Noin 12-metrinen komea mänty seisoo aapasuon laidassa Sompion luonnonpuiston reunassa Nattastuntureiden eteläpuolella. Rovaniemeläinen lintuharrastaja Olli-Pekka Karlin lähestyy sitä etelästä käsin. Hän on jättänyt auton Vuotson kanavan varrella sijaitsevaan venesatamaan ja jatkanut siitä matkaa ensin pyörällä ja sitten suon yli jalkapatikalla.
– 250 metriä pesälle, hän kertoo, kun autolta on tarvottu kolmisen kilometriä.
Kun Karlin pääsee männyn luo, hän tutkii ensimmäiseksi sen ympäristön. Maassa lojuu liuta luita ja iso kotkansulka, ja mättäillä näkyy valkoisia kalkkiräiskeitä. Ne kertovat Karlinille, että ylhäällä männynlatvassa on asuttu kotkanpesä ja pesässä poikanen.
– Täällä on kakittu, hän sanoo.
Seuraavaksi Karlin valmistautuu kiipeämään ylös puuhun. Hän vetää ylleen valjaat, kiinnittää repun selkään ja laittaa piikkikengät jalkaan. Sitten hän kaivaa esiin kännykkänsä.
– Laitan vaimolle Whatsappilla sijainnin aina, ennen kuin lähden kiipeämään, hän sanoo ja sujauttaa kännykän takaisin taskuun.
– Se on yksi turvallisuustekijä tässä hommassa.
Paarmat pörräävät ympärillä, ja hiki virtaa. On kuuma kesäpäivä, yksi kesän kuumimmista. Mittari hätyyttelee 30 lämpöastetta.
Karlin pyyhkii otsaansa ja lähtee sitten kapuamaan kohti korkeuksia. Latvasta kuuluu pieni nakuttava ääni.
– Poikanen ääntelee, hän tiedottaa puolimatkasta.
Vapaaehtoisia rengastajia
Olli-Pekka Karlin on yksi Lapissa kesäisin liikkuvista Metsähallituksen vapaaehtoisista petolintujen rengastajista ja pesätarkastajista. He rengastavat keväällä syntyneitä maa- ja merikotkanpoikasia ja pitävät samalla huolen siitä, että tiedot Lapin kotkakannoista pysyvät ajan tasalla.
Rengastuksia koordinoivan Metsähallituksen ylitarkastajan Tuomo Ollilan mukaan Lapissa liikkuu vapaaehtoista maa- ja merikotkaporukkaa 15–20 henkilöä. Ennen kuin he ryhtyvät työhön, Metsähallituksen väki kiertää helikopterilla tarkastamassa ja laskemassa kaikki poronhoitoalueen kotkanpesät.
– Näin rengastajat osaavat suunnata suoraan pesille, joissa on poikasia, eikä heidän tarvitse tehdä turhia reissuja tyhjille pesille, Ollila kertoo.
Olli-Pekka Karlin on rengastanut kotkanpoikia pian 15 vuotta. Sinä aikana merikotkakanta on kasvanut Lapissa tuntuvasti.
Kun hän aloitti rengastukset vuonna 2008, merikotkan poikaspesiä löydettiin Lapista kolmisenkymmentä vuodessa. Reilussa kymmenessä vuodessa luku on lähes tuplaantunut.
Maakotkia elelee Lapissa merikotkia enemmän, mutta niiden kanta kasvaa hitaammin. Ne ovat myös näkymättömämpiä, sillä ne pesivät pääosin syrjässä erämaassa, toisin kuin sosiaalisemmat merikotkat, jotka eivät maakotkien tavoin ota nokkiinsa naapureista.
– Maakotkat myös liikkuvat vähän, kun soidinmenot ovat ohi, Tuomo Ollila kertoo.
Merikotka levisi Lappiin
Vielä 1960-luvun alussa kotka oli harvinainen näky Lapissa.
Pohjoiseen luontoon kuulunut maakotka oli metsästetty Suomessa lähes sukupuuttoon. Sukupuuton partaalla häilyi myös merikotka, jonka kanta oli romahtanut vainojen ja ympäristömyrkkyjen takia.
Sitten merikotkaa alettiin suojella aktiivisesti ja maakotka rauhoitettiin ensin muualla Suomessa vuonna 1962 ja sitten poronhoitoalueella vuonna 1968. Sen kanta alkoi kasvaa.
Samoihin aikoihin Keski-Lappiin Sompion maille rakennettiin kaksi tekojärveä, Lokka ja Porttipahta, ja niissä rupesi kasvamaan kalaa. Kalaisat altaat alkoivat houkutella alueelle vesistöjen läheisyydessä viihtyviä merikotkia.
