Jälkijono näkyy kauas.
Se tulee jostain Badusvárrin helmoilta ja nousee mutkittelematta kohti Bádošoaivin louhikkoista lakea.
Tuntomerkit täsmäävät hyvin siihen, mitä etsimme.
Kolmiomainen painallus. Kapenee kantapäätä kohti. Etutassun jälki suurempi kuin takatassun.
Ja kaikkein tärkein: viisi varvasta melkein puoliympyränä.
Viimeistään siitä näkee, että tästä on mennyt ahma.
Ympärillä aukeaa yksi Suomen suurimmista erämaista.
Jos mukaan lasketaan Kevon luonnonpuisto, Paistunturin erämaa-alueella on laajuutta 2 380 neliökilometriä.
Siis melkein puolet Utsjoen kunnasta, ja lähes kaksi kertaa sen verran kuin koko pääkaupunkiseudun pinta-ala.
Olemme tulleet vasta varttitunnin kelkkamatkan autolta, joka jäi Tenojoen laaksoon.
Silti edessämme on jo tuore ahmanjälki. Melkoinen sattuma!
Ehkä ei sittenkään.
Jos joku on perillä näiden tuntureiden ahmoista, niin miehet, joiden kyytiin olemme päässeet.
Puistomestari Petteri Polojärvi liikkuu maastossa työkseen parisataa päivää vuodessa.
Niin hän on tehnyt siitä lähtien, kun hän aloitti Metsähallituksella vakituisena vuonna 2003.
Eläintiimin Ylä-Lapin työntekijänä hän seuraa vuoden ympäri muun muassa naaleja, ahmoja ja kotkia.
Utsjoen ja Inarin erämaiden lisäksi Polojärven reviiriä ovat Sodankylän pohjoisimmat osat, lähinnä Urho Kekkosen kansallispuisto.
Pyöreässä avokypärässään ja harmaassa liehuparrassaan hän näyttää moottoripyöräkerholaiselta.
Hänen ajopelinsä ovat moottorikelkka ja mönkijä. Niillä hän liikkuu erämaissa toistakymmentä tuhatta kilometriä vuodessa.
Kukaan ei tunne pohjoisimman Lapin ahmoja yhtä hyvin kuin Polojärvi.
Siksi hän on oikea henkilö arvioimaan, montako niitä on Utsjoella ja Inarissa.
– Kolmisenkymmentä, tai ehkä pari yli.
Niistä suurin osa on kahdella erämaa-alueella, jotka ovat kartalla päällekkäin.
Polojärven mukaan niin Muotkatunturissa kuin Paistunturissa liikkuu kymmenkunta ahmaa.
Siksi ei ole ihme, että toinen isännistämme on nähnyt sen näilläkin lumilla.
Jarmo Helander on kulkenut näissä maisemissa niin kauan kuin muistaa.
Hän kasvoi Ismuksen kylässä. Lapsuudenkodin rannassa virtaa Teno, jokitörmän päältä alkaa Paistunturin erämaa.
Ennen vanhaan Helanderit tekivät pienelle karjalleen heinää tunturista. Birkejängän niittypalstalle tuli matkaa seitsemän kilometriä suuntaansa.
Nyt jängän reunassa seisoo Jarmo Helanderin kämppä.
Siinä hän yöpyy kulkiessaan ketun- tai riekonpyynnissä sekä opastaessaan ja kuljettaessaan metsästysmatkailijoita ja valokuvaajia, joita käy ulkomailta asti ikuistamassa Paistunturin tunturiluontoa.
Nytkin Helanderilla on kämppä lämpimänä maastoreissun yöpaikaksi.
Mutta sitä ennen pitäisi löytää pökäle, jonka ahma on pudottanut hangelle.
Jälki on viime yöltä, ellei aamun tunneilta.
– Isonpuoleinen. Todennäköisesti uros, Polojärvi mittailee.
Se näyttää menneen matalaa, taloudellista laukkaa, mikä on lajille ominaista.
Ahmaa väsymättömämpää vaeltajaa on tuntureilta turha etsiä.
Polojärvi muistaa yksilön, jonka jäljille osui Kekkospuiston eteläreunalla Luirojärvellä.
