Kartta tuntee paikan Hopiakivisaarina.
Niitä on toistakymmentä, pieniä ja matalia maankappaleita sekalaisena ryppäänä Inarijärven mahtavimman selän länsireunalla, parin kilometrin päässä mantereesta.
Kalastaja Mika Nikulainen, 48, laskee jakkaransa avannon reunalle ja tarttuu siikaverkon yläpaulaan.
Olemme tulleet moottorikelkoilla 25 kilometriä Inarin kirkonkylältä. Sieltä Nikulainen ajaa vähintään neljänä päivänä viikossa tänne ja kauemmaskin kokemaan verkkojaan.
Niitä on jään alla 80 kappaletta. Noin 54 metriä pitkiä ja enimmäkseen kolmemetrisiä talviverkkoja – juomuksia, kuten Inarilla sanotaan.
Siis neljä ja puoli kilometriä verkkoa.
Eikä siinä vielä kaikki.
Syksyllä, parhaaseen siianpyyntiaikaan, hän lisää pyytöjä jopa sataan verkkoon – siis lähes 5,5 kilometriin.
– Enempää ei veneeseen mahdu, Nikulainen sanoo.
– Eikä vähempää kestä laittaa, jos haluaa elää kalasta.
Hän haluaa.
Koillisessa häämöttää Hirvassaari. Siellä Nikulainen nukkui poikasena monenmonta yötä teltassa pyytäessään näillä vesillä isänsä mukana.
Hän on elänyt kalasta koko työuransa, kolmisenkymmentä vuotta.
Nyt mieltä painaa huoli.
– Järvestä uhkaa loppua siika ja kalastajalta leipä.
Avannolta näkyy Kasariselälle.
Jos siirtyisimme muutaman kilometrin itään, Inarin suurin selkä avautuisi pohjoiseen 25 kilometriä pitkänä aavana, jonka päässä horisontti ja taivas sulautuvat yhdeksi.
Järvellä on kokoa kutakuinkin saman verran kuin suomalaisella kunnalla keskimäärin – yli tuhat neliökilometriä.
Viime vuosina yhä useampi on kalastanut Inarilla työkseen.
Järvellä liikkuu ensi kesänä 18 kalastajaa, joiden liikevaihto on sen verran suurta, että heidät on rekisteröity kaupallisina kalastajina ykkösluokkaan.
Joka kolmas heistä on aloittanut ammattilaisena viimeisen kolmen vuoden aikana.
Eniten he pyytävät siikaa.
Jos unohdetaan 1980-luvun lopun lyhyeen päättynyt muikkubuumi, siika on ollut Inarin tärkein saaliskala.
Mika Nikulaisella on maine Inarin kovimpana taimenenpyytäjänä. Joka kesä hän virittää järveen kilometrikaupalla pitkääsiimaa tavoittelemaan järven punalihaisia.
Mutta taimenen ja raudun saalis on taantunut 2000-luvun alun huippuvuosista niin rajusti, että hänenkin on pitänyt tarkistaa pyyntistrategiaansa.
– Enemmän siikaverkkoja järveen, Nikulainen linjaa.
Niin tuntuvat tehneen kaikki muutkin.
Kaupallinen kalastus siikaverkoilla räjähti Inarilla kahdessa vuodessa yli kaksinkertaiseksi.
Niin kertovat Luonnonvarakeskuksen keräämät tilastot, jotka punnitsevat kalastuspainetta pyyntivuorokausina.
Vuonna 2016 kaupallisille kalastajille kertyi siikaverkoilla vajaat 100 000 pyyntivuorokautta. Kaksi vuotta myöhemmin luku oli lähes 217 000.
Tuorein on vuodelta 2019: runsaat 212 000 pyyntivuorokautta. Viime vuodelta on vasta ennakkotietoja, mutta suunta on sama.
– Kova pyynti on jatkunut, tutkija Erno Salonen vahvistaa.
Saalistakin on tullut.
Vuosina 2017–2018 Luke tilastoi kaikkien kalastajaryhmien siikasaaliiksi Inarilla noin 95 000 kiloa. Se on korkein sitten vuoden 1993. Kaupalliset kalastajat nostivat saaliista yli puolet. Vuosi 2019 oli vähän huonompi.
Nikulaisen mielestä pelkkä kilomäärä vie harhaan.
– Pitäisi suhteuttaa pyyntiponnistukseen, hän huomauttaa.
– Aiemmin minullakin riitti 50 verkkoa siihen saaliiseen, johon nyt tarvitaan 80.
Avannossa vilahtaa hopeinen kylki.
Inarin siika, noin 300-grammainen. Todennäköisimmin pohjasiika, joka on yksi järven alkuperäislajeista.
