Tsahkaljärven rannalla siintää neonvihreä piste.
Sen luo vie luminen polku. Pistettä lukuun ottamatta Kilpisjärven tunturimaisema on pelkkää mustaa ja valkoista.
Lähempää katsottuna pisteen ympärillä erottuvat kädet ja jalat. Radvilė Jakštonytė on pukeutunut vihreän tyllihameen lisäksi läpinäkyvään mustaan paitaan ja kirjavaan rimpsupäähineeseen.
Hän etsii karvabuutseilleen tukevaa jalansijaa rantaheinikosta. Hänen ystävänsä Rachel Silva odottaa vähän matkan päässä kännykkä kädessään, valmiina ottamaan kuvia.
Liettualainen Jakštonytė ja srilankalainen Silva ovat Helsingissä asuvia parikymppisiä vaihto-opiskelijoita. He ovat matkustaneet Kilpisjärvelle edellisenä päivänä bussilla.
Kuvauspäivänä he olivat patikoineet koko päivän, eksyneet monta kertaa ja kastelleet jalkansa erämaapurossa.
Järvelle on kylältä matkaa vain kilometrin verran. Mutta maastossa ehtii tehdä monta mutkaa, jos ei tiedä, mistä polku alkaa.
Naiset eivät kuitenkaan antaneet periksi: Tsahkaljärvelle oli päästävä.
Niin kauniilta se oli Instagram-kuvissa näyttänyt.
Instagram-todellisuudessa olennaisia ovat eri asiat
Käsivarteen saapuvat turistit kuvaavat somessa näkemiään maisemia, mutta heiltä jää näkemättä jalkojen juuressa levittäytyvä luonto, sanoo tutkija Elina Hutton.
Hutton asui Kilpisjärvellä vuosina 2016–2021. Tuona aikana kaikki matkailijat, jotka hän kohtasi, kertoivat tulleensa Kilpisjärvelle alueen luonnon vuoksi.
Tutkijaa kiinnosti, mitä turistit tarkalleen ottaen tarkoittavat, kun he puhuvat luonnosta.
Nyt hän viimeistelee väitöstutkimustaan Lapin yliopistoon. Se käsittelee Kilpisjärvelle saapuvien matkailijoiden sosiaalisessa mediassa julkaisemia valokuvia ja niiden tekstejä.
Väitöskirjan aineisto koostuu noin 6 000:sta Kilpisjärvi-aiheisesta Instagram-julkaisusta, jotka Hutton on luokitellut tekoälyn avulla. Lisäksi aineistossa on reilut 300 Facebook-päivitystä, jotka tutkija on lajitellut manuaalisesti.
Julkaisut on kerätty kesällä 2019. Niistä suurin osa on suomenkielisiä.
Lajittelu paljasti, että yli 90 prosenttia somessa julkaistuista Kilpisjärvi-kuvista esitti maisemaa. Käytännössä ne olivat kuvia tuntureista.
Yksityiskohtia, kuten kukkia ja sammalia, oli kuvattu vain vähän.
Tuhansien julkaisujen joukosta ei löytynyt yhtään mainintaa siitä, että nyt ollaan saamelaisalueella.
Paikallisten ihmisten kulttuurit olivat aineistossa muutenkin käytännössä näkymättömiä.
Kuvia kylän keskustasta ei ollut. Paikallinen väestö mainittiin yhdeksän kertaa.
Näissä maininnoissa paikallisiin viitattiin yleensä matkailualan työntekijöinä. Oli myös kuvia, joiden teksti oli kirjoitettu tyyliin "paikalliset ovat lähteneet baanalle".
Kuvissa oli poroja.
Kun porot mainittiin, niistä puhuttiin villeinä. Esimerkiksi siihen tapaan, että porojen läsnäolo saa Kilpisjärven tuntumaan entistäkin villimmältä.
Se on yllättävää, kun ottaa huomioon, että aineisto koostuu ensisijaisesti suomalaisten matkailijoiden some-postauksista.
Hutton ajattelee, että kyse ei välttämättä ole siitä, etteivätkö ihmiset tietäisi poronhoidosta.
Se ei vain ole Instagram-todellisuudessa olennaista.
Kylä on olemassa kauniita kuvia varten
Tavallaan koko Kilpisjärven kylä on olemassa siksi, että sen ympäristöstä saa kauniita kuvia.
Tarinan voi aloittaa vaikka vuodesta 1920, jolloin Suomi sai Petsamon alueen omakseen ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa.
Tuolloin tavalliset kansalaiset piti saada näkemään Petsamo osana aitoa Suomea. Se päätettiin saada aikaan matkailun avulla.
Suomen matkailuyhdistys rakensi Petsamoon hotellin ja alueelle alettiin järjestää bussimatkoja. Valtion maksamissa mainoskampanjoissa Petsamon tuntureita, vuonoja ja läheistä Jäämerta markkinoitiin kansallismaisemana.