Ahma paineli suoraviivaisesti Saariselän tuntureiden halki pohjoiseen, jatkoi Sarmin erämaan kautta Inarijärven itäpuolelle ja eteni Vätsärin itäreunaa kohti Norjan rajaa.
Toistasataa kilometriä parin vuorokauden aikana, Polojärvi summaa.
– Ahma on melkoinen maratoonari.
Erityisesti uros on. Sen reviiri voi olla 700 neliökilometriä, siis noin kolmasosa Paistunturin ja Kevon alueesta.
Nyt ahma on matkalla etelästä pohjoiseen.
Ehkä kohti Várddoaivin kivisiä takamaita, tai Gistuskáidia, jonka jylhältä pohjoisreunalta jälkijotos on usein laskeutunut Tenon jokilaaksoon.
– Voi olla jo Norjan puolella, Jarmo Helander arvelee.
Se on monen ylälappilaisen ahman toinen kotimaa.
Pohjoisen Norjan ja Ruotsin sekä Suomen tunturialueen ahmat ovat yhteistä, skandinaavista kantaa.
Naapurimaissa tehdään ahkerasti ahmatutkimusta, jonka kulmakivenä on DNA-pankki. Siihen norjalaiset ja ruotsalaiset ovat keränneet ahmankakkaa järjestelmällisesti koko 2000-luvun.
Tietokantaan on tallentunut tuhansia näytteitä sadoista eri yksilöistä.
Niistä on varmistunut, että monet ahmoista kulkevat kahden valtakunnan alueella, kovimmat kolmen.
Suomalaiset ovat näätäpedon tutkimuksessa takamatkalla.
Pohjoisen ahmojen DNA-näytteitä kerätään vuosittain, mutta vain joitakin kymmeniä. Susinäytteitä saadaan poronhoitoalueen eteläpuolelta yli tuhat.
Melkein kaikki ahmanäytteet tulevat Metsähallituksen eläintiimiltä.
Siihen kuuluu vakituisesti puolenkymmentä henkilöä Rovaniemeltä pohjoiseen ja lisäksi sesonkiaikoina joitakin määräaikaisia, kuten Jarmo Helander.
Eläintiimiläiset keräävät ahmankakkaa muiden töidensä ohessa.
Paistunturissa Polojärvi ja Helander huoltavat naaleille pystytettyjä ruokinta-automaatteja ja tarkistavat, että niiden viereen asennetut riistakamerat toimivat.
Mukana on myös haulikot.
Vuodesta 2012 alkaen Helander on hävittänyt erikoisluvalla kettuja tunturista, jotta Suomen pesimälajistosta melkein kadonnut naali saisi elintilaa.
Reilussa kymmenessä vuodessa kaatoja on kertynyt yli 600. Metsähallitus maksaa hänelle neljäkymppiä ketusta.
Viime vuosina palkkiometsästäjän saalis on ollut tiukemmassa.
Ehkä tavoite on toteutunut ja ketut vähentyneet – tai sitten ne ovat oppineet tuntemaan Helanderin kelkan äänen.
Bádošoaivin kivisellä rinteellä ahmanjälki alkaa mutkitella, kunnes vie onkalolle.
Tunneli on kaivettu toistametriseen hankeen niin pitkälle, ettei takaseinää näy.
Suuaukko on ahmanmentävä. Lumelta löytyy pari karvaakin.
Nyt näyttää lupaavalta.
Ahmanaaras kaivaa keskitalvella pesän hankeen, useimmiten lumilippaan tai kuruun, johon on kinostanut.
Lumipesän lämpöön se pyöräyttää kaksi tai kolme poikasta keskimäärin kahden vuoden välein.
Pennut syntyvät vain kymmensenttisinä ja vaaleina, ja imevät juuri näihin aikoihin ahneesti maitoa, jotta olisivat lumien sulaessa riittävän isoja suureen maailmaan.
Siellä niiden suurin uhka voi olla oma isä.
Urosahma tappaa toisinaan pentueen siinä toivossa, että naaras tulisi kesällä uudelleen kiimaan.
Tämä onkalo ei ole pesä.
– Jos olisi, jälkiä olisi hangella enemmän, Polojärvi sanoo.
– Todennäköisesti vain ruokavarasto.
