Häviävä hei­lu­hän­tä

Punaruskea heiluhäntä ei heilu eikä hulmua. Se on jähmettynyt paikalleen kuin kivi.

Eläimen pää liikkuu vasta, kun sen keinoemo, rovaniemeläinen Hanne Martimo alkaa kujertaa kurrelleen oravien kieltä.

Oravalapset Mysli, Tuttu, Terra ja Ahki hyppivät oksalta toiselle ja tarraavat välillä häkkinsä seinään kuin liima.

Seppo nukkuu oksalla roikkuvassa vanhassa pipossa, ja puusta pienenä pudonnut Tärrä vain tärisee ja tuijottaa.

Vielä viime huhtikuussa entinen kauppakeskuspäällikkö Martimo ei tiennyt olevansa kesällä adoptioäiti kohta parillekymmenelle orvolle oravanpoikaselle.

Neljän ja puolen euron turkki

100 vuotta sitten joku olisi voinut erehtyä luulemaan Martimoa turkiskauppiaaksi.

Söpöjä kurreja arvostettiin 1900-luvun alussa lähinnä vain taloudellisessa mielessä. Vielä 1950-luvulla orava oli rahassa mitattuna Suomen tärkein riistaeläin. Turkista tehtiin vanttuut ja lihat nakattiin pataan tai keittoon perunoiden sekaan.

Yhdestä hyvästä oravannahasta saattoi tuolloin saada noin 110 markkaa. Tilastokeskuksen rahanarvonkertoimen mukaan se tarkoittaisi nykyrahassa noin neljää ja puolta euroa per nahka.

Vaikka oravia on vuosisatojen ajan metsästetty, niitä on pidetty samalla myös varsin söpöinä ja jokseenkin harmittomina metsäneläiminä.

Siitä on pitänyt huolen myös Aleksis Kiven runo Oravan laulu.

Se oli pienenä tyttönä myös Martimon lempilaulu.

Sittemmin Martimo on yrittänyt ohikulkiessaan jutella oksilla kiikkuville oraville, mutta syvempää yhteyttä ei ole syntynyt.

– Minusta tuntuu, etteivät ne oikein ole tykänneet minusta. Ja sehän on tietysti hyvä asia. Eiväthän ne mitään lemmikkejä ole.

Viime toukokuussa Martimo näki sosiaalisessa mediassa ilmoituksen, jossa Rovaniemen eläinsuojeluyhdistys etsi hoitajia orvoille oravanpoikasille.

Sen kummemmin asiaa pohtimatta, Martimo ajeli autollaan kaupungin toiselle laidalla, istutti neljän pienen poikasen asuttaman pahvilaatikon auton takapenkille ja kuljetti adoptio-oravat kotiinsa.

Outo ura oravaäitinä oli alkanut.

Ei mikään satuhoitola

Toukokuun jälkeen Martimo on sekä itkenyt, että nauranut – niin kuin äidit tekevät.

Oravanhoidon todellisuus oli silti jotain muuta kuin mitä Martimo oli kuvitellut.

– Jotenkin ajattelin, että siinä minä hoidan ja juttelen oravanpojille kuin Lumikki ikään. Enemmän tämä on muistuttanut Teho-osastoa kuin Disney-satua, hän sanoo.

Neljän ensimmäisen oravanpojan hoito sujui tosin kuin unelma.

Martimon takapenkillä matkustaneet adoptio-oravat olivat noin kuuden viikon ikäisiä. Pahvilaatikkoon ne päätyivät, kun eläinsuojeluyhdistys sai ilmoituksen orvoista oravista. Niiden emo löytyi kuolleena lähistöltä.

Tavallisesti emo vieroittaa poikasensa maidosta, kun ne ovat noin 8–10 viikon ikäisiä.

Martimon suojatit olivat siis vielä aivan liian pieniä selviämään omillaan.

Martimo syötti poikasia pikkupipetillä, poikaset pulskistuivat ja pääsivät parin viikon kuluttua vapauteen.

Ura oravaemona ei kuitenkaan loppunut siihen.

Suomen oloissa orava saa kesän aikana yleensä kaksi poikuetta, mutta jos olosuhteet ovat hyvät, sillä voi olla vielä syyspoikuekin.

Kun edelliset oli hoidettu, Martimolle toimitettiin lisää poikasia.

