Kuvassa nuori nainen seisoo kädet nostettuna sivuille, sadetakki päällä.
Hänen yläpuolellaan lentää lentokone.
Toisesta, lähikuvasta, näkee, että sadetakin pinnalla pisaroi valkoista, maitomaista ainetta.
Nainen nauraa, vaikka tilanne on karmea. Oululaisen Maija Väänäsen päälle sataa myrkkyä.
Elokuu 1985. Muhoksen Susisuo.
Täyttä varmuutta ei ole, mutta paikka on todennäköisesti viimeinen, jossa Suomessa tehtiin vesakoiden lentoruiskutuksia. Asialla oli metsänomistaja, Kajaani oy, joka samoihin aikoihin levitti myrkkyä myös Kajaanin Loutevaarassa.
Maija Väänänen oli yksi nuorista mielenosoittajista, joiden mielestä myrkytys ei ollut oikein. Hän päätyi mukaan vähän vahingossa, puolisonsa matkassa ja aatteen vuoksi.
– Sinä päivänä sattui olemaan vapaapäivä, Väänänen sanoo neljän vuosikymmenen takaisista tapahtumista.
Mielenosoittajat perustivat myrkytyskohteeksi suunniteltuun paikkaan leirin, jossa oli ihmisiä yötä päivää. Ajatus oli, että eihän myrkkyä voisi ihmisten päälle ruiskuttaa.
Kolmivuorotyön vuoksi Väänänen pääsi paikalle harvemmin, mutta nyt hän siellä oli.
Aamupäivällä alkanut sade oli lakannut. Ilma oli tyyni, lentosää mitä parhain. Se huolestutti leiriläisiä, mutta ruiskutuksiin he eivät uskoneet, sillä maa ja osin kasvitkin olivat vielä märkiä. Myrkyttäminen olisi vaatinut kuivemmat olosuhteet.
Lentokoneen ääni alkoi kuulua. Kiikareilla sitä ei näkynyt, ja ääni heikkeni.
Sitten se jatkui, voimistui ja alkoi tulla kohti.
– Hämmästelimme, että onko se tottakaan, Väänänen kertoo.
Miten häntä voi kuvassa naurattaa, vaikka hän saa juuri myrkkyä päälleen?
– Ajattelin, että kun leikkiin on ryhdytty, se pitää leikkiä loppuun saakka. En juossut karkuun.
Leirissä lääkärinä toiminut Pekka Jurvelin antoi yleisiä ohjeita ja ohjasi tarvittaessa tarkempiin tutkimuksiin.
Väänänenkin kävi keuhkokuvissa. Hän selvisi säikähdyksellä, nuori ja terve ihminen kun oli.
Lähtisikö hän samanlaiseen toimintaan mukaan uudelleen?
– Lähtisin, Väänänen vastaa hetkeäkään miettimättä.
Leiriläiset olivat innostuneita, nuoria ihmisiä, jotka kokivat ympäristönsuojelun asiakseen. Ehkä lapsellisen sinisilmäisiäkin, he miettivät nyt, yli 40 vuotta tapahtuneen jälkeen.
Samaan aikaan päivysti toinen leiri Kajaanin Loutevaarassa.
Hattuvaaran kamppailu Ilomantsissa vuonna 1980 lienee lentomyrkytyksiä vastustaneista taisteluista kuuluisin.
Silloin käännekohdaksi muodostui kolmen aktivistin joutuminen myrkkypilveen. Siitä nousseen kohun vuoksi Metsähallitus keskeytti ruiskutukset ja eduskunta otti vesakkomyrkytykset käsittelyyn.
Metsähallitus luopui lentoruiskutuksista vuosikymmenen alussa, mutta Kajaani oy päätyi omaan ratkaisuunsa vasta viisi vuotta myöhemmin.
Vesakkosota oli käytännössä passiivista vastarintaa, jota kesti Susisuolla reilun kuukauden ajan. Elävien ihmisten lisäksi suolla päivysti koneenpelättimiä eli ihmisen näköisiä nukkeja.
