On taas se aika vuodesta, jolloin tarkkaavainen ihmisbongari saattaa kuulla kaikkialla kaikuvan kesänpäättymisvirren.
"Tätä sitten seuraavat puoli vuotta.”
”Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen.”
Biologi Adela Pajunen ymmärtää hyvin, miksi moni suomalainen tuntee elävänsä täyttä elämää kesällä, mutta pelkää pimeää talvea. Onhan ihmisen biologisestikin helpointa selviytyä lämpimässä säässä. Noin 20–25 astetta on ihmiskeholle optimaalisin lämpötila.
Lisäksi ihmisen hyvinvointi ja mieliala kaipaavat aurinkoa ja valoa. Mutta sekä valon määrä että lämpötila vaihtelevat Suomen korkeuksilla hurjasti ääripäästä toiseen.
–Maailman mittakaavassa me olemme ihan poikkeuksellisessa kokemuksessa, Pajunen sanookin.
Viime keväänä ilmestyneessä kirjassa Luonnon rytmissä yli vaikeiden aikojen Pajunen uppoutuu syvemmälle siihen, kuinka saada vuodenaikojen vaihtelusta voimaa vaikeina aikoina. Hän on kirjoittanut kirjan yhdessä maantieteilijä Marko Leppäsen kanssa.
Sisällä valoa saa vähemmän kuin ulkona
Juuri nyt kesä lähenee loppuaan ja illat alkavat hämärtyä nopeammin. Voi olla, että pimeys alkaa huolestuttaa. Mutta jos pysyy tarkkaavaisena, huomaa, että aamut pysyvät valoisina pitkälle lokakuuhun. Itse asiassa, valoa on saatavilla ympäri vuoden.
Nykyajan ihmiset viettävät paljon aikaa sisällä, ihan koululaisista lähtien. Siksi etenkin pimeimpinä vuodenaikoina päivänvalon määrä voi jäädä vähäiseksi, ellei annostukseen kiinnitä huomiota.
Pajunen ja Leppänen elivät kirjaa kirjoittaessaan henkilökohtaisesti vaikeaa aikaa: he menettivät perheenjäsenen ja maailmalla mylläsivät pandemia ja sodat. Töiden tiukka aikataulu oli pusertanut jaksamisen rajoille jo pidempään.
Kirjassa he kertovat selviytyneensä surun kuukausista luonnon rytmiin tukeutuen, esimerkiksi ulkoilemalla "keräämällä lukseja”, eli päivänvaloa.
Erityisen hyvää ihmiselle tekee aamun valo. Aamulla ulkoilu lisää kognitiivista suorituskykyä, parantaa mielialaa, nopeuttaa nukahtamista illalla ja lisää syvän unen määrää. Jos jaksaminen on vähissä, on aamukävely pieni ja tutkitusti hyvää tekevä teko oman hyvinvoinnin kohentamiseksi – ja tepsii talvellakin.
Eikä tähän vaadita auringonpaistetta, vaan ulkona liikkuva saa harmaana ja pilvisenäkin päivänä 500 luksia, määrän, joka riittää tutkittuihin metabolisiin hyötyihin.
Jos vuodenaikojen vuoristoradassa kiinnittää huomiota valon määrään lämmön sijasta, saattaa huomata, ettei ajatus puolen vuoden pimeydestä pidä paikkaansa.
Puukin nojaa vuosikellossaan valon määrään ja aloittaa talveen sopeutumisen jo keskikesällä. Samoin voi toimia halutessaan ihminen. Jos vaikkapa tammikuussa keskittyy lisääntyvään valon määrään, ei voi enää surkutella huhtikuuhun kestävää talvea ja lannistua väistämättömistä takatalvista säiden ja lämmön suhteen.
Pajunen huomauttaa, että valon lisäksi tarvitsemme pimeyttä. Kaupungissa valosaaste ja ruutujen sinerrys haittaavat vuorokausirytmiä toisesta päästä.
Se, saammeko päivällä riittävästi valoa ja yöllä pimeää, on tutkitusti merkittävä asia niin sydän- ja verisuonitautien, aineenvaihdunnan ongelmien kuin kuolleisuusriskin kannalta.