Viimeistään tässä vaiheessa Lumikin lumous särkyi.

Yksi toisensa jälkeen sairastui

Oravanpoikaset sairastuivat yksi toisensa jälkeen.

Kun Martimo lähetti oravien ensimmäiset ulostenäytteet Ruokaviraston tutkijoille, kukaan ei aluksi halunnut uskoa tutkimustuloksia.

Testien mukaan oravahoitolan oli vallannut ns. vasikkaripulina tunnettu tauti nimeltä kryptosporidioosi.

– Minulle sanottiin, että Etelä-Suomessa kryptoa on huomattu oravilla, mutta ei se Rovaniemellä asti vielä voi olla.

Testit osoittivat toisin.

Kävyt ja oravat katoavat

Kaupungin puistoissa, puissa ja Martimon pihamaalla punaoravat ovat jokseenkin tuttu näky. Hyvin niillä ei silti tutkimusten mukaan mene.

Luonnonvarakeskuksen  talvisten riistakolmiolaskentojen oravat ovat vähentyneet Suomessa puoleen viimeisen 34 vuoden seurantajakson aikana.

Jyrkimmin oravakannat ovat pienentyneet pohjoisessa. Luonnonvarakeskuksen erikoistutkijan Andreas Lindénin mukaan Lapissa kanta on tippunut jopa 75 prosenttia.

Yhtä syytä oravakatoon ei ole.

Lindénin mukaan yksi selitys on oravan arkkivihollinen näätä. Samalla ajanjaksolla, kun oravien määrä on tippunut, näätien määrä Lapissa on kasvanut 90 prosenttia.

Eteläisemmässä Suomessa näätien määrä on puolestaan vähentynyt.

– Tiedetään, että näätä syö oravia varsin mielellään, Lindén sanoo.

Näädän syyllisyyden selvittäminen vaatisi kuitenkin lisätutkimuksia.

Oravakantojen vuosien välinen vaihtelu on suurta. Lindénin mukaan esimerkiksi viime vuosi oli erityisen hyvä oravavuosi.

Tammikuisissa laskennoissa metsäoravia havaittiin Lapissa kolminkertainen määrä edellisvuoteen verrattuna.

– Yksi kasvupiikki ei kuitenkaan tarkoita, että oravalla menisi hyvin. Tänä vuonna määrissä tullaan taas alas, Lindén sanoo.

Kävytön, oravaton metsä

Turun yliopiston vuonna 2020 julkaiseman tutkimuksen mukaan yksi syypää oravien katoamiseen ovat myös ilmastonmuutos ja leudot talvet. Kun talvi on turhan lämmin, hyönteiset ja taudit verottavat käpyjen siemensatoa.

Ja kun kävyillä menee huonosti, myös oravilla on kurjaa.

Parhain käpysato olisi tarjolla vanhoissa kuusimetsissä. Kun niiden määrä vähenee, se tietää kuolemaa myös heiluhännille – tai muuttoa kaupunkiin.

Suomi ei ole ainoa paikka, jossa oravalla menee huonosti.

Turun yliopiston tutkimuksessa oli mukana aineistoa laajalta alueelta Suomesta Ural-vuorille saakka. Sama taantumus oravamäärissä oli nähtävillä kaikkialla.

Brittein saarilla ja Italiassa oravan murheena on amerikkalaisen vieraslajin, harmaaoravan, tartuttama oravarokko.

Punaoravat ovatkin hävinneet lähes täysin niiltä alueilta, joille harmaaorava on levittäytynyt.

Entisaikoina oravat kantoivat myös spitaalia eli lepraa. Nykykäsityksen mukaan tauti levisi Suomeen juuri oravannahkakaupan myötä.

Aivan niin vakavaa tautia Martimon oravilla ei ollut.

Kaksi kolmesta kuoli

Pikkuoraville kryptosporidioosi on silti kimurantti vitsaus.

Isommille eläimillä tai ihmisille se saattaa aiheuttaa varsin epämukavan ripulitaudin. Immuunipuutteisille tai pienten oravanpoikasten kaltaisille eläimille tauti voi olla kohtalokas. Ihmisille se ei ole vaaraksi.

Martimon kolmen poikasen pesueesta kuoli kaksi.

Yksi sinnitteli.

Martimo konsultoi Ruokaviraston tutkijoita, desinfioi häkkejä, lähetti lisänäytteitä, keitti ruokaliuoksia jäljellä olevalle poikaselle, lääkitsi, pesi, rasvasi ja hoivasi.

