urpiaisia enemmän.
– Havainto on suomalaisittain ainutlaatuinen, sillä koskaan ennen tai sen jälkeenkään vastaavaa massaesiintymistä ei ole kuvattu.
Rengastaja huomaa runsastumisen
Pessaa tundraurpiaisissa – oli se sitten laji tai alalaji – kiinnostaa muutos sen esiintymisessä. Hän aloitti lintuharrastuksen 1970-luvun alkupuolella Etelä-Suomessa, jossa tundraurpiainen oli harvinainen.
1980-luvulla Pessa muutti Ouluun, jossa tundraurpiainen oli jo huomattavasti yleisempi näky. Entisestään sen on hänen kokemuksensa mukaan runsastunut 1990-luvun alkupuolelta lähtien.
Yksi mieleen painunut kohtaaminen tundraurpiaisten kanssa on vain muutaman vuoden takaa Pessan pihan ruokintapaikalta. Hän havaitsi, että muutama vanha koiras ruokaili vielä keskiyölläkin, vaikka normaalisti ne ovat aktiivisia päivisin. Pessa arveli, että kyse voi olla valoisan ajan lyhyydestä, joka ei riitä muuttomatkaan valmistuville yksilöille ravinnon saantiin.
– Viikon kahden kuluttua nämäkin tundraurpiaiset poistuivat ruokinnaltani, ja rengastuksen yhteydessä määrittämäni rasvaindeksin ja painon perusteella ne olivat onnistuneet lihottamaan itsensä varsin hyvään muuttokuntoon, hän muistelee.
Tiiviisti niin tundraurpiaisia kuin muitakin lintuja seuraava Pessa suhtautuu lajistatuksen muutoksiin neutraalisti. Hän huomauttaa ymmärtävänsä biologina muutosten perusteet.
Piste pois bongareilta?
Joillekuille lintuharrastajille tundraurpiaisen luokittelu urpiaisen alalajiksi voisi olla pettymys. Pessa kertoo, että jotkut laskevat esimerkiksi vuoden tai vaikka koko elämänsä aikana havaitsemansa lajit, joten tundraurpiaisen katoaminen lajilistalla vähentäisi kokonaislukua yhdellä. Toisaalta tilanne on kaikille tasapuolinen, joten hän uskoo useimpien lintuharrastajien hyväksyvän tilanteen.
– Lajien tieteellisten nimien muutokset aiheuttavat jonkin verran vastarintaa etenkin vanhemmassa harrastajapolvessa, vaikka nimistömuutokset ovat keskeinen osa tätä prosessia, hän sanoo.
Birdlifen Toivanen huomauttaa, että lajien laskeminen tuo monille olennaista sisältöä harrastukseen. Sikäli harrastajille voisi olla helpotuskin, että päätös lopulta tehtäisiin.
– Jos on epämääräinen tilanne eikä tiedetä, miten pitäisi suhtautua, se voi olla harrastajan näkökulmasta ärsyttävää.
Alalajiakin voidaan tarpeen tullen suojella
Birdlifessa virallinen muutos tundraurpiaisen statuksessa edellyttäisi monenlaisia toimia. Nyt lintu on järjestön noudattamassa taksonomiassa oma lajinsa, ja koska Birdlife ylläpitää Suomen lintujen lajilistaa, muutos pitäisi päivitellä listauksiin ja siitä olisi tiedotettava ”vähän kaikkialle”.
Toivanen korostaa, että tietojen päivittäminen ole poikkeuksellista, sillä lajien tilanteet ovat jatkuvassa muutoksessa. Eri valtiotkin noudattavat erilaisia taksonomioita ja monet arvovaltaiset tahot pitävät yllä toisistaan poikkeavia virallisia lajiluetteloita, eli jossakin maassa tundraurpiainen voi olla laji ja jossakin ei.
Yksikään urpiainen ei luetteloita seuraa tai niiden päivityksistä piittaa – mutta voisiko statusmuutoksesta seurata jotakin esimerkiksi suojelun näkökulmasta? Toivasen ja Pessan mukaan teoriassa näin voisi olla, mutta syytä huoleen ei ainakaan tällä hetkellä ole.
– Sekä urpiainen että tundraurpiainen ovat kannoiltaan vakaita eikä niillä ole erityistä suojelutarvetta, Pessa huomauttaa.
Toivanen muistuttaa, että ainakaan toistaiseksi esimerkiksi elinympäristöjen tuhoutuminen ei uhkaa tundraurpiaista. Ilmastonmuutos voisi toki tilanteeseen vaikuttaa, mutta alalajinakin tundraurpiaisella olisi oma suojeluarvonsa. Toivanen kertoo, että esimerkiksi Suomessa Perämeren rannikolla elävä etelänsuosirri on suosirrin alalaji, mutta sillä on alalajinakin vahva suojeluasema.