Luonnontilaisessa Inarissa arvioidaan uineen viisi tai kuusi eri siikarotua. Niiistä on jäljellä myös riikasiika – pohjasiikaa vähälukuisempi, solakampi ja tummaselkäisempi – sekä pienikokoiset rääpys ja reeska, joilla ei ole kaupallista arvoa.
Pohjasiialla on. Sitä menee markkinoille niin paljon kuin tulee, Helsinkiiin asti.
Nikulainen sujauttaa hopeakyljen verkonsilmästä läpi ja katkaisee puukolla sen kaulavaltimon. Avannosta kalalaatikon pohjalle kauhottu jäävesi alkaa punertaa.
– Tällaisia nämä nyt enimmäkseen on. Kolme menee kiloon.
– Isompaakin on, mutta paljon harvemmassa kuin ennen.
Erno Salonen kurkistaa laatikkoon ja arvioi kalan ikää parinkymmenen tuhannen siikanäytteen kokemuksella.
– Vähintään viisivuotias, mutta todennäköisemmin kuusi, seitsemän tai kahdeksan.
Kala on joko luonnossa syntynyt tai istukas, joka on päätynyt tankkiauton kyydissä järveen kesänvanhana.
Inarista Jäämereen laskeva Paatsjoki valjastettiin voimataloudelle 1940-luvulla. Vuonna 1975 Korkein hallinto-oikeus määräsi, että korvaukseksi säännöstelyn haitoista Inarijärveen on istutettava kalaa – muun muassa 1,1 miljoonaa siianpoikasta vuodessa.
Vauhtiinpääsy vei muutaman vuoden.
Ensin oli pyydettävä emokalat, lypsettävä niiden mäti ja hedelmöitettävä se. Kuoriuduttuaan poikaset viettivät ensimmäisen kesänsä luonnonravintolammikoissa, ennen kuin muuttivat järveen.
1980-luvulle tultaessa istutuskoneisto jauhoi jo täysillä. Alkuvuosien viivettä paikattiin työntämällä Inariin vuosien ajan jopa 1,7 miljoonaa siikaa.
Se oli liikaa isollekin vedelle.
Kalatutkija Jorma Toivonen oli selvittänyt säännöstelyn haittoja Inarin kaloille jo 1960-luvulla. Hän oli todennut, että huuhtoutuva rantavyöhyke on muuttunut pysyvästi eikä tuota siialle enää ravintoa siinä määrin kuin luonnontilaisessa järvessä.
Velvoitteen roimasti ylittäneet istutukset saivat ikävän lopun.
Siikaa oli liikaa. Se alkoi riutua, kasvoi huonosti ja altistui taudeille.
Pohjakosketus tuli 1980-luvun puolivälissä.
Silloin siikasaalis jäi useina vuosina alle puoleen nykyisestä. Loisittuneita kaloja oli enemmän kuin puhtaita.
Sitten koitti muikkubuumi – lyhyt mutta kiihkeä.
Kolmessa kesässä lähes sata isorysää ja 16 troolia ruopaisivat Inarijävestä yli miljoona kiloa muikkua ja siikaa. Kun elintilaa vapautui, nuorten siikojen keskipaino kaksinkertaistui pikavauhtia.
Se riitti opetukseksi.
Siikaistutuksia alettiin suitsia. Vuosien ajan ne vaihtelivat noin puolesta miljoonasta 750 000:een.
Tällä vuosituhannella kasvu alkoi jälleen hiipua. Hitaasti mutta varmasti, tutkija Salonen kertaa tilastoja.
Seurauksena oli, että päättyneelle viisivuotiskaudelle (2015–2019) siikaistutukset pudotettiin alemmas kuin koskaan, keskimäärin 200 000 poikaseen syksyssä.
Tuoreimmat käyrät näyttävät kasvun jälleen kohentuneen.
Johtuuko se istutusten vähentämisestä? Vai tehostuneesta pyynnistä, jonka mahdollistavat muun muassa kalastajaveneiden keulaan ilmestyneet verkonvetokoneet? Luultavasti molemmista.
Entä oliko istutusten pudottaminen viideksi vuodeksi siian pelastus vai virhe, jonka kalastajat maksajat?
Vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy.
Ensimmäinen verkko on avannolla. Saalis: kolme siikaa.
Nikulainen nousee jakkaraltaan ja tarttuu naruun, jonka on kiinnittänyt verkon päähän ennen sen kokemista. Pyydys katoaa avannolta jään alle samaa tahtia kuin kalastaja kiskoo.
Hänestä edellinen istutuskausi "laiminlöi siikavelvoitteen hoidon".
– Se on meille nyt suurin uhka.
"Meillä" hän tarkoittaa Inarilla ammatikseen kalastavia.