Rasittuneesta roikkujasta kiinnostuneeksi tarkkailijaksi
Pajunen on omistautunut urallaan luonnon hyvinvointia edistäville vaikutuksille. Kiinnostus heräsi jo lukion jälkeen, kun hän opiskeli Kainuussa eräoppaaksi. Silloin Pajunen sai kokea henkilökohtaisesti sen, kuinka ulkona oleminen kaikkina vuodenaikoina kohensi hänen omaa fyysistä ja henkistä kuntoaan.
Biologiksi opiskeltuaan hän teki vuosia kasvitutkimusta Suomen tuntureilla ja Siperian arktisilla alueilla.
– Minusta on aina ollut uskomattoman mielenkiintoista ja koskettavaa se, kuinka kasvit sopeutuvat elämään niin äärimmäisissä oloissa.
Niin, nopeasta keväästä ja lyhyestä kesästä huolimatta kasvit onnistuvat kesällä kasvamaan, kukkimaan ja levittämään siemeniä. Ehkä ihminen voisi ottaa oppia niiden sopeutumiskyvystä?
Pajunen on Sipoon sotepalveluiden kanssa kehittänyt Terveysmetsä-terapiamallin ja ohjannut itsekin pitkään mallin mukaisia metsäretkiä. Toiminnasta tehty tutkimus toimi viimeisenä kimmokkeena aloittaa tuoreen kirjan kirjoittaminen, sillä tutkimuksesta kävi ilmi, että ihmiset saavat retkistä hyvinvointihyötyjä yhtä lailla niin kukkeimman alkukesän kuin harmaimman marraskuun aikaan.
Yksi syy on tämä: tutkitusti jo vartin oleskelu metsässä vähentää veressä stressihormoni kortisolin määrää.
Toinen tämä: luontoa tarkkailemalla menneeseen ja tulevaan karkaileva ihmismieli pystyy keskittymään hetkeen ja siihen, mitä nenän edessä tapahtuu.
Pajunen liputtaakin vuodenaikojen erilaisten vaiheiden havainnoimisen puolesta. Havainnointi myös muuntaa kokemusta vuoristoradan kyydissä: viimeisillä voimillaan kaiteessa roikkujasta tulee aktiivinen tarkkailija, joka voi kokea vaihtelun rasittavan sijaan kiinnostavana.
Kirjassa esitellään japanilainen vuodenaikakäsitys, johon kuuluu 24 välivuodenaikaa ja 72 mikrovuodenaikaa. Välivuodenaika kestää pari viikkoa, mikrovuodenaika viitisen päivää. Ajatuksen ydin on toki tuttu myös läheisemmissä kulttuureissa: Saamenmaalla vuosi koostuu kahdeksasta vuodenajasta, ja etelänkin kaupungeissa tuttua on vaikkapa leskenlehtien kukinta.
Tällaisten ohikiitävien vaiheiden ja aina käynnissä olevien luonnon näytelmien havainnointi myös motivoi lähtemään ulos.
Suopursujen kukinta ja huumaava tuoksu ovat sellainen vuodenkierron aika, jota Pajunen on lapsuudesta asti odottanut erityisellä innolla. Hänen kotiseudullaan Oulussa suopursuja on joka puolella, se on tavallinen metsänpohjan kasvi. Nykyisellä kotiseudullaan Itä-Uudellamaalla Pajunen on etsinyt ja löytänyt tietyt paikat, joissa hän voi käydä ihailemassa pursujen kukintaa ja samalla palata lapsuutensa mikrovuodenaikaan.
Luonnossa ihmiset ovat avuliaampia
Luonnon rytmi on jaettu asia – sen kokevat paitsi kaikki ihmiset myös muut eliöt puista muurahaisiin. Tutkitusti, Pajunen sanoo, jos ihmiset elävät lähempänä luontoa ovat he avuliaampia toisiaan kohtaan ja kokevat vähemmän yksinäisyyttä. Ihmiset juttelevat toisilleen 83 prosenttia todennäköisemmin kohdatessaan luontopolulla kuin rakennetussa ympäristössä.
–Luonnossa liikkuminen lisää yhteyttä ihmisten välillä, mikä on kipeästi tarvittu asia, Pajunen sanoo.
Talvi on vaikeaa aikaa luonnolle, ihminen mukaan lukien, ja siksi meidän kannattaakin ottaa mallia muista lajeista, jotka eivät kätkeydy kylmyydeltä betoniseinien tai hymyttömien kasvojen sisään.