Parin viikon kuoleman porteilla kiikkumisen jälkeen Mysli-orava toipui.

Ja lisää poikasia muutti Martimon hoteisiin.

Mysli sai seurakseen Rovaniemen Kodin Terrassa lakritsivarkaissa pyörineen orvon Terran, Ahkiomaalta löydetyn Ahkin ja ihmisten syliin tunkeneen, yltiöystävällisen Tutun.

Pian selvisi, että myös osa uusista poikasista kantoi kryptosporidioosia.

Nyt Martimo oli valmiimpi.

Hän päätti, ettei yksikään oravapoikanen enää kuolisi hänen käsiinsä. Ja lääkitsi, pesi, rasvasi, syötti ja hoivasi.

– Kuvittelin, että minulla olisi tässä kesällä ollut aikaa tehdä opintoja. Mutta oikeastaan tämä oravien hoitaminen on ollut kokopäivätyötä. Minusta on tullut vaivihkaa hullu oravanainen.

Kauhusta kangistunut orava

Riks, räks. Maassa lojuva pieni oksa katkeaa ihmisen alla.

Oravalauma kangistuu kauhusta.

Ismo ja Mysli piiloutuvat häkin katosta roikkuviin unipusseihin.

Kukaan ei ole enää kipeä. Karvat kiiltävät, ja hännät ovat pörheitä.

Kun joukkion oli aika siirtyä sisähäkeistä ulos, Martimon puoliso rakensi vaimolleen lahjaksi talon takapihalle ulkohäkit.

Siinä vaiheessa laumaan liittyivät myös toisen hoitajan suojatit, Salattujen Elämien mukaan nimetyt Seppo ja Ismo.

Kun Martimo oli siirtänyt Salkkari-ystäviä ulkohäkkiin, Seppo päätti kokeilla jo rajojaan ja hyppäsi puuhun.

– Välillä se käy moikkaamassa kavereita ja säklättää puusta, mutta muutoin se elää jo normaalia oravan elämää.

Ismo on Martimon mukaan enemmän peräkammarin poikia.

Se ei malttaisi tulla laisinkaan ulos häkin katossa roikkuvasta piposta.

Keinuva kehtolinna

Luonnossa orava tekee pesänsä mieluiten kuusen oksiston suojaan ja usein mahdollisimman korkealle. Läpimitaltaan perhepesä on alle puoli metriä. Sinkkuoravan sammalhuoneeksi riittää pienempikin asumus.

Martimon vastine oravalasten unipesiksi ovat vanhat villamyssyt.

Lämpö ei oravien luita pakota.

Kylmällä säällä aivan oikean oravan pesän sisälämpötila voi olla tutkimusten mukaan jopa 60 astetta korkeampi kuin ulkolämpötila.

Ismon lisäksi samaan pipoon änkäävät päiväunille myös Mysli ja Terra.

Ahki roikkuu pää alaspäin häkin katosta ja syö pähkinää.

Kova pähkinä hajoaa Ahkin otteissa hetkessä herkullisiksi murusiksi, eikä ihme.

Tutkimusten mukaan orava päihittäisi purukilpailussa helposti koiran, ja jopa valkohain.

Pelko on paras turva

Kun kuvaaja lähestyy häkkiä, Ahki kivettyy paikalleen pähkinä suussa. Vaikka Martimo on syöttänyt pipetillä oravavauvojaan, tarkoitus on, etteivät ne tottuisi ihmiseen liikaa.

– Jos ne eivät pelkää ihmistä, ne eivät pärjää ulkomaailmassa. Tavoitteena on, että hoito-oravat vieraantuvat hoitajastaankin jossain vaiheessa.

Jähmettyminen on oravan yksi suojautumiskeino vaaraa vastaan.

Se saattaa nököttää käpy suussa paikallaan vielä tovin sen jälkeen, kun vaara on poistunut näköpiiristä.

Martimoa oravat eivät pidä vaarana, mutta muita ihmisiä kyllä.

Nyt olisi silti aika vieraantua myös adoptioäidistä.

Kukaan ei lähde

Martimo avaa ulkohäkin luukun. Katsojat pidättävät hengitystä.

