Lä­hem­mäs luontoa

Männyn latva haarautuu kahtia.

Näyttää kuin puu olisi ylösalaisin, ja sen juuret kurottaisivat kohti taivasta. Syksyn ensimmäinen pakkasaamu on kuorruttanut ylimmät oksat valkoisiksi.

21-vuotias Ronja Mattila nojaa männyn runkoon ja sulkee silmänsä. Juuri tässä hän on enemmän kotonaan kuin missään muualla.

Mänty on Mattilan kotimetsän rakkain puu, isoäiti, jolle hän on vuosien ajan kertonut huolensa.

Puulle puhuminen on tuonut lohtua ja rauhaa.

Ronja Mattila on tuntenut ahdistusta lapsesta asti.

Varsinkin yläasteella ja lukiossa hän koki, että ihmisiä ja kilpailua oli liikaa. Ympärillä oli ystäviä, mutta olo oli ulkopuolinen.

Yläasteikäisenä hän huolestui myös ilmastonmuutoksesta. Hän katsoi dokumentteja ja luki uutisia ja ymmärsi, miten isossa hädässä maapallo on.

Usein tuntui, että maailma romahtaa ympäriltä.

Metsä auttoi pahaan oloon. Mattila pakeni sinne yksin koulun jälkeen. Metsä oli turvallinen paikka, jossa ei tarvinnut esittää tai yrittää mitään.

– Kaupungissa on meneillään jatkuva peli, jota pitäisi pelata, Mattila sanoo.

– Mutta entä jos ei jaksa pelata. Tai ei halua.

Lukion jälkeen Mattila lähti vapaaehtoiseksi omavaraistilalle Portugaliin.

Tilalla kasvatettiin mansikkaa, salaattia, porkkanaa, juureksia ja yrttejä. Yhteisöllä oli myös oma perunapelto ja kaksi vuohta.

Mattila kitki rikkaruohoja, laittoi ruokaa ja osallistui muihin tilan töihin. Konkreettinen tekeminen tuntui rauhoittavalta.

Samalla Mattila näki ensimmäistä kertaa, että toisenlainen elämä on mahdollista.

– Tajusin, että meidän ei tarvitsisi elää näin erillään luonnosta.

Mattilaa viehätti tilalla myös se, että siellä asuvat ihmiset muodostivat pienen, tiiviin yhteisön. Hänen mielestään se on tapa, jolla ihmisten oikeasti kuuluisi elää: niin, että heillä on aito yhteys toisiinsa.

Myöhemmin Ronja Mattila työskenteli omavaraistiloilla Ranskassa ja Etelä-Suomessa.

Kokemusten jälkeen Mattilan on ollut hankala sopeutua takaisin kaupunkiin. Hän kokee, että koko kaupunkimainen elämäntapa on pielessä.

Hän asuu yksin valkoisen kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Yksiön ikkunoista näkyy toinen kerrostalo.

Hän ei tiedä, ketä muita talossa asuu. Rappukäytävässä vastaantulijat eivät katso silmiin.

Ruuan ostaminen kaupasta tuntuu luonnottomalta. Elintarvikkeet ovat tulleet kaukaa ja ne on pakattu muoviin.

Ja kaikkea on niin paljon.

Mattilalle on myös mysteeri, miten kukaan voi ajatella, että myrkkyjen suihkuttaminen paprikoihin voisi olla hyväksi paprikoita syöville ihmisille. Tai että ihmisille ei olisi haitallista, että heidän syömilleen kanoille on syötetty antibiootteja.

– Ajatellaanko me, että olemme jotain superolioita, joihin mikään ei vaikuta?

Mattilan mielestä maapallon tilaa auttaisi eniten se, että ihmiset tyytyisivät vähempään. Ravinnoksi riittäisivät hyvin ruuat, jotka on kasvatettu lähellä.

– Ei me oikeasti tarvita jotain banaaneja Afrikasta. Ahneus on se ihmisen suurin pahe.

Ronja Mattila muistuttaa, että ihmiset eivät koskaan ole oikeasti erillisiä luonnosta. Siksi on selvää, että jos maapallo voi huonosti, myös ihmiset voivat huonosti.

Ilmastoahdistus kuvaa Mattilan mielestä hänen tuntemuksiaan hyvin. Synkkinä hetkinä hän puhuisi silti vielä mieluummin ilmastomasennuksesta.

Ilmastomasennus on se hetki, jossa tuntuu, että tekee mieli luovuttaa.

– Silloin epäilyttää, onko omilla teoilla sittenkään merkitystä.

Kun asioita tarkastelee ilmastoasioiden kautta, myös ammatinvalinta tuntuu vaikealta.

Mattila haluaisi tehdä työtä, joka ei olisi vastoin hänen arvojaan. Kaupunkiolosuhteissa melkein kaikki työt tuntuvat vääränlaisilta.

