Samassa ve­nees­sä

Kirjanpitäjä muistutti riskeistä. Onko päätös nyt varmasti harkittu?

Nainen nauroi makeasti ja nyökkäsi: kyllä vain.

Päivi Sirkkala, silloin vielä Lapiolahti, tiesi hyvin, mitä oli tekemässä.

Vuosi 2019 oli aluillaan.

Alle viisikymppisenä hän oli irtisanoutunut työstään Muonion kunnassa. Kevään tullen hän aloittaisi uuden.

Vakinainen virka kunnan elinkeinokoordinaattorina vaihtuisi ammattiin, jossa palkka olisi epävarma, työaika venyvä ja olosuhteet kaikkea mitä luonto voi keksiä.

Hänestä tulisi ammattikalastaja.

Eikä siinä vielä kaikki.

Karaokebaarissa hän oli tutustunut mieheen, jonka silmät nauroivat. Pian hänestä ja Jukka Sirkkalasta oli tullut pari.

Muutama vuosi myöhemmin he eivät olisi vain elämänkumppaneita, vaan yhtiötovereita, jotka kalastaisivat ammatikseen.

Samassa veneessä – aivan sananmukaisesti.

Aamu on ollut sumusta harmaa.

Vähitellen etelästä on virinnyt leppeä tuuli, joka on lakaissut usvan Miekojärven yltä.

Napapiirin helmi, kuten Pello ja Ylitornio kutsuvat yhteistä suurjärveään, hehkuu syyspäivän kuulaudessa.

Päivi ja Jukka Sirkkala ovat nousseet ennen aurinkoa Vaarasaaressa, Pieskän ikiaikaisella kalakentällä.

Päivän valjettua he ovat ajaneet toista kilometriä etelään. Nuotta on heitetty sumun seassa yhteen Miekojärven kymmenistä hietikkolahdista.

Saaliina on ollut melkein vesiperä: pari pientä siikaa ja muutama ahven.

Ei jälkeäkään muikusta, jota voi nousta hyvänä nuottapäivänä kolmenumeroinen kilomäärä.

Päivän palkka on verkoissa – jos on.

Ensimmäinen jata pyytää Kuusisaaren itäpuolella. Siinä on parikymmenkilometrisen järven syvin hauta, jossa kaikuluotain näyttää 20 metriä.

Ehkä kuhat ovat painuneet syvänteen rinteille, lähelle talvehtimisvesiään.

Jukka Sirkkala tarttuu ensimmäiseen merkkikeppiin ja muistelee hymysuin kirjanpitäjän epäilyjä.

– Nainen oli verkotellut itsekin. Varmasti tiesi, miten äkkiä siinä pääsee puolison kanssa riitoihin.

– Mutta mepä varauduimme.

Rakennelma on pultattu avoveneen kaiteisiin.

Keulassa on leveä, pyöreästä putkesta hitsattu haarukka. Sen läpi kulkee verkko, jonka sähkömoottori nyhtää järvestä ja tuo leveään, metalliseen ränniin – kalastajien ulottuville.

– Verkonvetokone, Jukka Sirkkala esittelee.

– Ei halpa investointi, mutta tärkeä. Säästää selkää ja parisuhdetta.

Tänään tosin vain jälkimmäistä. Jostain syystä sähkömoottorin katkaisija on mykkänä.

Siksi mies kiskoo kaksin käsin pyytöä, joka on kahdeksan metriä korkea.

Vaimo auttaa tarvittaessa verkkoa ränniin ja ohjailee venettä. Lokit odottavat osinkojaan vähän etäämpänä.

Länsirannalla poimuilee vaarojen jyhkeä jono.

Sen korkein laki, Luomalankero, kurottaa parisataa metriä ylemmäs kuin järven pinta.

Tunnetuin on Pieskänjupukka. Sen näköalapaikalta sadat ovat ikuistaneet tänäkin vuonna Miekojärveä ja jakaneet kuvansa sosiaalisessa mediassa.

Maisemien puolesta seutu kävisi kansallispuistoksi. Pellon ja Ylitornion kunnat selvittävät paraikaa paikallisten suhtautumista hankkeeseen.

Kalastajilla ei ole mitään sitä vastaan, että työmaa päätyisi joskus osaksi kansallispuistoa.

Päivi Sirkkala siristelee silmiään syyspäivän kuulaudessa.