Ahma on haukannut jotain, ennen kuin on jatkanut matkaa.
Se syö sopuleita, myyriä, linnunmunia, jäniksiä, kettuja ja vaikka naalin, jos sattuu saamaan kiinni. Se hakee riekot ansoista ja kärkkyy kotkanpesien alla toivoen, että pöydältä putoaisi murusia lattialle.
Helander on nähnyt senkin, miten ahma on haistanut ja kaivanut metrisen lumen alta hirvensarven.
Toisinaan ketunpyytäjä kuskaa tunturiin haaskaksi kokonaisia hirvenpäitä.
Ahma on ryövännyt niistä monta.
– Jos tarjolla on useampia päitä, niin ensimmäisenä vie sen, jossa on kieli paikallaan, Helander tietää.
– Se ymmärtää herkkujen päälle.
Sellaista lapiosarvea ei olekaan, ettei ahma ainakin yrittäisi.
Sen puruvoima on kovempi kuin karhulla ja niska mahdottoman vahva. Hampaat ovat terävät taakse asti.
Niillä eväillä parikymmenkiloinen paksuniska alkaa raahata itsensä kokoista hirvenpäätä kätköihinsä.
– Sen on pakko mennä peruuttamalla. Eihän se muuten onnistuisi.
Jos onkaloon näkisi, todennäköisesti sieltä löytyisi myös kappale poroa.
Tilastojen mukaan ahma tappaa Suomessa useina vuosina enemmän poroja kuin muut suurpedot yhteensä.
Osin juuri porotalouden vuoksi naapurimaat panostavat paljon ahmatutkimukseen.
Ruotsissa ahman tappamat porot korvataan sen mukaan, miten poroja hoitavien lapinkylien alueelta tavataan pesintöjä ja pentueita. Myös Norjassa ahmakorvaukset perustuvat suurilta osin siihen, miten petoja esiintyy.
Siinä työssä DNA-pankki on korvaamaton.
Suomi pulittaa korvaukset poronhoitajien ilmoittamien raatojen perusteella.
Niitä riittää.
Ylivoimainen osa ahmakorvauksista päätyy kouralliseen paliskuntia: Enontekiön Käsivarteen ja Näkkälään, Inarin Sallivaaraan ja Muotkatunturiin, Pohjois-Sallaan sekä Kainuun Hossa-Irniin.
Koko poronhoitoalueella hyvitetään omistajille joka vuosi noin 2 000–3 500 poroa, jotka on ilmoitettu ahman tappamiksi. Lasku veronmaksajille voi paisua yli neljään miljoonaan euroon.
Petteri Polojärvi tietää hyvin, että ahma on kelin suosiessa paitsi rivakka tappaja, myös luontonsa ohjaama opportunisti.
Kun olot ovat otollisimmillaan – hanki kantaa ahmaa muttei poroa – peto voi tappaa niin monta kuin pystyy.
– On viisautta tehdä varastoa. Voi olla, että toista tilaisuutta ei tule pitkään aikaan.
Aiemmin talvella Helander osui Paistunturissa tappotantereelle, josta löytyi toistakymmentä raatoa yhden ahman jäljiltä.
Sellaista petoa kutsutaan joskus häiriköksi.
Polojärvi puistaa päätään.
– Mitä häiriintynyttä on siinä, että saalistaja hakee saalista? Sehän on maailman luonnollisin asia.
Vuonna 2020 talvi koetteli ankarasti Ylä-Lapin poronhoitoa.
Lunta oli paksulti pitkälle kevääseen. Tuhannet porot sortuivat nälkään. Eloon jääneetkin hoippuivat heikossa kunnossa.
Petovahingoissa tuli ennätysvuosi – myös Paistunturissa.
Pelkästään Inarin ja Utsjoen kymmenestä paliskunnasta ilmoitettiin ahman tappamaksi yli 1 200 poroa.
Se on paljon, jos ahmoja on kolmisenkymmentä.
Kaikkia raatoja ei edes löydetä. Vain noin 20 prosenttia petojen tappamista, Paliskuntain yhdistys kertoo verkkosivuillaan.
Siinä tapauksessa jokainen Ylä-Lapin ahmoista olisi saalistanut vuonna 2020 parisataa poroa – karkeasti laskien.