Suurin osa heistä on liittynyt edunvalvontayhdistykseen, joka perustettiin äskettäin. Nikulainen on Inarijärven kaupalliset kalastajat ry:n ensimmäinen puheenjohtaja.
Tärkein asia on saada velvoite raiteilleen, jotta järvessä olisi jatkossakin pyydettävää ammattilaisille ja paikallisille, tuore nokkamies linjaa.
Siian sijaan on istutettu enemmän taimenta ja rautua.
Niin siimapyytäjä kuin onkin, Nikulainen ei ole painotuksiin tyytyväinen.
– Taimentakaan ei ole järin paljon. Viime kesänä näkyi merkkejä, että kanta olisi elpymässä, mutta on siinä varaakin. Kymmenessä vuodessa omasta taimensaaliista on kadonnut kolmannes.
– Ja missä ovat raudut, joita on ajettu järvelle miljoonia? Raudusta ei ole saanut tiliä enää vuosikausiin.
Siksi uudella kalastajayhdistyksellä on istutuksiin kanta, jonka he ovat tehneet selväksi niin velvoitteesta päättävälle Lapin ely-keskukselle kuin ministeriölle.
– Miljoona siianpoikasta poikasta järveen. Niin vanhassa velvoitepäätöksessäkin lukee.
Viime syksynä istukasmäärä nostettiin 400 000:een. Oikea suunta, Nikulainen sanoo, mutta...
– Aivan riittämätön.
– Tästä emme kärsi vain me, vaan myös kotitarpeiksi kalastavat. Heitähän on satoja, vähintään.
Inari on iso. Silti välillä tulee ahdasta.
Pikkuruisten Hopiakivisaarten pohjoispuolella kohoaa Viimassaari, yksi järven suurimpia.
Heti sen takaa alkavat Inarijärven verkotetuimmat rannat.
Suurin osa kaupallisista kalastajista ajaa juuri sinne, Väylän ja Partakon kylien välisille vesille. Sopivan matalina ne sopivat niin siioille kuin kalastajille.
Syksyn tullen koko länsireuna tuntuu muuttuvan verkkomereksi, jossa pyytäjien merkkilippuja lepattaa yhtä kauas kuin silmä siintää.
Törmäyksiäkin on tullut.
– Meitä on siellä monta ukkoa ja kaikilla verkkopaljuja sen mitä veneeseen mahtuu, Nikulainen kuvailee.
– Takuulla tulee tungos.
Niin, ja sanomista.
Verkkopaikoista on käyty nokkapokkaa kaupallisten kalastajien kesken. Mökkiläisiltä ja muilta ranta-asukkailta kuulee toisinaan kipakkaakin palautetta, minkä Nikulainen sanoo ymmärtävänsä.
– Saa siellä lippukeppejä väistellä. Ja onhan kalakin harvemmassa, kun ottajia on paljon.
Länsireunan Kotalahti on yksi istutuspaikoista, koska siihen pääsee tankkiautolla.
Kaupalliset kalastajat haluaisivat, että siianpoikaset levitettäisiin ympäri järveä, veneellä istuttaen.
– Ei pakkautuisi pyyntikään niin yhteen paikkaan, Nikulainen järkeilee.
Luonnonvarakeskus on selvittänyt 2000-luvulla istukkaiden ja villien suhdetta Inarin siikapopulaatiossa. Se on mahdollista, koska siianpoikaset saavat värimerkin vastakuoriutuneina.
Merkintöjen mukaan tulos on, että keskimäärin 70 prosenttia pohjasiioista on peräisin luonnonkudusta, lähinnä Ivalojoesta.
Kaupalliset kalastajat eivät jaksa uskoa luonnonkiertoon.
– Kun istutuksia alettiin karsia siitä miljoonasta, niin villien osuus kasvoi ja istukkaiden pieneni, Nikulainen katsoo.
– Tämähän on säännöstelty järvi. Ei meillä riitä luottoa, että kutu onnistuisi kylliksi, ei edes siellä joessa.
Luurista kuuluu raskas huokaus.
Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Teuvo Niva vastaa haastatteluun lomalta.
Hän on tutkinut Inarijärven kaloja ja kalastusta 20 vuotta. Yhtä kauan hän on saanut setviä näkemyseroja, joita tutkijoilla ja kalastajilla on.
Niva haluaa aloittaa asioista, jotka "ovat päivänselviä, monesti nähty ja tutkittu".
– Luonnonkanta on elinvoimainen. Luonnonkudusta, lähinnä Ivalojoesta, syntyy järveen selvästi enemmän siikaa kuin istutuksista.
– Siika osaa myös uida. Se ei jää iäksi pyörimään istutuspaikoille, vaan levittäytyy.
Niva haluaa huomauttaa siitäkin, että kesänvanhalla siialla vie keskimäärin 4–5 vuotta ehtiä pyyntikokoon. Siksi alhaisempien istutusten jakso (2015–2019) on voinut näkyä saaliissa vasta viime vuodesta lähtien.
