Kah­dek­san ky­sy­mys­tä jär­jet­tö­män har­vi­nai­ses­ta lin­nus­ta

Pellon reunassa kannattaa olla aamulla kello viisi.

Kohti pohjoista muuttavat kiljuhanhet ovat jokavuotiseen tapaansa pysähtyneet Siikajoen pelloille lepäämään ja tankkaamaan. Näköpiirissä on paljainkin silmin sadoittain hanhia, mutta suurin osa niistä on tundra-, metsä- ja lyhytnokkahanhia.

Kiljukas on samannäköistä tundrahanhea töpäkämpi tapaus. Pieni, kompakti hanhi, opastavat lintuharrastajat toimittajaa.

– Söpömpi, kuvailee oululainen Kasperi Keränen, ja jatkaa.

– Kiljuhanhen nokka on kirkkaamman pinkki. Molempien vatsa on laikukas, mutta kiljuhanhen laikut ovat pienempiä ja niitä on harvemmassa.

Nyt kiljuhanhia on parvessa noin 55, eli kuta kuinkin puolet koko lajin pohjoismaisesta kannasta.

Kaukoputken näkökenttään osuu lintu, jolla on nimi ja kaulassa mötikkä. Ildguttin ja muiden lähetinlintujen avulla saadaan tärkeää tietoa muuttoreiteistä ja ajoituksesta.

Tämä on niiden ainoa levähdyspaikka Suomessa. Kiljuhanhia on laskettu Perämerellä joka kevät vuodesta 1985 alkaen, mikä on maailman pisin aikasarja kiljuhanhesta.

Muuttoaika on hyvä tilaisuus tehdä laskentaa, sillä kaikki kiljuhanhet ovat koossa samassa paikassa. Pohjois-Norjan pesimäalueella parvi hajaantuu.

Muuttoreitit muuttuvat ympäristön muutosten mukaan, ja välillä kiljuhanhet ovat olleet hukassakin.

Syysmuuton reitti Jäämereltä etelään vaihtelee sen mukaan, saako kiljuhanhi poikasia vai ei. Jos se saa poikasia, reitti on suunnilleen sama kuin keväällä pohjoiseen, eli Viron ja Unkarin kautta Kreikkaan.

Jos pesintä epäonnistuu, kiljuhanhi lähtee Siperiaan sulkimaan eli uusimaan siipisulkansa. Kaukainen sulkimispaikka lienee evolutiivinen jäänne. Venäjän reitti on kuitenkin vaarallisempi, sillä siellä metsästys on sallittua jopa keväisin.

Kansainvälinen tavoite on vähintään tuhannen yksilön kanta, jolloin välittömin sukupuuton uhka olisi ohitettu.

Ilmastonmuutoksen torjuminen on tärkein keino pitkällä aikavälillä. Lähettimien avulla saadaan tietoa muuttoreiteistä ja tärkeistä levähdyspaikoista, ja ne tulisi suojella. Norjassa on pesinnän onnistumiseksi poistometsästetty kettuja.

Onnistuneella pesinnällä on tuplapositiivinen vaikutus. Silloin sekä kannan koko kasvaa että muuttomatka etelään Euroopan halki on turvallisempi.

Vuosien 2006 ja 2007 aallonpohjasta kanta on kasvanut hyvin ja hanhilla on hyvä lisääntymispotentiaali. Ehkä kiljuhanhet levittäytyvät jossain vaiheessa vanhoille pesimäalueille Suomessa, joilta ne 1990-luvun puolivälissä katosivat.

Edellinen tosi hyvä vuosi oli 2023, jolloin kiljuhanhien määrä miltei tuplaantui hyvän pesimämenestyksen ansiosta. Viiden vuoden ajan ennen tuota lasku oli hälyttävää.

Pesimälaji on varmemmin suojelun piirissä kuin vain levähtämään pysähtyvä laji.

Kiljuhanhen pesintää ei ole Suomessa varmistettu vuoden 1995 jälkeen, mutta esimerkiksi viime kesänä nähtiin mahdollisesti pesivä pari vanhan ydinalueen rajamailla.

Lajin palautumiseen liittyy paljon eri seikkoja. Esimerkiksi porojen ylilaidunnus haittaa myyrien ja sopuleiden lisääntymistä, ja huonoina myyrävuosina maapedot kiinnostuvat enemmän lintujen pesistä.

Ilmeisesti tämän takia Suomen populaation viimeiset parit siirtyivät pesimään Norjan puolelle, jossa kesäinen laidunnus on vähäisempää.

Pesimäkannan paluu vaatisi Norjan kannan vahvistumista sekä puuttumista porojen laidunnukseen ja viimeisenä käytössä olleiden pesimäpaikkojen suojelua häirinnältä. Se taas tarkoittaisi liikkumisrajoituksia esimerkiksi kalastajille ja muille erämaissa kulkijoille.

Suomeen on kokeiltu istuttaa kiljuhanhia 1980–90-luvuilla, mutta tulokset olivat huonoja, sillä yhtään paria ei saatu pesimään.

Jos erämaissa olisi liikkumiskieltoja, se olisi toisaalta hyvä, mutta toisaalta se osoittaisi pesimäpaikkoja munarosvoille.

Viime vuosikymmeniltä ei ole varmaa näyttöä munarosvoista, mutta uhanalaisen lajin kohdalla kaikki riskit on minimoitava.

Kiljuhanhelle tilanne on traaginen. Koko lajista vähintään 95 prosenttia pesii Venäjällä, jonka kanssa yhteistyö on nyt loppunut tässäkin asiassa.

Unkari on yksi kevätmuuton lepopaikoista, mutta sekin on tällä hetkellä huono yhteistyömaa.

Muuttolinnut kykenevät lisäämään massaansa valtavasti, kymmenestä kymmeniin prosentteihin ennen lentomatkaa. Evoluutio on karsinut niiltä pois kylläisyyden tunnetta säätelevät hormonit.

Kiljuhanhelle tuhannen kilometrin lento ei kohtuullisissa tuulioloissa ole lähelläkään sen suorituskyvyn rajoja. Matkat Kreikasta Unkariin, Unkarista Viroon, Virosta Suomeen ja Suomesta Jäämerelle ovat kaikki reilusti alle sen.

Se johtuu siitä, että kiljukkaat menevät niin korkealla, 500–600 metrissä. Pitäisi olla kokenut havaitsija. Lajin voi tunnistaa ominaispiirteidensä lisäksi esimerkiksi lentonopeuden ja linnun koon suhteesta. Kiljuhanhi menee lujaa ja sen siivet käyvät tiuhaan.