Sitten tuli toinen maailmansota. Petsamo menetettiin.
Sen tilalle piti keksiä jotain. Kartasta löytyi toinen kapea suikale, ja sen kärki: Kilpisjärvi.
Keskellä erämaata sijaitsi retkeilymaja, joka Kilpisjärven markkinoinnin myötä täyttyi ääriään myöten. Pian alueelle rakennettiin hotelli. Sitten sen ympärille luotiin kylä.
Elina Huttonin mukaan tämä kaikki tehtiin tietoisesti ja matkailun vuoksi. Keskusta sijoitettiin niin, että Saanasta tuli sen maiseman keskipiste.
"Kaikkien suomalaisten pitäisi käydä täällä"
Myös Saanan erityisyys on matkailuteollisuuden keksintö.
Ennen 1950-lukua Saanasta on olemassa vain muutamia mainintoja. Niissäkään Saana ei ole kohde, vaan se nimetään esimerkiksi patikointireittien aloituspisteenä.
Toisin kuin välillä näkee väitettävän, Saana ei ole Suomen korkein tunturi. Toinen ilmeisesti virheellinen tieto on käsitys Saanasta saamelaisten esikristillisenä pyhänä paikkana.
Tutkija Taarna Valtonen Oulun yliopiston Giellagas-instituutista pohti asiaa artikkelissaan vuonna 2019 ja totesi, että todisteita Saanan pyhyydestä ei ole. Sen sijaan asiasta on vain matkailumarkkinointitekstistä toiseen kopioituneita viittauksia.
Elina Huttonin mukaan Saanan erityisyys "keksittiin" sotien jälkeen, kun valtiovalta halusi houkutella matkailijoita Käsivarteen.
Suomen matkailukeskus painatti Saanan kuvan esitteisiin. Alettiin hokea, miten jokaisen suomalaisen oli nähtävä juuri tämä tunturi.
Petsamon markkinointimateriaalitkaan eivät menneet hukkaan, sillä iso osa niistä siirrettiin sellaisenaan Kilpisjärven mainostamiseen.
Ilmeisesti siksi Kilpisjärven markkinoinnissa puhutaan edelleen Jäämerestä, vaikka Kilpisjärveä lähinnä pohjoisessa on Atlantin valtamereen kuuluva Norjanmeri.
Petsamon pohjoispuolella sen sijaan velloo Jäämereen kuuluva Barentsinmeri.
Sama kansallisen identiteetin rakentamisen retoriikka toistuu myös tämän päivän some-postauksissa, sanoo Elina Hutton.
– Todella paljon näkee julkaisuja, joissa sanotaan, että kaikkien suomalaisten pitäisi käydä täällä.
Ajatus koskemattomasta luonnosta on ongelmallinen
Elina Hutton puhuu turistisesta katseesta.
Sen idea on, että ihmiset toistavat sitä, mitä he ovat tottuneet näkemään. Siksi he myös ottavat kuvia aina samoista paikoista.
– Opimme, että jokin asia pitää nähdä. Ja sitten haluamme nähdä vain sen.
Ilmiö on vanha. Sen voi nähdä juontavan juurensa 1800-luvun Yhdysvaltoihin – siellä luonnosta luotiin tarkoituksella kuvaa koskemattomana wildernessinä. Kuvan luomisessa auttoivat taidemaalarit.
Sama trendi siirtyi myöhemmin Eurooppaan. Suomessa luontokuvat toimivat ennen kaikkea kansallisen identiteetin rakentajina.
Sosiaalisessa mediassa nykyään jaetut kuvat ovat hyvin samankaltaisia kuin entisajan romanttiset maisemamaalaukset. Niissä halutaan kuvata koskematonta luontoa, josta paikalliset ihmiset, heidän elinkeinonsa ja vaikutuksensa luontoon on rajattu pois.
Oikeasti kuvatussa luonnossa on lähes aina merkkejä myös ihmisestä. Lappilaisissa luontokuvissa se voi tarkoittaa esimerkiksi poroaitoja, siltoja tai sähkölinjoja.
Huttonin mielestä koko ajatus aidosta luonnosta paikkana, johon ihminen ei ole koskenut, on ongelmallinen.
– Se ulkoistaa luonnon meistä erilliseksi. Silloin ei ehkä tule mieleen pitää huolta myös meitä arjessa ympäröivästä luonnosta.
Retkeilyreitit ohjaavat paikkoihin
Pakkaslumi narskuu jalkojen alla, ja aurinko paistaa kuin kauneimpana kevätpäivänä.
Tutkija Elina Hutton on johdattanut meidät Saanatunturin rinteelle. Hän haluaa näyttää, miten retkeilyreitit ohjaavat ihmiset ottamaan kuvia tietyistä paikoista.
