Mikä olisi pisin ja samalla erämaisin melontavaellus Suomessa?
Sakke Raappana ja Petteri Veijonen innostuivat toteuttamaan hurjan haasteen. He meloivat 13 päivässä erittäin raskaan reitin, joka sopii ainoastaan kokeneille ja kovakuntoisille eränkävijöille.
– En olisi ikinä uskonut, että onnistumme. Yksikin vastoinkäyminen olisi ollut sinetti koko reissulle, Raappana sanoo.
Sakke Raappana pitää kesäkuun alun melontavaellusta edelleen käsittämättömänä suorituksena, jonka toteutuminen oli alun perinkin huteralla pohjalla. Reitti oli Raappanalle ja Petteri Veijoselle entuudestaan täysin tuntematon, ja aikaa oli käytössä vain rajallisesti.
Raappana oli jo muutaman vuoden ajan haaveillut pitkästä melontavaelluksesta Suomessa tai jossakin muussa Pohjoismaassa. Esikuvia tarjoaa Kanada, jossa kovilla kanooteilla on melottu jopa tuhansia kilometrejä yhtä soittoa.
– Mietimme, miten erämaa-alueita mukailevasta reitistä saisi mahdollisimman pitkän niin, että se olisi vielä mielekästä toteuttaa. Nälkä kasvoi syödessä, Raappana sanoo.
Miehet taivalsivat 13 päivän aikana 426 kilometriä. Joitakin kohtia kaksikon piti kävellä edestakaisin maakannaksia pitkin varusteita kantaen. Päivittäinen etenemismatka oli keskimäärin 33 kilometriä.
– Lyhimmillään olimme liikkeessä 10 tuntia, pisimmillään 14,5 tuntia. Yhtenä yönä nukuimme vain 5 tuntia. Menimme ihan limiteillä alusta loppuun.
Raappana korostaa, että ilman samanhenkistä ja luotettavaa retkikaveria seikkailu ei olisi onnistunut. Yksin reissu olisi ollut henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen vaikea.
Maasto yllätti, häijyt kosket eivät
Ennakkoon Raappana tutki tarkasti maastokarttoja ja satelliittikuvia ja pähkäili sopivaa reittiä. Silti maasto pääsi yllättämään alkumatkasta.
– Ilmastonmuutoksen myötä Lappi on ruvennut kasvamaan tunturikoivikkoa ja pajukkoa siellä, missä on ollut aiemmin tundraa. Niinpä jouduimme kantamaan kaikki varusteet Kalmankaltion parkkipaikalta aina Avisuorajoen latvoille asti.
Matka jatkui Puljun erämaan poikki kohti Lemmenjoen kansallispuiston syrjävyöhykettä, jossa joki muuttuu Ivalojoeksi. Tästä eteenpäin virtaavaa vettä oli vihdoin helppoa seurailla Hammastunturin erämaan halki Ivaloon saakka. Jokimaisemat jäivät pian taakse, kun edessä avautui Inarijärvi.
– Avokanootissa on korkeat reunat, ja se on optimoitu koskea varten. Järvellä kanootti on hirveä, koska siinä on paljon tuulipinta-alaa, mikä lisää riskiä kaatua. Inarijärvellä on onneksi paljon saaria ja saariketjuja, joten valitsimme tuulensuunnan mukaan suojaiset rannat, Raappana kertoo.
Reitti eteni Inarijärveltä Vätsärin erämaan halki: Surnuvuonon perältä kohti Surnujärveä. Suomen ja Norjan rajalla Uutuanjoki vaihtuu Munkelvaksi, joka laskee lopulta Jäämereen.
Satojen kilometrien matkalle sattui kaksi vedenjakajaa, mikä tiesi reippaasti vertikaalimetrejä. Osan koskista Raappana ja Veijonen meloivat, osan he ohittivat maata pitkin kanoottia kantaen. Väillä kanoottia piti myös vetää vastavirtaan ja tunkata rehdisti ylämäkeen.
– Reitillä on useita hengenvaarallisia koskia, könkäitä ja putouksia. Melottavat kosket ovat yleisesti aika lyhyitä, mutta ne voivat olla häijyjä. Koskiluokitukset ovat hyvä apu, mutta virranlukutaitoa ei voi tarpeeksi korostaa, Raappana painottaa.
Seitsemän päivän kuolemanpelko kouli reissulle
Kylmiltään parivaljakko ei vaellukselle lähtenyt.
Raappana on retkeillyt erämaassa tänäkin vuonna puolentoista kuukauden ajan, Veijonen vielä enemmän. Hän järjestää vaelluksia eräoppaana Suomen, Ruotsin ja Norjan erämaa-alueilla.
Melontaa Raappana on harrastanut aktiivisesti viitisen vuotta. Hän on koulinut taitojaan lukuisilla koskimelontakursseilla ja koskenlaskutapahtumissa. Myös Veijosella on vankka melontatausta. Pari vuotta sitten kaverukset meloivat Käsivarren erämaan halki packrafteilla.
– Kyseistä reittiä sanotaan Suomen vaarallisimmaksi ja luonnontilaisimmaksi. Käsivarressa saimme pelätä seitsemän päivää henkemme edestä. Sen kokemuksen jälkeen olimme tosi itsevarmoja lähtemään tälle reissulle yhdessä.