– Jos siika on käynyt jossakin vähiin, ennemminkin syynä voi olla paikallisesti liian suuri pyyntipaine.
Niva palaa vuoteen 2014.
Silloin siikakanta oli nousemassa ylitiheäksi ja kasvu kutistunut lähes yhtä huonoksi kuin 1980-luvulla.
– Siitä oli enää yksi askel, että olisi käynyt tosi huonosti.
Hän pitää mahdollisena, että ilman istutusten leikkaamista siika olisi loisittunut ja romahduttanut erityisesti ammattikalastuksen, jolla ei olisi ollut enää mitä myydä.
– Siinä torjuttiin katastrofi viimeisillä hetkillä.
Sittemmin kasvu on palautunut niin hyvin, että Nivakin olisi valmis nostamaan istutuksia.
– Mutta ei missään nimessä miljoonaan siikaan.
Jos siihen mentäisiin, loisittumisen uhka olisi taas todellinen, hän arvioi.
– Se on nähty, ei kannata kokeilla enää.
Enemmän kuin siiasta Niva on huolissaan rajusti lisääntyneistä siikaverkoista.
Hopiakivisaarten toinen juomus tuo näkyville neljän sortin inarilaisia.
Puolenkymmentä siikaa, pari madetta, ahven. Ja pieni taimen, henkensä jo heittänyt.
Mieluummin Nikulainen olisi irrottanut sen pitkäsiimastaan muutaman vuoden kuluttua.
– Ikävä homma, jolle ei oikein voi mitään. Alamittaisia tarttuu aina välillä.
Kuinka paljon? Kalastajien mukaan se vaihtelee suuresti paikan ja vuodenajankin mukaan. Yhtenä päivänä pitkässä jatassa viruu yksi alamittainen, toisena montakymmentä.
Luonnonvarakeskus on etsinyt vastausta kalastajakyselyissään.
Tuorein arvio on, että alamittatappioina Inarijärvi menettäisi vuosittain noin 20 000 taimenta ja rautua. Se olisi noin seitsemäsosa siitä, mitä punalihaisia istutettiin viime vuonna.
Eniten alamittaisia tulee vapakalastuksessa. Siiman päästä se voi selvitä kyllä elävänäkin, kunhan koukku ei ole pahasti kiinni.
Verkkoon takertuneiden osa on ankeampi: taimenet tukehtuvat herkästi erityisesti tiheäsilmäisempiin verkkoihin.
Aiemmin Teuvo Niva oli sitä mieltä, että Inarin verkkopyynti ei olisi alamittaisille erityinen uhka. Nyt hän haluaisi selvittää asiaa enemmän.
– Siikaverkkojen määrä on aivan eri luokkaa kuin puolenkymmentä vuotta sitten.
Mieluummin hän näkisi pyynnissä isorysiä, joista alamittaiset selviäisivät elävinä.
– Ymmärrän kyllä, että rysä on kallis investointi ja moni on satsannut siikaverkkoihin. Mutta voisiko verkoillekin hakea ainakin uusia alueita? Siikaa on ihan varmasti muuallakin kuin Partakon edustalla.
Jäällä on pakastearkun kansi, jolla Mika Nikulainen peittelee avannon.
Seuraavan kerran hän palaa Hopiakivisaarille vajaan viikon kuluttua.
Hän jakaa verkkourakkansa viidelle päivälle viikossa. Aamuseitsemältä kelkan sarviin Inarissa, iltapäivän lopuilla takaisin, reissun päälle muutama tunti kalankäsittelyä satamahallissa.
– Päivää on saanut jatkaa molemmista päistä, että ehtii kaiken.
Puitteet ovat monilta osin kunnossa. Vuodesta 2014 alkaen pelkästään Inarin kunta on investoinut melkein miljoona euroa lähinnä käsittelytiloihin ja -laitteisiin.
Luonnonkalalla riittää myös kysyntää. Nikulainen huomauttaa, että hallitusohjelmassakin halutaan moninkertaistaa kotimaisen kalan kulutus.
– Kyllä me pyydämme, jos on mitä pyytää.
Hän on sitä mieltä, että kalastajien ja tutkijoiden pitäisi istua useammin samaan pöytään.
– Vaikeita lajeja molemmat, kalastus ja kalantutkimus. Tiiviimpi vuoropuhelu voisi auttaa.
Nikulainen on nähnyt Inarilla sen verran monta aallonharjaa ja -notkoa, että uskoo tästäkin selvittävän.
Mitään varasuunnitelmaa hänellä ei ole.
– Kun olen kalastajaksi alkanut, aion kalastajana olla. Sen verran jääräpää olen.