Ensimmäinen kuvauspaikka tulee vastaan pian. Polun viereen tallatulta levikkeeltä pystyy ihailemaan Mallaa ja Kilpisjärveä.
Tämä nimenomainen maisema näkyy vuoden 2016 vuoden luontokuvassa. Juha-Pekka Paanasen ottamassa kuvassa on kiiruna, joka näyttää katsovan edessään levittäytyviä tuntureita.
Kuvan julkaisemisen jälkeen Mallan maisema alkoi olla entistä useammin se, jota myös turistit kuvasivat. Kun uusi reitti Saanalle valmistui vuonna 2019, vuoden luontokuvan tunnelmiin pääsi entistä helpommin.
Polun vieressä olevan levikkeen suosio näkyy kymmenistä jalanjäljistä, jotka ovat tampanneet lumen tiiviiksi.
Sulan maan aikaan paljastuu, että nyt lumen alla oleva aluskasvillisuus on kuollut.
Se on tallautunut luontokuvaajien jalkoihin.
Veneestä tuli some-ilmiö
Sosiaalinen media vahvistaa turistista katsetta ennennäkemättömällä voimalla.
Kun jokin paikka nousee some-suosioon, se tapahtuu yleensä hyvin nopeasti.
Kilpisjärven Tsahkaljärveltä löytyy tästä hyvä esimerkki. Järven rannalla, noin puolen kilometrin päässä Radville Jakštunyten ja Rachel Silvan kuvauspaikasta, on vanha soutuvene, jolle ei ole tiedossa sen kummempaa tarinaa.
Sen sijainti on kuitenkin sellainen, että Saana asettuu mukavasti taustalle.
Joitakin vuosia sitten joku julkaisi Instagramissa poikkeuksellisen kauniin kuvan veneestä. Sen jälkeen kuvia alkoi ilmaantua yhä lisää.
Nykyään kuva Tsahkaljärven veneestä löytynee tuhansien turistien kännyköistä. Suurin osa on otettu täsmälleen samasta kulmasta.
– Vene on täysin some-ilmiö. Sen taustalla ei ole matkailullista tarinaa, Hutton sanoo.
Veneelle ei vie virallista reittiä. Sinne on kuitenkin jo tallautunut villi polku, joka levenee soisessa maastossa vuosi vuodelta.
Onko luonto pelkkä maisema?
Kilpisjärvi on matkailukeskus, joka on rakennettu keskelle äärimmäisen herkkää tunturiluontoa. Käytännössä kaikki kylän ympärille levittäytyvä luonto on suojeltua.
Mutta mitä me suojelemme, jos luonto on meille pelkkä maisema?
Muun muassa sitä Elina Hutton on tutkimusta tehdessään pohtinut.
Hän on miettinyt myös näitä:
Muuttuuko maisema, jos naali ei palaa? Tai jos kaikki linnut kuolevat?
Muuttuuko maisema, jos aluskasvillisuus on tulevaisuudessa pelkkää etelästä pohjoiseen kulkeutunutta heinää?
Astuisimmeko pois reitiltä tallaamaan kasveja, jos näkisimme, että luonto on muutakin kuin maisema?
Heittäisimmekö kakkapaperimme tunturikoivikkoon?
Juttu jatkuu kuvien jälkeen.
Ylempänä Saanan rinteellä kohtaamme torniolaisen perheen, joka tutkii reitin varteen pystytettyä opastaulua.
Kysyn, mikä sai heidät tulemaan juuri tänne. Vastaukseksi perheen äiti Jaana Karjalainen kaivaa taskustaan puhelimen. Hän etsii ruudulle kuvan, jonka hänen ystävänsä oli ottanut Kilpisjärvellä pari viikkoa aiemmin.
Näytöllä näkyy dramaattisessa valossa kylpeviä tuntureita.
– Tällaiset kuvat houkuttelivat. Ja tuttujen kertomukset siitä, miten kaunista täällä on.
Saanalle kiipeäminen valikoitui päivän ohjelmaksi, koska se on se kuuluisa tunturi, jolla kuuluu käydä.
Tytär Ilona Karjalainen on jakanut lomapäivästään yhden kuvan Instagramiin. Maisemakuva näyttää Saanan rinteeltä kuvattuja Suomen puolen tuntureita, sinistä taivasta ja kaistaleen vielä sulana pysynyttä Kilpisjärveä.
Opastaulun luona perhe ottaa kuvia Mallasta sekä Ruotsin ja Norjan tuntureista.
Miksi yhtään kuvista ei oteta Suomen puolelle levittäytyvästä erämaasta?
Jaana Karjalainen vilkaisee takanaan levittäytyvää maisemaa.
– Jaa-a, hyvä kysymys. Ehkä sääkin vaikuttaa, tuolta päin puhaltaa aika kova tuuli.