– On tämä melkoinen maisemakonttori.

Ei silti aina. Kalastaja jos kuka on säiden armoilla. Edellisviikolla myrsky pieksi järveä yli 15 metrin sekuntinopeudella.

Silloin Sirkkalat pysyivät pari päivää kovalla maalla.

– Tässä työssä luonto panee rajat. Ihmisen on parempi totella.

Päivi Sirkkala tarttuu verkkoon, joka sähköttää lupaavasti.

– Nyt voi olla isompikin.

Nämä vedet ovat Jukka Sirkkalan lapsuusmaisemia.

Hän syntyi 60 vuotta sitten Miekojärven rannalle sukuun, joka on elänyt kalastamalla ainakin viidessä polvessa.

Ensimmäiset muistikuvat ovat järveltä.

– Isä ajoi hiljaa moottorilla ja laulaa hyräili Kalastaja-Eemelin valssia tai Tähteä ja meripoikaa.

– Monesti nukahdin keulateljolle. Heräsin siihen, kun verkkotupuli kolahti veneen kylkeen.

Silloin pikkupoika tarttui airoihin ja alkoi soutaa.

– Sillä tiellä olen.

Ammattikalastajaksi hän rekisteröityi 15 vuotta sitten.

Siitä lähtien hän on pyytänyt jäiden lähdöstä jäiden tuloon kaikkea, mitä Miekojärvi antaa: kuhaa, haukea, ahventa, madetta, muikkua, lahnaa, särkeä.

Talvet molemmat tekevät töitä Levillä.

Jukka Sirkkalalla on vierähtänyt siellä jo kolmekymmentä talvisesonkia. Yhden hengen ohjelmapalveluyrityksessään supliikkimies pukeutuu milloin joulupukin apulaiseksi, milloin shamaaniksi.

Niin, ja välillä karaokeisännäksi.

Niillä töin hän oli loppuvuodesta 2015, kun tapasi kohtalonsa.

Kun Päivi Sirkkala oli lapsi, hänen suosikkisatunsa kertoi Sampo Lappalaisesta.

Nainen on pohjalaisia, Laihialta. Toisinaan hänestä on tosin tuntunut, että haikara tuli jättäneeksi tyttövauvan väärään paikkaan.

– Pohjoinen on vetänyt minua aina puoleensa.

Suhde syveni lapsuusvuosien lomamatkoilla Lappiin ja naisporukan perinteisillä tunturivaelluksilla.

Vähän yli nelikymppisenä avioero kypsytti päätöksen: hän muuttaisi pohjoiseen.

Vuonna 2013 hänet valittiin Muonion matkailukoordinaattoriksi. Ensin vain puoleksi vuodeksi, mutta kun mielekästä työtä riitti, maisemat tuntuivat omalta ja elämäntapa mukavalta, oli helppo jäädä.

Vapaillaan hän kävi joskus laulamassa ja tanssimassa Levillä.

Karaokeisäntä pani merkille asiakkaan, jonka kasvot loistivat.

Jukka Sirkkala esittäytyi. Nainen vastasi iloisella naurulla.

– Minä olen päivänsäde ja menninkäinen.

Seuraavalla kesälomallaan laulaja seurasi karaokeisäntää Miekojärvelle.

Kohta kaikki vapaa-aika tuntui menevän siellä. Viidennen polven kalastajan mukana lakeuksien kasvatti oppi saari- ja järvielämän, kalastuksen, tavat ja historian.

Elämä hymyili.

Jukka Sirkkala muistaa yhä, mitä hän pohti mielessään ajaessaan kohti Kittilän talvikotia syksyllä 2018.

Kuinka paljon enemmän pitäisi pyytää kalaa, että järvestä saisi kahdelle palkan?

Näky on vaikuttava.

Kuha pörhistää jokaista eväänsä. Verkkoon takertuneena se tekee itsestään vielä mahtavamman kuin on.

Päivi Sirkkala laskee ränniin pronssikyljen, joka on kesän suurimpia. Ainakin neljä kiloa, Jukka Sirkkala punnitsee silmävaralta.

Mahtikuha päätyy verestettynä jäälaatikkoon.

Kuusisaaren syvänteessä verkkoon on uinut myös lihava ahven, pari kiloista kuhaa ja yksi alamittainen, joka pääsee kasvamaan.