Myyrät, mäyrät ja hiiret viettävät kesän yksin poikasineen, mutta syksyllä hakeutuvat suurempiin joukkoihin. Talven ajan yhteistyötä tekevät myös eri tiaiset ja närhi sekä orava.
Ylipäänsä talvella luonto lepää ja keskittyy selviytymisen kannalta olennaisimpiin asioihin. Aktiivisuusmittausten mukaan voimavaramme kuluvat kaikkein eniten joulukuussa, mutta kirjaimellisesti vuoden pimeimpään aikaan osuvat joulunpyhät koetaan rentouttavana aikana.
Ehkä kaikki syy väsymykseen ei olekaan ainoastaan valon vähenemisessä vaan osansa on myös sillä rytmillä, johon ihmiset asettavat itsensä ja toisensa?
Vuorokausirytmi tukee terveyttä
Vuodenaikojen lisäksi Pajunen kehottaa tarkkailemaan vuorokauden rytmiä. Moni laji touhuaa päivän ja lepää yön – päiväpölyttäjien levätessä myös monet kukat sulkevat terälehtensä suojatakseen siitepölyä yökasteelta.
Säännöllinen vuorokausirytmi itsessään on yhteydessä pienempään kuolleisuusriskiin, ja sillä itse asiassa on jopa isompi vaikutus kuolleisuusriskiin kuin nukkumisella, joka sekin on tärkeää.
–Tämä on lohduttavaa, sillä niin moni kärsii unettomuudesta. Jos nukkuminen ei onnistu, voi rytmistä ottaa pienin askelin kiinni ja siten edistää omaa hyvinvointiaan ja untaan.
Siinä missä yksi vuodenaika ei ole yhtä samanlaista pötköä, ei ihminenkään pysy samalla vireystasolla kokonaista vuorokaudenaikaa.
Uupunutta tai kuormittunutta mieltä voi auttaa se, että suunnittelee tehtäviään niin, että päivärytmi tukee niitä. Jos on joka iltapäivä väsynyt kello kahden maissa, voi mahdollisuuksien mukaan aikatauluttaa siihen rankimman aivotyön sijaan jotain fyysistä tekemistä tai lepoa. Keskimäärin päivän tuottamattomin hetki on iltapäivällä kello 14:55.
Kuntoutumista voi tukea pyrkimällä tekemään jotain siihen aikaan päivästä, jolloin itse on toimeliaimmillaan. Monille vireintä aikaa on aamu tai aamupäivä.
Jos otat tästä jutusta mukaasi yhden opin, ota tämä: mitä enemmän aikaa viettää ulkona päiväsaikaan, sitä parempi. Jos aikansa viettää metsässä rakennetun ympäristön sijaan, vieläkin parempi.
– Tutkimuksen mukaan jokainen tunti ulkona päivällä on yhteydessä heräämisen helppouteen, vähäisempään väsymykseen, vähäisempään unettomuuteen, parempaan mielialaan ja onnellisuuteen, Pajunen sanoo.
Kuinka selvitä vaikeista ajoista samassa rytmissä muun luonnon kanssa
Havainnoi luonnon päättymätöntä näytelmää. Vaikka ihmisen elo olisi vaikeaa, luonnon tarkkailu auttaa keskittymään hetkeen ja ymmärtämään muutoksen väistämättömyyden.
Keskity välietappeihin. Kun vuoden hahmottaa neljän pitkän vuodenajan sijaan pienempien välivuodenaikojen tai jopa mikrovuodenaikojen kautta, eivät itselle epämieluisat kaudet tunnu niin loputtomilta.
Keskity valoon! Pilvisenäkin syys- tai talvipäivänä ulkona on enemmän lukseja kuin sisällä.
Ulkoilu aamulla on erityisen hyvä keino nauttia luonnonvalosta ja sen terveyshyödyistä.
Jokainen tunti ulkona parantaa hyvinvointia, jokainen hetki luonnonympäristössä laskee stressihormonitasoa.
Valon lisäksi tarvitsemme pimeyttä. Monet muutkin lajit lepäävät pimeään vuoden- ja vuorokaudenaikaan.
Vuorokausirytmi vaikuttaa merkittävästi terveyteen.
Ota kirjaimellisesti mallia luonnosta: talvella ei ehkä kannata eristyä lajitovereista tai touhottaa töitä samaa vauhtia kuin kesällä. Monet eläinlajit kokoontuvat yhteen selvitäkseen talvesta.