Yksi leiriläinen ilmiannettiin lentoliikenteen vaarantamisesta, toinen heitteli lentokonetta kivillä ja kolmas joutui poliisin kuulusteltavaksi yli vuosi tapahtuneen jälkeen.
– Rikos oli jo vanhentunut, sanoo Esko Holappa.
Hän on yksi silloisen Sanginjoen kylätoimikunnan jäsenistä. Kyläläisistä mielenosoitus alkoi, ja kaupunkilaisia tuli avuksi.
Susisuon henki yhdisti paikalliset viljelijät ja metsurit sekä kaupunkilaisnuoret. Eri ikäpolvet ja erilaiset maailmankatsomukset.
Vastakkain olivat pieni ihminen ja iso yhtiö.
Kyläläiset eivät halunneet myrkkyä lähiluontoonsa eivätkä Sanginjoen veteen. He tarjoutuivat hoitamaan vesakot vesureilla, mutta apu ei kelvannut.
Seuraavaksi kyläläiset olisivat ostaneet alueen. Ei sekään.
Sähke presidentti Mauno Koivistolle. Ei mitään.
Tilanne oli nurinkurinen. Tehometsätalous oli itse luonut vesakko-ongelmansa. Ensin hakattiin ja myllättiin maa otolliseksi vesakon versoa, ja seuraavaksi vesakko haluttiin tuhota.
Aikalaisten ei auttanut kuin ryhtyä suoraan toimintaan.
Susisuo on edessämme ja Susiselkä kajastaa horisontissa.
– Täältä Kajaani oy kuljetti meitä suoraan suon yli Susiselkään neuvotteluihin, Esko Holappa viittoo suuntaa.
– Vasiten veivät pahinta reittiä.
Holappa kertoo, miten kaikilla Sanginjoen kyläläisillä oli metsää. Sikäli he puunkasvatuksestakin paljon ymmärsivät, mutta myrkytyksiä kohtaan he olivat jyrkästi kielteisiä.
– Kyllä puun pitää kasvaa ilman myrkkyä, Holappa toteaa.
Metsää pitää hoitaa, sen hän tietää. Jos metsä on liian sakea, kasvaa puista ohuita ruikuloita. Jos liian harva, pistää myrsky jäljelle jääneet puut lakoon. Metsänkasvatus on tarkkaa, kuin kellosepäntyötä.
82-vuotias Holappa on asunut koko ikänsä alle viiden kilometrin päässä täältä, läheisen Pirttijärven rannalla. Susisuo on ollut hänen hillasuotaan, metsät tuottaneet mustikkaa ja puolukkaa.
Mielenosoitusleirissä hän kertoo olleensa paikalla aina kun vain pääsi.
– Monta yötä nukuin kuusen juurella. Lopussa siinä oli jo melkoinen poukama.
Leirin viirit hulmusivat korkeiden seipäiden päissä ja näkyivät kauas.
Nyt ympäristö on terveen oloista sekametsää.
Avosuon tuolla puolen kasvaa monenlaista puustoa. Laitimmaisena oikealla vielä keväisen kaljut lehtipuut kurkottelevat havupuita korkeammalle. Holappa on kuullut maanomistajan rauhoittaneen osan alueestaan.
Välttämättömät lentoruiskutukset. Niin niitä silloin perusteltiin ja puolusteltiin.
Yksi argumentti oli 420 miljoonan markan tappiot vuodessa. Mekaanisen torjunnan esitettiin olevan neljästä kuuteen kertaa lentoruiskutusta kalliimpaa.
Ruiskutusten puolustajat pitivät myrkkyvaaran lietsomista tunnepitoisena, suhteettomana ja tieteellisesti perusteettomana fanatismina.
– Narratiivi oli se, että jos tulee tämä ja tämä uudistus, niin se on kohtalokasta, sanoo Panu Halme.
Hän työskentelee metsäluonnon monimuotoisuuden tutkimusprofessorina Suomen ympäristökeskuksessa.
Kun vesakkomyrkytykset loppuivat, siirtyi metsäteollisuus raivaussahan käyttöön.