– Ennen altaita Sompion alueella oli joitakin merikotkia, mutta runsastuminen alkoi 1980-luvulla. Runsas ravinto mahdollisti sen, Metsähallituksen Tuomo Ollila kertoo.
Sittemmin merikotkat ovat levinneet Lokan ja Porttipahdan altailta myös muualle Lappiin. Niitä on tavattu esimerkiksi Inarissa, Muoniossa, Enontekiöllä, Savukoskella ja Pelkosenniemellä.
Merikotkapareja pesii koko Suomessa nykyisin noin 500 ja niistä noin sata Lapin alueella. Maakotkapareja elelee Suomessa reilut nelisensataa, ja niistä suurin osa – noin 90 prosenttia – asuu poronhoitoalueella.
– Täällä elää niin paljon maakotkia kuin tänne sopii. Tyhjää tilaa ei ole, Tuomo Ollila kertoo.
Kotkia on vihattu ja vainottu kaikkialla Suomessa, pohjoisessa erityisesti siksi, että ne ovat käyneet porojen kimppuun. Vuonna 1998 valtio ryhtyi maksamaan maakotkien aiheuttamista porovahingoista paliskunnille reviiriperusteista korvausta. Se muutti asenteita.
Korvausta maksetaan vuosittain sen mukaan, kuinka paljon paliskunnan alueella on asuttuja ja poikasia tuottavia maakotkareviirejä. Ensimmäisenä vuonna lain tultua voimaan paliskunnille maksettiin reviiriperusteista korvausta kaikkiaan noin 270 000 euroa.
Sittemmin summat ovat kasvaneet. Tuomo Ollilan mukaan viime vuosina paliskunnille maksettu kokonaissumma on ollut 800 000 ja miljoonan euron välillä.
Merikotkien kohdalla vastaavaa korvausjärjestelmää ei ole. Parhaillaan Sääksisäätiö ja Turun yliopisto tutkivat merikotkien aiheuttamia porovahinkoja ympäristöministeriön rahoittamassa kaksivuotisessa projektissa. Sen toivotaan antavan uutta tietoa Lapin merikotkien liikkeistä ja vaikutuksista porotalouteen.
Lintuharrastajia tarvitaan
Kotkien valtakunnallisesta seurannasta vastaa Metsähallitus, mutta kotkien liikkeitä seurataan myös monissa muissa hankkeissa, kuten porovahinkoja tutkivassa merikotkaprojektissa.
Olli-Pekka Karlinin kaltaisilla lintuharrastajilla on seurantatyössä merkittävä rooli.
Karlin on ollut mukana muun muassa Birdlifen satelliittikotkatoiminnassa. Siinä maakotkanpoikaseen on kiinnitetty satelliittilähetin, jonka avulla on voitu seurata sen elämää. Klasuksi nimetty kotka ammuttiin viime talvena Ukrainassa. Ampuminen ei liity käynnissä olevaan sotaan, sillä Klasu kuoli Ukrainassa jo ennen sodan syttymistä.
– Saimme lähettimen takaisin Ukrainan Birdlifen kautta. Ukrainan Birdlife kävi hakemassa raadon, ja röntgenissä siivestä löytyi hauleja. Todennäköisesti joku metsästäjä oli ampunut sen, Karlin kertoo.
Lisäksi Karlin on ollut pyydystämässä ja asentamassa aikuisille maakotkille GPS-lähettimiä. Ne ovat olleet yksittäisiä, esimerkiksi tuulivoima- ja malminetsintähankkeisiin liittyviä toimeksiantoja.
Karlin on ollut mukana myös Sääksisäätiön ja Turun yliopiston merikotkahankkeessa. Hän oli viime vuonna laittamassa poronhoitoalueen merikotkanpoikasille GPS-lähettimiä. Niiden liikkeitä voi seurata Luonnontieteellisen tiedemuseon Luomuksen nettisivuilla.
– Laitoimme kaikkiaan kymmenen lähetintä. Tällä hetkellä niistä toiminnassa on viisi. Yksi kotkista jäi junan alle Kristiinankaupungissa. Lopuista neljästä emme tiedä, mitä tapahtui.
Luomuksen nettisivuilta näkee, että Sääksisäätiön lähetinmerikotkista yksi, Tuula-Liina, viettää tällä hetkellä aikaa kivenheiton päässä Porttipahdan tekojärvellä. Vuotsossa kuoriutunut Tuula-Liina viihtyi talven länsirannikolla mutta palasi kesäksi takaisin kotikonnuilleen Lappiin.