Mahdottomaan yhtälöön lienee useita syitä.
Vahinkoja tarkastetaan maastossa harvakseen. Usein vain viitisen prosenttia ilmoitetuista raadoista niissä paliskunnissa, joihin korvauksia maksetaan eniten.
Maa- ja metsätalousministeriö on uskonut maastotarkastukset kunnille ja sitoutunut maksamaan kustannukset.
Mutta välimatkat ovat pitkiä ja olosuhteet usein haastavia, eikä ole epäilystäkään, etteikö kuntien maaseutuviranomaisilla olisi muutakin työtä kuin ajaa pitkin kairoja katsastamassa raatoja, joiden kuolinsyy voi olla hyvin epäselvä.
Käytännössä korvaukset perustuvat ilmoittajan näkemykseen ja moraaliin.
Myöskään tieto ahmakannasta ei ole kovin jämerällä pohjalla.
Luonnonvarakeskuksen mukaan poronhoitoalueella oli 160–170 ahmaa vuonna 2021.
Luku perustuu yksittäisiin, tietoon tulleisiin havaintoihin. Utsjoella, Inarissa ja Enontekiöllä Metsähallitus toteuttaa jälkilaskentoja seitsemällä alueella määräajoin.
Poronhoitajien mielestä ahmoja on yleensä paljon enemmän.
Käsivarressa he ovat saaneet tukea Heikki Kauppiselta, joka on tarkastanut maaseutuviranomaisena vahinkoja vuosikymmeniä. Hän vertasi äskettäin lumijälkilaskentojen luotettavuutta kahvinporoista katsomiseen.
Polojärvi ei kommentoi koko poronhoitoalueen kanta-arviota, eikä edes Käsivarren, koska ei liiku siellä.
Oman alueensa tilanteesta hän on valmis vaikka väittelyyn.
Ahman ainoa vihollinen on ihminen – näillä korkeuksilla useimmiten norjalainen.
Norjassa kantaa säädellään metsästämällä. Kymmenen vuoden aikana siellä on ammuttu Enontekiön, Inarin ja Utsjoen lähialueilta parisataa ahmaa, mikä tuntuu tälläkin puolella rajaa.
Myös Suomessa poronhoitajat ovat tappaneet poikkeusluvilla nelisenkymmentä ahmaa sen jälkeen, kun 35 vuotta kestänyt täysrauhoitus purettiin 2017. Suurin osa on tosin päästetty päiviltään muualla kuin Inarissa tai Utsjoella.
Salapyynnin laajuudesta ei tiedä kukaan, mutta sitäkin on.
Polojärven mielestä ahmakanta alkoi laskea vuonna 2015.
Siis samoihin aikoihin, jolloin Suomeen tuli paljon turvanpaikanhakijoita, mikä sitoi rajavartiostoa ja poliisia rajavalvontaan.
– Minusta ei ole kaukaa haettua, että asioilla olisi yhteys, hän sanoo.
– Aina kun valvonta vähenee, salapyynti kairoilla lisääntyy. Niin on ollut iät ja ajat.
Olivat syyt mitä tahansa, Polojärvi sanoo Inarin ja Utsjoen ahmakannan kutakuinkin puolittuneen viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Paitsi raju, Polojärvestä muutos on huolestuttava.
– Ahma on niin olennainen osa tunturiluontoa ja sen tasapainoa.
Osa alueista näyttää tyhjentyneen kokonaan. Sellaisetkin, joissa Norjan vaikutuksen ei pitäisi tuntua.
Aivan vasta Polojärvi oli laskemassa lumijälkiä UK-puistossa.
Muutaman päivän aikana Metsähallituksen kelkkapartiot ajoivat yhteensä yli tuhat kilometriä tunturialueella, joka yltää Nelostien reunasta Venäjän rajalle.
Ensimmäistäkään ahmanjälkeä ei löytynyt.
Lemmenjoen kansallispuistossa ahma on tunnuseläin, eikä sielläkään enää kovin paljon muuta.
Vielä 2014 niitä laskettiin puistosta täysi tusina. Nyt niitä on Polojärven mukaan kaksi tai kolme.
Lemmenjoki ja UK-puisto ovat kansallispuistoista laajimmat, yhteensä yli 5 300 neliökilometriä.