Viitasaaren kärjessä, matalammilla vesillä, on toinen verkkojata. Se on laskettu pyytämään haukea.

– Sitä kysytään aina vain enemmän, fileenä ja massana, Päivi Sirkkala kertoo.

Nyt ei ole mitä leikata tai jauhaa. Verkko nousee tyhjänä veneeseen.

– Pinnan alle ei koskaan tiedä, Jukka Sirkkala sanoo.

– Tai onhan niitäkin, jotka sanovat tietävänsä. Me vain arvelemme. Olisiko ollut liian tyyni yö kalalle?

Hän nytkäyttää kaasukahvasta pakille ja peruuttaa hiljaa. Päivi Sirkkala saattelee verkon paljusta takaisin pyyntiin.

Koettavana on vielä muutama jata. Ne saavat odottaa iltapäivään.

On aika rantautua ruokatunnille.

Kartta tuntee paikan Kenttälahtena. Niitä on kaksi, Eteläinen ja Pohjoinen.

Paikallisille tämä on ollut aina Pieskä.

Nimi tulee saamesta ja tarkoittaa matalaa kannasta, jota tulva huuhtelee. Niin käy alkukesästä tälle viitisenkymmentä metriä leveälle hietikolle, joka yhdistää suuren Vaarasaaren ja pienen Pieskänsaaren.

Tupa seisoo kannaksen pohjoispuolella.

Se on punainen, pieni ja vaatimaton. Törmällä on tulipaikka ja sauna, vähän ylempänä liiteri huusseineen.

– Kalastajapariskon kesäpesä, Päivi Sirkkala esittelee.

Sirkkakoskelaiset Ottu ja Hilja Juuso rakensivat joskus kämpän ja saunan tukikohdakseen. Uutena omistajana Metsähallitus kunnosti rakennukset ja yritti myydä järviretkeilijöille, kunnes Jukka Sirkkala tuli pitkäaikaiseksi vuokralaiseksi toistakymmentä vuotta sitten.

Isiensä maille, sopii sanoa.

Jukka Sirkkala viittoo kannaksen yli.

– Isoisän isoisä oli syntynyt vuonna 1846. Hän rakensi kalapirttinsä tuolle puolelle.

Sen jälkeen Pieskän kalakentällä on nähty kymmeniä Sirkkaloita.

Lokakuussa 1936, kesken kiivaimman muikunpyynnin, vanha pirtti syttyi tuleen. Yöpyjät ehtivät juuri ja juuri alusvaatteisillaan ulos liekeistä.

Yhdeltä emännältä paloi tukka, isännältä kädet. Palovammojen ja vaatteiden lisäksi Pohjolan Sanomat uutisoi muitakin tappioita: tuli vei muikkuja kolme nelikkoa eli melkein sata kiloa.

Nyt kalastajapariskolla on palaneen tuvan sijalla perunamaa.

– Ehkä siitä kahdesti tai kolmesti keittää.

Päivi Sirkkala virittelee tulet saarikeittiöön.

Lounaaksi on hiillostettua ahventa ja siikaa, alkupalaksi graavattua kuhaa.

Sirkkalat tanssivat juhannushäitään viime vuonna.

Kirkossa ystävä lauloi hääparille Myrskyluodon Maijan.

He kalastavat nyt kolmatta kautta yhdessä ammatikseen.

Päivi Sirkkala hakee rannasta vettä kahvipannuun ja pyörittelee toimittajan kysymystä.

– Niin, riitelemmekö me?

Jukka Sirkkala ropsauttaa suolaa ahventen vatsaan ja kylkiin, ennen kuin laskee kalat ritilälle.

– Eipä oikeastaan. On yhteiset arvot ja kiinnostuksen kohteet.

Kalastajavaimoa naurattaa.

– Mitähän siitä tulisi, jos ei mahduttaisi veneeseen? Tai mökkiin? Kumpi nukkuisi saunan eteisessä?

Kumpikin on toisessa liitossaan.

Molemmat ovat nähneet elämää tahoillaan, Jukka Sirkkala pohtii.

– Tässä iässä tietää jo, mitä tahtoo.

Päivi Sirkkala sanoo viihtyneensä hyvin vanhassakin työssään, ihmisten keskellä.

Silti hän on onnellinen, että uskalsi lähteä.

– Ehdottomasti parempi näin. Pidän niin ulkoilmasta ja fyysisestä tekemisestä.