Kotkat lähtevät Tuula-Liinan tavoin usein syksyllä karkuun Lapin pakkasia. Ne viettävät talven Etelä-Suomessa tai lentävät ulkomailla asti. Aina jotkut sitkeät sissit kuitenkin jäävät.
– Viime talvena satelliittimaakotkista yksi pysyi reviirillään koko talven, Karlin kertoo.
Männyn latvassa oksien yllä
Olli-Pekka Karlin on kesäkuun viimeisellä viikolla rengastustöissä Lokan ja Porttipahdan alueella. Takana on kaksi rengastuspäivää, ja Karlin on ehtinyt käydä kuudella pesällä.
– Käyn yleensä kolme pesää per päivä, hän kertoo.
Nyt hän on saapunut seitsemännelle pesälle. Se on merikotkan pesä. Hän on kavunnut puuhun ja lähestyy pesässä olevaa poikasta kohteliaasti ja varovasti.
– Terve, hän sanoo kurkistaessaan pesään.
Ylhäällä sinisellä taivaalla kaartelee kaksi aikuista merikotkaa. Ne ovat todennäköisesti poikasen vanhempia ja ihmettelevät, mitä pesässä tapahtuu.
Jos ne ymmärtäisivät, ne voisivat seurata rengastushommia aitiopaikalta. Ne näkisivät, kuinka Karlin ensin rengastaa poikasen ja sitten ottaa sen selkähöyhenistä DNA-näytteen. Sellainen otetaan kaikilta rengastettavilta kotkanpoikasilta.
– Näytteellä saadaan selvitettyä kotkan alkuperä – se, millaista geneettistä kantaa se on, Karlin kertoo.
Kotkanpoikaset syntyvät toukokuussa. Ne viihtyvät pesässä yleensä noin kaksi–kolme kuukautta, heinäkuun loppuun saakka. Sitten ne saavat siivet alleen ja alkavat liikkua ympäristössä.
Nuoret kotkat elävät vapaina ja kulkevat laajoilla alueilla. Aloilleen ne asettuvat aikaisintaan 4–5-vuotiaina.
– Ne joko menevät kumppaniksi reviirille, jossa jo on yksi lintu, tai sitten nuori pari löytää toisensa ja etsii jostain vapaata tilaa perustaakseen uuden reviirin, Tuomo Ollila kertoo.
Kotkat elävät parisuhteessa ja ovat toisilleen melko uskollisia kumppaneita. Ne saattavat pysyä samalla reviirillä koko elämänsä. Joskus toinen parin osapuolista kuitenkin kyllästyy ja lähtee läiskimään. Tai sitten toinen kuolee.
– Jäljelle jäänyt ottaa siihen uuden kumppanin, Ollila kertoo.
– Koiraslinnut pysyvät reviirillä paremmin. Naaraat saattavat lähteä.
Kotka oli syönyt haukea
Kun Olli-Pekka Karlin lähtee kiipeämään puuhun, kello näyttää hieman yli kahtatoista. Puolen tunnin päästä hän on takaisin alhaalla. Paarmat surisevat jälleen ympärillä.
– Ylhäällä ei ollut paarmoja yhtään, Karlin raportoi valjaita riisuessaan.
Hän kertoo poikasen olleen pieni mutta terhakan oloinen. Sillä näytti olevan kaikki hyvin.
– Se oli syönyt ruokana haukea.
Keskikesällä kotkahommat täyttävät Karlinin vapaa-ajan.
Metsähallitus maksaa vapaaehtoisille kilometrikorvauksia, mutta muutoin vapaaehtoistöitä tehdään niin kuin vapaaehtoistöitä tehdään: omasta halusta ja ilman palkkaa.
Karlinilla on tehtävään kutsumus. Hän on sydämen asialla.
Mitään yksinkertaista työtä rengastaminen ei ole, sillä kotkanpesät sijaitsevat usein haastavissa paikoissa. On ylitettävä soita ja siedettävä sääskiä ja paarmalaumoja. Sähköavusteinen maastopyörä on työssä kätevä apuri, mutta silläkään ei pääse joka paikkaan. Matkaa on usein taitettava myös kävellen. Se ei Karlinia haittaa, sillä hän viihtyy luonnossa ja liikkuu näillä seuduilla mieluusti.
– Kotkanpesät ovat hienoissa paikoissa, hän sanoo.
Kun puu on katsastettu, Karlin pakkaa tavarat reppuun ja lähtee tarpomaan takaisin autolle. Seuraava kohde odottaa jo rengastajaa. Se on Karlinille tuttu maakotkanpesä, jonne täytyy patikoida kuuden kilometrin matka osin hankalakulkuisessa rakkakivikossa.
– Tämä oli helppo puu.