Polojärvi muistuttaa, miksi ne on perustettu: turvaamaan alkuperäistä luontoa ja sen uhanalaisimpia, kuten ahmaa.
– Ja nyt se on kadonnut, melkeinpä molemmista.
Hän ei peittele harmiaan.
– Minusta tämä on häpeällistä.
Bádošoaivin laella on poro, tai oikeammin sen rippeet.
Jarmo Helander tuntee raadon historian.
Kettu oli kaivanut sen hangen alta vähän tästä pohjoiseen. Niin valpas kuin repolainen onkin, se oli ollut syvällä onkalossa syömäpuuhissa juuri silloin, kun Helander ajoi paikalle.
Ateria jäi ketun viimeiseksi.
Sen jälkeen palkkionmetsästäjä nosti saaliinsa kyytiin, lapioi poronraadon lumesta ja selvitti omistajan, kunnes kelkkoi rippeet haaskaksi paremmalle paikalle.
Nyt ahman jälkijono tulee raadolle.
Ei suoraviivaisena, vaan siksakkia tehden. Jos haaska on tuore, suursyömärikin saapuu ruokapöytään varovasti tunnustellen, ei suinkaan kieli pitkällä laukkoen.
Polojärvi nousee kelkan sarvista tutkimaan jälkiä.
– Jokohan tärppää.
Ahma on kierrellyt raatoa ahkerasti, käynyt vähän järsimässä ja väistänyt taas sivummalle.
Vähän matkan päästä löytyy kuin löytyykin pökäle.
– No niin! Päivän palkka.
Polojärvi kaivaa repustaan näyteputken, mattoveitsen ja laudanpätkän, jolle hän nostaa kikkareen.
Sitten hän naksuttaa esiin puhtaan terän ja alkaa veistää.
– Keskeltä tulee kuulemma paras. Murunen riittää, muutamakin milli kanttiinsa.
Sellaisen hän tiputtaa veitsenkärjellä näyteputkeen, sulkee sen ja kirjoittaa kylkeen tunnisteen: Paska1.
Jarmo Helander tallentaa koordinaatit puhelimeensa ja jakaa ne myöhemmin suurpetohavaintoja keräävään Tassu-järjestelmään, jossa suurpiirteiset paikkatiedot ovat avointa dataa.
Kotona Polojärvi nostaa kakkaputkilon takan päälle.
Siellä se saa odottaa kevääseen, jolloin näytteet postitetaan Trondheimiin. Siellä norjalaiset koostavat DNA-analyysin.
Sen valmistuttua tiedetään jotain Paistunturin jäljenjättäjästä.
Voi olla, että jatkossa lähetettävää on enemmän.
Maa- ja metsätalousministeriö tiedotti joulukuussa syventävänsä yhteistyötä Ruotsin ja Norjan kanssa ahmakannan hoidossa.
Se voi tarkoittaa, että Suomessakin aletaan kerätä ahkerammin ahmankakkaa yhteiseen DNA-pankkiin. Luonnonvarakeskus on jo viritellyt tutkimushanketta.
Viime talven yli tuhannesta susinäytteestä suurimman osan poimivat vapaaehtoiset.
Erityisesti metsästäjät ovat lähteneet talkoisiin siinä toivossa, että se hillitsisi ennen pitkää susikantaa, joka on tehnyt etelämpänä koirametsästyksestä paikoin mahdotonta.
Voisivatko poronhoitajat kerätä ahmankakkaa?
Petteri Polojärvi kannattaa ajatusta.
– Olisi yhteinen etu, että tulisi vankempaa tietoa. Eikä tarvitsisi aina tingata, onko ahmoja paljon vai vähän.
Aloituspakkaukseksi riittäisi pari pakastepussia, lyijykynä ja pala paperia.
– Näyte hangelta yhteen pussiin ja toiseen paperilappu, johon on kirjoitettu tiedot. Sitten näyte pakastimeen ja sopivassa saumassa minulle.
– Aivan nätti homma, ja varmasti lähtee analyysiin.
Polojärvi sanoo jo pyytäneensä palveluksia tutuilta poromiehiltä. Toistaiseksi yhtään pökälettä ei ole tullut.
