Mustikan kukinta alkaa Lapissa kesäkuussa, joskus jopa toukokuun puolella. Ilmaston lämpenemisen myötä keväät aikaistuvat, ja se saattaa herätellä mustikan kukkia yhä aikaisemmin. Silloin vaarana on, että intensiivisin kukinta-aika on ohi jo ennen kuin pölyttäjät ovat ehtineet liikkeelle.
Mustikka on tässä suhteessa erityisen herkkä marja, sillä sitä pölyttävät lähes pelkästään kimalaiset. Kimalaisista vain kuningattaret talvehtivat. Horroksesta heräämisen jälkeen kuningattaret eivät lähde kiertämään kukkia, vaan niillä on kiire tuottaa uusia jälkeläisiä. Kestää aikansa, ennen kuin vastakuoriutuneet kimalaistyöläiset ehtivät pölytystehtäviin.
Aikaistuvassa kukinnassa on vaaransa siksikin, että mustikan kukat ovat hyvin hallan arkoja. Hallayö saattaa tuhota marjasadon vielä raakilevaiheessakin.
Mustikalle on olennaista, että sen varvut saavat lumipeitteestä suojaa sekä talvella että keväällä. Vähälumisen talven jälkeen suojapeite katoaa nopeasti ja varvut jäävät paljaiksi, vaikka hallanvaara jatkuu edelleen.
Pohjoisten marjojen maavarret kestävät hyvin pakkasta. Mustikalla ja puolukalla myös ilmaversot selviävät talven yli.
Pohjoisen marjat ovat myös sopeutuneet keskiyön aurinkoon. Ne sietävät Lapin äärimmäisiä valon määrän muutoksia, ja osaavat niistä päätellä vuodenaikojen vaihtelun.
Ilmaston lämpeneminen saattaa saada eteläisemmän Euroopan kasvit leviämään pohjoiseen, ja ne voivat ajan myötä syrjäyttää alkuperäislajeja. Levittäytyminen on kuitenkin hidasta ja sitä vaikeuttaa esimerkiksi se, että etelän kasvit eivät osaa tulkita pohjoisen valon vaihtelua.
Ilmaston lämpeneminen saa luultavasti kasvit kiipeämään yhä korkeammalle tunturien rinteille, ja puuttomien paljakoiden määrä vähenee. Siksi mustikankin levinneisyysalue saattaa pohjoisessa laajentua.
Lämpö sinänsä ei mustikkaa säikäytä: marjaa esiintyy myös Keski- ja Etelä-Euroopassa. Mustikka ei ole vähentynyt siellä lämpötilojen vuoksi vaan siksi, että sopivia kasvupaikkoja ei juurikaan ole. Pohjoismaiden eteläpuolella suurin osa metsämaista on otettu viljelykäyttöön.
Myös hillan heikko kohta on sen aikainen kukinta. Iso osa sen kasvualueista on avosoita, joilla hallanvaara jatkuu pitkään. Hillan valkoinen kukka ei kestä kylmää.
Kasvuympäristönsä vuoksi marja on herkkä säiden vaihteluille. Avosuolla sen ympärillä ei ole suojaavaa puustoa. Avonaisessa maastossa kovat tuulet vaikuttavat hyönteisten lentämiseen ja sitä kautta kasvin pölyttymiseen.
Ilmaston lämpenemisen mahdollisesti aiheuttamasta kuivuudesta voi olla harmia hillalle. Jo nykyisellään osa hillasoista saattaa vähäsateisina kesinä paikoin kuivahtaa.
Joskus riski realisoituu vasta kypsymisvaiheessa. Silloin voi käydä niin, että onnistuneesta pölytyksestä huolimatta marja kuivuu ja tippuu kasvista ennen aikojaan.
Vähäisten sateiden vaikutus riippuu paljon marjan kasvupaikasta. Jos kasvupaikka on sellainen, että vesi pysyy maaperässä, muutaman viikon sateettomuus ei välttämättä haittaa sadon muodostumista.
Ilmaston lämpeneminen ei välttämättä tarkoita kuivuutta, vaan sen on päinvastoin ennustettu lisäävän rankkasateiden määrää.
Sateistakin voi olla harmia hillalle erityisesti kukkimisvaiheessa. Kova sade ja tuuli saattavat varistaa kukan terälehdet maahan. Silloin pölyttyminen ei onnistu, koska hyönteiset eivät löydä kukkiin ilman terälehtien tarjoamaa suunnistusapua.
Hillan kasvuympäristö ja aikainen kukinta vaikuttavat siihen, että sen vuosittainen sato vaihtelee rajummin kuin mustikalla ja puolukalla. Sen pölyttäjien kirjo on kuitenkin laajempi kuin mustikalla: sitä pölyttävät kimalaisten lisäksi muun muassa pienet kärpäset. Siksi hilla tuskin päätyy kovin helposti tilanteeseen, jossa sen lisääntymistä edistäviä ötököitä ei olisi tarpeeksi.
Hilla viihtyy viileässä, ja sen yhteyttäminen onnistuu parhaiten alle 15 asteen lämpötilassa. Silti kullankeltainen marja menestyisi säiden puolesta hyvin Etelä-Suomessakin. Siellä soille on kuitenkin tehty niin paljon ojituksia ja muita metsätaloudellisia toimenpiteitä, että hillalle sopivat kasvuympäristöt ovat enimmäkseen kuivuneet.
Puolukka on Suomen metsien aluskasvillisuuden yleisin varpu. Se tuottaa luonnonmarjoista suurimman sadon, josta on iloa ihmisten lisäksi myös monille eläimille. Erityisen hyvä puolukkasato voi jopa viivyttää lintujen muuttoa.
Puolukka on myös todennäköisesti muita marjoja paremmin turvassa ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomilta riskeiltä. Sitä suojaa se, että se kukkii pari viikkoa myöhemmin kuin mustikka ja hilla. Silloin takatalven riski on jo pienempi ja pölyttäviä hyönteisiä on liikkeellä runsaammin. Puolukan tärkeimpiä pölyttäjiä ovat mehiläiset ja kimalaiset, mutta kukissa vierailee myös kärpäsiä ja kovakuoriaisia.
Punaposkisen marjan tyypillisiä kasvualueita ovat kuivat ja kuivahkot kankaat. Se viihtyy siis jo lähtökohtaisesti melko karussa ympäristössä. Toisaalta paahteisilla kallioalueilla myös puolukka saattaa kuivahtaa.
Puolukan selviytymistä edistää myös sen pitkäikäisyys.
Yksittäinen puolukkakasvi voi olla satoja vuosia vanha. Vuosien saatossa sen vanhimmat osat lahoavat, mutta kasvin maavarsi jatkaa kasvuaan ja työntää maanpinnalle yhä uusia ilmaversoja. Puolukka kestää kulottamista ja hakkuita, joten maassa kasvava marjamätäs saattaa olla sitä ympäröivää metsää vanhempi. Suurikin puolukkalaikku voi koostua yhdestä yksilöstä.
Puolukka kerää myös maahan siemenpankkia. Varisevat siemenet kerrostuvat maaperään ja voivat odottaa siellä vuosia aikaa, jolloin olosuhteet ovat taas niiden kasvulle otolliset. Samoin toimivat myös mustikka ja hilla.