Suomessa pesii kaksi kotkalajia
Suomessa pesii vakituisesti maakotka ja merikotka. Lisäksi täällä vierailee muita kotkia.
Sekä maakotka että merikotka ovat olleet vainojen kohteena ja katoamassa sukupuuttoon.
Maakotka on syrjäisten, asumattomien seutujen asukas, joka karttaa ihmistä.
Merikotka on Euroopan suurikokoisin kotka. Se viihtyy vesistöjen äärellä.
Kotkat tekevät pesän yleensä puuhun, melkein aina mäntyyn.
Merikotkan pesä on tyypillisesti puun latvassa, maakotkan hieman alempana.
Merikotkan pääasiallista ravintoa on kala, maakotkan riista kuten jänikset, kanalinnut ja ketut.
Kotkien pesimäaluetta kutsutaan reviiriksi. Sillä tarkoitetaan yhden kotkaparin elinaluetta.
Maa- ja merikotkat ovat Suomessa rauhoitettuja. Pesintöjä ei saa häiritä.
Metsähallitus maksaa sadan euron löytöpalkkion aiemmin tuntemattomasta maakotkan pesästä tai poronhoitoalueelta löydetystä merikotkan pesästä.
Tappavatko merikotkat poronvasoja ja pitäisikö paliskuntien saada korvauksia myös niiden aiheuttamista porovahingoista?
Kysymykset kuulostavat yksinkertaisilta, mutta niihin vastaaminen ei ole niin helppoa kuin äkkiseltään voisi luulla. Se tiedetään, että merikotkat syövät poronraatoja, sillä pesistä on löydetty muun muassa koparoita.
Varmaa ei kuitenkaan ole, ovatko merikotkat löytäneet raadot maastosta vai saalistaneet porot itse.
Näin kertoo Camilla Ekblad, joka työskentelee projektitutkijana ympäristöministeriön rahoittamassa Sääksisäätiön ja Turun yliopiston kaksivuotisessa merikotkahankkeessa. Siinä kysymyksiin yritetään saada vastauksia.
– On helppoa nähdä, mitä pesivät merikotkat syövät sen perusteella, mitä jäänteitä pesistä löytyy, Ekblad kertoo.
– Vielä emme kuitenkaan osaa sanoa, tappavatko ne poronvasoja.
Hankkeessa asiaa selvitetään monella eri tavalla. Ensinnäkin merikotkien pesistä kerätään koparoita, joita lähetetään Ruokavirastoon tutkittaviksi. Toiseksi nuoriin merikotkiin on kiinnitetty satelliittilähettimiä, joiden avulla seurataan niiden liikkeitä.
Kolmanneksi maastoon on lähetetty sekä viime että tänä kesänä tarkkailijoita, joiden tehtävänä on ollut seurata merikotkien toimintaa. Myös Ekblad itse teki viime kesänä 120 kilometrin "lenkin" Muotkatunturilla ja seurasi kotkien käyttäytymistä.
Merikotkat eivät pesi tunturissa
Paliskuntain yhdistys ja Saamelaiskäräjät ovat vaatineet, että merikotkien aiheuttamista porovahingoista tulisi maksaa korvauksia samalla tavoin kuin maakotkien aiheuttamista porovahingoista maksetaan. Niiden mukaan merikotkat tappavat poroja.
Vaatimus on kuitenkin torpattu sillä perusteella, ettei asiasta ole tutkittua tietoa.
– Siksi ympäristöministeriö pyysi meitä selvittämään asiaa, Camilla Ekblad kertoo.
Jos tutkimuksessa käy ilmi, että merikotkat saalistavat poroja aktiivisesti, ne voitaisiin ehkä saada mukaan korvausten piiriin. Camilla Ekbladin mukaan reviiriperusteinen korvausjärjestelmä ei kuitenkaan toimisi sellaisenaan merikotkien kohdalla.
– Tunturissa ei ole pesiviä merikotkia, sillä merikotkat pesivät ensisijaisesti siellä, missä on vettä. Tunturista ei myöskään löydy merikotkille sopivia pesäpuita. Kuitenkin nuoret merikotkat liikkuvat tunturissa, hän sanoo.
– Samanlainen reviiriperusteinen korvausmalli ei olisi oikeudenmukainen. Tunturialueilla paliskunnat jäisivät ilman korvauksia, vaikka näillä alueilla mahdolliset haitat voisivat olla suurimmat, koska siellä merikotkille on tarjolla vähemmän muuta ravintoa, kuten kalaa.
Toistaiseksi käynnissä on datankeruuvaihe eikä Ekblad uskalla sanoa tutkimustuloksista mitään. Tulokset on tarkoitus julkaista lokakuun loppuun mennessä.