– Eikä kalastajana tarvitse katsoa kelloa. Päivät menevät aina omassa rytmissään, saaliin ja säänkin mukaan. Aamulla ei tiedä, mitä iltapäivällä tapahtuu.

Ahvenet ja siiat katoavat suihin sormiruokana.

Graavikuhassa on vain suolaa. Ei sokeria, jolla moni taittaa suolan makua, eikä tilliä – ei edes koristeeksi.

– Saaressa elämä on yksinkertaista, Jukka Sirkkala tuumii.

Kiinteälihaisen, miedonmakuisen kalan ja makean saaristolaisleivän liitto on täydellinen.

Täällä kuha elättää ammattikalastajan.

Sirkkaloiden suurimpia ostajia ovat lappilaiset ravintolat. Fileellä on vakaa menekki – tai ainakin oli ennen koronaa.

– Puhelin on soinut vähän harvemmin. Jospa se tästä.

Mitä fileoinnista jää, hyödynnetään mahdollisimman tarkasti.

Kuhan evät lihoineen sulavat uunissa puolisäilykkeeksi kymmenessä tunnissa. Ruodosta kaavitaan lusikalla lihat pastakastikkeeseen. Päistä leikataan kielet ja posket, joita Jukka Sirkkala voi myydäkin, kunhan ostaja sitoutuu käyttö-ohjeeseen.

– Ne pitää syödä sunnuntaina. Poskilihat ovat vain ja ainoastaan pyhäruokaa.

Jukka Sirkkala tietää, että vanhat eivät katsoneet vinoon mitään kalaa.

– Haluamme tehdä oman osamme, että saaliin kunnioitus säilyisi.

Perinteiden jatkamista on sekin, että muikkusaaliin tullen kyläläisiä kutsutaan Sirkkakosken kalasatamaan talkoisiin. Muikkupalkalla, käsittelemään saalista.

Sata kiloa on puhkottu porukalla jopa kolmessa tunnissa.

– Siihen ehtii juoda kahvitkin.

Saarestaan kalastajapari kerää marjoja, sieniä ja yrttejä – ja roskia.

Kerran vuodessa, tulvan laskettua, he kiertävät Pieskänsaaren rantoja pitkin.

Roskasäkki täyttyy helposti. Muovia, naruja, siimaa, tölkkejä.

– Järvi on elättänyt monta suuta ja sukupolvea. Olemme velkaa sen, että pidämme siitä huolta.

Osa löydöistä päätyy punaisen tuvan seinälle. Siinä riippuu kolmisenkymmentä uistinta. Savumuikku näyttää olleen vaappunsa hukanneiden uistelijoiden suosikkiväri.

Lokakuussa pakkasyöt ehtivät Miekojärvelle.

Silloin syksy ja talvi lyövät Pieskässä kättä.

Kannaksen pohjoispuolella huurre kuorruttaa rantapuut postikorttimaisemaksi. Eteläinen Kenttälahti sinnittelee vielä paljaana, talvea vastustellen.

Yhtenä aamuna satamat ovat riitteessä.

Silloin Sirkkalat alkavat laitella tupaa ja kamppeita odottamaan kevättä.

On aika siirtyä talvipesään.

Pariskunta on vuokrannut jo vuosia hirsitaloa Jerisjärven rannalta. Kittilän ja Muonion rajalta on siedettävä työmatka Leville – jos töitä on. Matkailu voi toipua koronapaussista nopeastikin, tai sitten ei.

Kalastuskaudella he tekevät talvikotiin vain pakollisia huoltoreissuja; pyykinpesuun ja nurmenleikkuuseen.

Pieskässä he eivät kaipaa mukavuuksia.

Puhelin, netti ja päivittäiset käynnit kalasatamassa riittävät yhteydeksi ulkomaailmaan.

– Ihminen pärjää aika vähällä, Päivi Sirkkala sanoo.

– Joskus tuntuu, että voisi elää vain täällä.

Jukka Sirkkala katsoo järvelle.

– On meillä ainakin ruokaa. Ja toisemme.

Vaimo kerää nuotiopaikalta likaiset astiat vatiin odottamaan iltaa. Kun sauna lämpenee, tulee tiskivettäkin.

Pariskunta on nauranut usein ensitapaamiselleen.

– Täällä se menninkäinen nyt on! Elää ilman vesivessaa, kokkaa ja tiskaa ulkosalla.