Toki Norjaan ja Ruotsiin avautuvassa maisemassa on myös enemmän katsottavaa: on järvi ja terävähuippuisia vuoria. Tutkija Elina Hutton kuitenkin sanoo, että Saanan päälle kulkeva merkitty reitti on myös suunniteltu niin, että se ohjaa katsomaan naapurimaiden tuntureita.
Esimerkiksi torniolaisperheen tutkimassa opastaulussa on nimetty kahdeksan Ruotsin ja Norjan tunturia. Suomen puolelta tauluun on merkitty vain Jehka sekä Iso- ja Pikku-Malla.
Opi katsomaan luontoa, älä somea
Sosiaalisen median synnyttämässä matkailussa on Elina Huttonin mielestä huolestuttavaa sen arvaamattomuus.
Silloin, kun kohteesta tulee suosittu valtion päättäjien tai matkailumarkkinoinnin panostusten vuoksi, myös kohteen kantokykyä on yleensä mietitty. Alueelle on rakennettu reittejä ja sinne on olemassa ohjeistuksia.
Some sen sijaan saattaa nostaa suursuosioon esimerkiksi paikan, jolla kasvaa harvinaisia kasveja, johon on vaarallista mennä tai joka on yksityisomistuksessa.
Huttonin mukaan some-julkaisut normalisoivat sääntöjä rikkovaa tai muuten epäeettistä käyttäytymistä.
– Ihmisille syntyy kuva, että kaikki muutkin tekevät näin.
Viime aikoina maailmalla on ollut esimerkiksi tapauksia, joissa some-vaikuttajat ovat ottaneet dronella kuvia suojelualueilla, joilla sitä ei saisi lennättää. Rikkomuksesta seuraa sakko, jonka vaikuttajat ovat ottaneet valmiiksi huomioon kulurakenteessaan.
Kun tavallinen matkailija tekee saman perässä, hän saattaa aiheuttaa vahinkoa linnuille tai saada niskaansa kymppitonnin sakot.
Huttonin mielestä on myös ongelmallista, jos paikka nähdään pelkästään matkailukohteena ja lumoavana luontona.
Siitä seuraa helposti lieveilmiöitä. Norjan puolella on tapauksia, joissa turistit ovat käyneet hautausmaalla tarpeillaan.
Se kertoo, että matkailija ei enää hahmota, että paikalliset elävät alueella tavallista arkeaan.
Hutton toivoo, että matkailijat opettelisivat taas katsomaan luontoa. Että he tietoisesti irrottautuisivat siitä, mitä sosiaalinen media heille näyttää.
Esimerkiksi Saanan alarinteellä kasvaa kesäisin rehevä lehto, jonka kasvien runsaus on tunturioloissa poikkeuksellista. Alueen tunturikoivujen runkoja peittää jäkälä, joka ei selviä lumen alla. Siksi jäkäliä tarkastelemalla voi päätellä, paljonko alueella on talvella lunta.
Kilpisjärvellä on myös erikoisia sammaleita, värikkäitä kukkia, solisevia puroja. Ja ympärille sesonkiaikanakin levittäytyvä hiljaisuus.
– Viestini on, että jos olet ajanut tänne asti katsomaan luontoa, niin katso sitä luontoa.
Maailman pohjoisin McDonald's ja muita ihmeitä
Elina Hutton on tutkinut erityisesti suomalaisten matkailijoiden some-julkaisuja. Mutta millaisia asioita ulkomaalainen matkailija Lapissa kuvaa?
Kysyn sitä srilankalaiselta Rachel Silvalta Tsahkaljärven rannalla, Saanan retkeä edeltävänä iltana. Silvan kännykkäkameraan on illan aikana kertynyt kymmeniä muotikuvia, joista asuja suunnitteleva Radvile Jakštonytė valitsee myöhemmin parhaat portfoliotaan – ja sosiaalista mediaa – varten.
Mutta on Silva kuvannut muutakin.
Puhelimesta paljastuu otoksia nuotiosta ja makkarasta, poroista ja tunturimaisemien ympäröimästä Valtatie 21:stä. Saana näkyy vain muotikuvien taustalla – reppureissaajat eivät tienneet, että kyseessä on tunturi, josta pitäisi erityisesti ottaa kuvia.
– Kaikki vuoret ovat täällä upeita, Silva sanoo.
Oloksella srilankalainen on kuvannut laskettelurinteitä, koska ne näyttivät hänestä kauniilta. Rovaniemeltä mukaan tarttui kuvamuistoja Korundin näyttelystä ja McDonald'sin mainostaulusta.
– Meistä oli tosi siistiä, että Rovaniemellä oli maailman pohjoisin McDonald's, Silva sanoo.
– Sinne oli pakko mennä syömään!