Mattila tuntee kutsumusta perinteiseen elämään. Sellaiseen, jota hänen isovanhempansa tai näiden vanhemmat elivät.

– Me ihmiset luullaan, että onnellisuus löytyy jostain monimutkaisesta. Se on myös syy siihen, että maapallo on tässä tilassa.

Mattilasta kuitenkin vaikuttaa, että yleinen mielipide on muuttumassa. Hän on päätellyt näin sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista ja tapaamiensa ihmisten kommenteista.

Yhä useampi tuntuu kaipaavan nykyistä rauhallisempaa ja luonnonmukaisempaa elämää. Osa huomasi korona-aikana, että vähempikin riittää. Myös luonnonkatastrofit herättelevät ihmisiä.

Näin Mattila ainakin haluaa uskoa.

– Nuoret välittävät eniten. Koska nämä asiat on meidän tulevaisuutta.

Ronja Mattila on siirtynyt pötköttelemään isoäiti-männyn läheiselle kalliolle.

Vieressä kohoaa Korkalovaaran vesitorni. Taustalta kantautuu autojen humina ja hälytysajoneuvon sireenien ääni.

Mattila viettää päivittäin metsässä vähintään tunnin. Kerrostalon takana avautuva pikkumetsä on hänelle luontoa siinä missä erämaisemmat paikatkin.

– Jos siellä on puu, niin kyllähän se on luontoa.

Mattila harrastaa metsässä myös ”uteliasta kävelemistä”.

Hän tutkii kävellessään luonnon yksityiskohtia. Kaupungit tuntuvat kylmiltä ja kolkoilta, mutta metsässä värien ja muotojen kirjo on rikasta ja lämmintä.

– Täällä tuntuu, että on tervetullut.

Metsässä näkyy toisinaan koiranulkoiluttajia. Koirat tulevat tervehtimään Mattilaa, joka istuu tai makoilee rauhassa varvikossa.

Myös oravat uskaltautuvat lähelle.

Oravista on tullut Mattilalle rohkeuden symboli. Ne uskaltavat hyppiä korkealla puiden latvoissa ja luottavat siihen, että oksat kantavat.

Omannäköisessä elämässä Mattila heräisi rauhalliseen tunnelmaan, ehkä linnunlauluun.

Ikkunasta näkyisi puita ja kasveja. Hän söisi aamupalaksi ruokaa, joka olisi tuotettu lähellä ja jonka kasvattamiseen hän olisi ehkä itsekin osallistunut.

Päivisin hän hoitaisi eläimiä ja tekisi käsillään jotain, kuten taidetta, ruokaa tai käsitöitä.

– Saisin olla oikeiden asioiden äärellä, eikä tarvitsisi elää betonilaatikossa.

Tällä hetkellä Ronja Mattila yrittää tehdä arjessaan sen minkä voi. Hän syö kasvispainotteista ruokaa, kierrättää ja ostaa vaatteensa kirpputorilta.

Hän myös jakaa Instagramissa luontokuvia ja kirjoittaa luontoaiheisia runoja.

Mattila ajattelee, että runot toimivat paremmin kuin valistus. Niiden kautta on mahdollista ”osua ihmisten sydämiin”.

Hän on etsinyt Etelä-Suomesta kommuuneja, joissa voisi elää ainakin osittain omavaraisesti. Vielä parempaa olisi, jos omavarainen elämä onnistuisi kotikaupungissa Rovaniemellä.

Mattila on miettinyt myös järjestettyyn toimintaan osallistumista. Johonkin sellaiseen, jossa voisi konkreettisesti auttaa ympäristöä.

Toisaalta ajatus tuntuu vieraalta. Se ulkoistaisi luonnonsuojelun muusta elämästä irralliseksi asiaksi.

– Haluaisin, että koko elämäni olisi kunnioitus luontoa kohtaan.

Mattila pyrkii suojaamaan itseään. Hän ei ole esimerkiksi lukenut uutisia kahteen vuoteen.

– En pysty. Niistä tulee niin hirveä paino päälle.

Vertaistukea on löytynyt sosiaalisesta mediasta. Samanmielisiä ihmisiä kohtaa siellä usein sattumalta, kun seuraa asioita, jotka itsestä tuntuvat tärkeiltä.

Mattila saa myös toivoa ajatuksesta, että on olemassa jotain vielä suurempaa kuin maapallo. Hänelle se on rakastava Jumala, joka pitää huolen siitä, että lopulta kaikki menee hyvin.

Pahimpina ilmastoahdistuksen hetkinä Mattila löytää lohdun sieltä mistä aina muulloinkin: metsästä.

Siellä hän hengittää ja kuuntelee ja on vain läsnä.

– Silloin ajattelen, että kaikki on hyvin. Että just nyt mulla ei ole tässä mitään katastrofia.