Erä- ja melontataitojen lisäksi oikeanlaiset varusteet olivat ratkaisevassa roolissa. Ilman koskiliivejä ja koskikypärää koskiin ei olisi ollut asiaa. Muuten miehet kevensivät varustustaan mahdollisimman paljon. Molemmilla oli esimerkiksi vain yhdet aluskerrastot ja yksi yhteinen kaasukeitin.
– Pääsimme käyttämään myös myötätuulipurjetta. Olin katsonut Ilmatieteenlaitoksen tilastoista, että Suomessa tuulee keskimäärin lounaasta. Eräs paikallinen kuitenkin kertoi, että Inarijärvellä sääilmiöt käyttäytyvät eri tavalla. Siellä tuuleekin tavallisesti koillisesta vuonon kautta.
Varsinaisia kulinaristisia tähtihetkiä Raappana ja Veijonen eivät havitelleet. Heidän tavoitteenaan oli optimoida melonta-aika, joten ruokailu sujui tehokkaasti. Aamut he paastosivat, lounaaksi oli tarjolla valmiiksi turvonnut tuorepuuro, ja iltapäivällä nälkä pysyi loitolla välipalapatukoilla.
Vasta illan tullen miehet nauttivat päivän ainoan lämpimän aterian, joka oli valmispussiruokaa.
Kanootin halkeaminen oli kiinni sekunneista
Raappana ja Veijonen ovat käyneet useita selviytymiskoulutuksia, joten erätaidot ovat heillä vahvasti hallussa. Kaksikolla pysyvät kädessä muutkin välineet kuin kartta ja kompassi.
– Taidot tuovat turvaa, samoin kipinärauta, puukko ja avaruuslakana. Kun niitä osaa käyttää, pääsee jo aika pitkälle, Raappana toteaa.
Lisäksi miehet olivat pakanneet mukaan EA-pakkaukset sekä pahimman varalta kiristyssiteet ja satelliittilähettimet. Ennakkoon Raappana oli myös vahvistanut kanootin poikkipuita ja maalannut koskimelaan punaiset tehosteraidat. Näin kadonneen melan voisi löytää helpommin.
Taidoista, kokemuksesta ja varusteista huolimatta mitä vain voi sattua. Siksi erämaavaellusta varten on syytä tehdä riskianalyysi etukäteen: jos jokin menee pahasti vihkoon, mitä tehdään ja mihin suuntaan lähdetään?
– Vätsärin erämaassa aloimme olla kylmissään ja väsyneitä. Laskimme kanoottia köyden avulla lyhyttä koskea alas, kun yhtäkkiä kanootti kääntyikin kivikossa poikittain. Oli vain sekunneista kiinni, että Petteri ehdi repäistä kanootin irti ennen kuin se olisi mennyt kahtia veden voimasta.
Suorituskyvyn laskiessa aikalisä on paikallaan ennen kuin jaksaminen on liian kortilla.
Vielä loppumatkasta Surnujärvellä Raappanan kyynärpää alkoi vihoitella niin, että se äityi tulisen kipeäksi. Hän pystyi melomaan vain toiselta puolelta kanoottia. Onni onnettomuudessa oli, että kanoottia täytyi tuolloin kantaa, koska melominen ei maaston takia onnistunut.
Suorittamista eläimellisessä tilassa
Tunneskaalan ääripäät tulivat vastaan, kun kaksikko kipusi Vätsärissä toista vedenjakajaa kohti. Kartanlukuvirheen takia he eivät kuitenkaan olleet vielä kohdassa, jossa vesi alkaisi taas virrata alamäkeen.
– Liikutus ja huojennus vaihtuivat epätoivoon ja kärsimykseen. Reitti olikin vielä tästä eteenpäin yhtä helvettiä. Sanonta, että kaikki sininen Vätsärin kartalla ei ole vettä, piti paikkansa.
– Pari viimeistä päivää meni muutenkin putkinäöllä. Tunnista toiseen meno oli yhtä rääkkäämistä kaikesta kulutuksesta, kylmästä ja hyttysistä. Silti sitä jaksoi suorittaa jossain eläimellisessä tilassa, mutta kovin montaa päivää kroppa ei olisi enää kestänyt.
Miesten mieliala ja toimintakyky pysyivät rasituksesta huolimatta varsin korkealla. Raappana myöntää, että vaelluksen jälkeen palautuminen kesti monta viikkoa. Ultrajuoksua harrastava Veijonen palautui nopeammin.
Lopulta toverusten kanootti lipui Jäämerelle. Maaliin pääsy liikutti ja tyhjensi mielen täysin.
– Juhliminen jäi kyllä laimeaksi, koska keho oli edelleen jonkinlaisessa selviytymistilassa. Myöhemmin aika on kullannut muistot ja rankatkin hetket tuntuvat hienoilta kokemuksilta.
– Samaa reittiä en tule varmastikaan melomaan enää uudestaan. Mutta olemme nyt vetäneet Petterin kanssa pohja-ajan. Lupaan tarjota kaljat seuraavalle porukalle, joka pääsee maaliin, Raappana virnistää.