Edelliset hoitolapset tyhjenivät häkistä minuuteissa. Nyt porukka katselee vain alta kulmain kohti vieraita. Osa pelkkänä kivipatsaana, osa muuten vain epäileväisinä.

Kuluu minuutti, sitten viisitoista.

Martimo aukaisee poikasille koko häkin etuseinän.

– Nyt sieltä ainakin pääsee.

Mysli rohkaistuu ja tankkaa ruokakiposta lisää evästä ja omenan palasia. Ulos häkistä se ei edes elehdi joskus aikovansa.

Kun vieraat ihmiset, eli vaarat, astuvat kauemmas nurkan taa, alkaa tapahtua. Ensin ulos kipuaa mahansa täyttänyt Mysli.

Muut seuraavat perässä.

Ensin häkin katolle, sitten kuusen latvaan, katseiden näkymättömiin.

Oravahoitola sulkee

On syyskuu ja oravahoitola sulkee talveksi ovensa.

Jostain ylhäältä kuuluu rapinaa.

Vaikka kaikki oravateinit ovat jo kavunneet ulos häkeistään, ne saattavat silti jäädä lähistölle.

Tai sitten eivät.

– Yleensä kun tulen pihalle ja puhelen ääneen, puskista alkaa kohta kuulumaan rapinaa. Joku saattaa kurkistaa jostain, ja toisia en ole nähnyt enää lähdön jälkeen.

Tutkimusten mukaan oravien elinpiiri on kooltaan noin 3–30 hehtaaria. Koko vaihtelee alueellisesti esimerkiksi metsien rakenteen, asutuksen tai ravintotilanteen mukaan.

Ruotsissa tehdyssä tutkimuksessa oravaurosten elinpiirin keskimääräiseksi kooksi mitattiin jopa yli 120 hehtaaria. Rovaniemen keskustan kupeessa elinpiiri on todennäköisesti sitä suppeampi.

Kaikkein tuttavallisimmat yksilöt saattavat hyvinkin tulla Martimon pihakuusiin käpystelemään silti seuraavinakin vuosina.

Oravat ovat suhteellisen pitkäikäisiä verrattuna muihin samankokoisiin nisäkkäisiin.

Enimmillään orava saattaa elää jopa 12-vuotiaaksi. Luonnossa maksimi-ikä on noin seitsemän vuotta. Oravan pitää nuorena ja sen ikää pidentää sen hitaampi hormonitoiminta. Oravien poikaskuolleisuus on kuitenkin erittäin suurta.

Keskimäärin kolme neljästä poikasesta kuolee ennen vuoden ikää.

Jos vuosi on huono, oravat eivät välttämättä lisäänny laisinkaan. Talvella ne eivät ole edes lisääntymiskykyisiä.

Se tietää myös Martimolle ainakin muutaman kuukauden huilia oravahoitolasta.

Vaikka metsäoravien populaatiot ovat vähenemään päin, kaupunkioravilla menee tutkimusten mukaan aivan hyvin.

Ruokintapaikat vetävät oravia kaupunkiin

Arktisen keskuksen ja Turun yliopiston yhteisen tutkimuksen mukaan oravien runsaus urbaaneilla alueilla on jo kaksinkertainen verrattuna metsäisempiin ympäristöihin. Lintulaudat paikkaavat kehnoja käpysatoja ja pitävät oravat pulskina ja lisääntymiskykyisinä.

Se tarkoittaa, että Martimolla on todennäköisesti töitä myös ensi keväänä.

Ennen sitä hänellä on aikaa kirjoittaa ylös ohjeita muille orpojen oravien hoitajille. Ja rakentaa varastoon hieman paremmat hoitotilat. Luvassa on todennäköisesti myös kurssi uusille oravanhoitajille.

Rahaa Martimolla on kulunut oravahoitolaansa jo huomattavasti enemmän kuin neljä ja puoli euroa per nahka.

Ura oravaäitinä silti jatkuu. Mutta miksi?

– Eläinsuojelulakikin velvoittaa, että sairasta, vahingoittunutta tai muutoin avuttomassa tilassa olevaa luonnonvaraista eläintä tulee pyrkiä auttamaan tai huolehtia, että se saa asianmukaista hoitoa. Jotkut ovat sanoneet, että anna olla, kyllä luonto hoitaa. Mutta kyllähän se totuus on, ettei se luonto aina hoida. No sitten se olen vaikka minä, joka hoitaa.