– Ja niin kuin kaikki tietävät, hyvin on pärjätty, Halme sanoo.
Kalliimpaa se voi olla, mutta täysin mahdollista.
– Ei se metsäteollisuuden katteessa näy, Halme arvioi kustannusvaikutusta.
Pahimmillaan vesakkomyrkyt hävittivät lehtipuut kasvamasta liiankin tehokkaasti. Samalla ne ovat Halmeen mukaan yksi syy siihen, miksi Suomen metsät ovat nyt luonnottoman havupuuvaltaisia.
Se on ongelma siksikin, että puhtaat kuusikot ovat altteimpia tuholle.
Metsien ilmastokestävyyden parantamiseksi tarvitaan lisää monimuotoisuutta, ja nyt esimerkiksi metsäteollisuusyhtiö UPM-Kymmene lisää lehtipuiden osuutta metsissään.
Kuinka samalla tavalla niin sanotusti välttämättömiä ovat nykyiset raskaat metsänhoitotoimet, kuten avohakkuut ja uudelleenojitukset?
Halmeen mukaan eivät enimmäkseen välttämättömiä lainkaan. Ojitukset aiheuttavat merkittäviä haittoja, ja puuta voi kasvattaa ilmankin.
Sitä mahdollisuutta ei hänen mukaansa kuitenkaan ole, että ojien kaivaminen kiellettäisiin kokonaan.
Suomessa on ojitettu metsiksi viisi miljoonaa hehtaaria entisiä soita. Se tarkoittaa noin viidesosaa kaikesta metsätalousmaasta. Kaivamisen kiivain vaihe ajoittui 1960–70-luvuille, mutta se jatkuu edelleen.
Nykyiset ojitukset liittyvät avohakkuisiin. Kun hakatun puuston vettä haihduttava vaikutus menetetään, maa vettyy. Liian märässä uusi puusto ei lähde kasvamaan, joten tehdään kunnostusojitus.
Sen tarkoitus on avata vanhat ojat uudestaan. Halmeen mukaan hyvin usein metsäteollisuus kaivaa samalla lisää ojia. Sitä kutsutaan täydennysojitukseksi.
Uudet taimet saavuttavat 30–40 vuodessa koon, jolloin ne eivät enää tarvitse maan kuivatusta. Jatkuvan kasvatuksen hakkuut ratkaisisivat ongelman, sillä haihduttavaa puustoa olisi koko ajan riittävästi.
Avohakkuut vievät tilanteen lähtöpisteeseen. Seuraa jälleen vettymistä, ojia ja uusia ojia. Siksi metsäteollisuus esittää nykyiset ojitukset välttämättöminä, Halme selventää.
Hänen katastrofaalisena pitämänsä tilanteen ratkaisemiseksi on hyvin vähän aikaa, sillä isot alat 1960–70-luvuilla ojitettuja soita ovat tulossa avohakkuuikään.
Halme arvioi, että hakkuut lisääntyvät turvemailla voimakkaasti seuraavien kymmenen vuoden aikana. Siksi on hänen mukaansa mahdotonta odottaa ratkaisuja kymmentä tai kahtakymmentä vuotta.
Seuraavaksi Panu Halme asettaa suurennuslasin alle koko väitetyn välttämättömyyden.
– Hyötyjiä ja kärsijöitä ovat eri tahot, hän sanoo.
Metsäteollisuuden ja metsänomistajien näkökulmasta avohakkuut ja ojitukset voivat vaikuttaa välttämättömiltä, ja vähintäänkin ne hyötyvät nykymenosta.
Ongelmat taas osuvat toisten harmiksi: ranta-asukkaiden, mökkiläisten, kalastajien ja luonnossa liikkuvien.
– Metsänomistajien omaisuudensuoja on tulkittu tärkeämmäksi kuin vesien tila eli ranta-asukkaiden tai kalastusoikeuksien haltijoiden omaisuudensuoja, Halme vertaa.
Nykymenoon päädyttiin, kun Suomi piti saada nopeasti nousuun ja kaikki hehtaarit hyödynnettyä. Vesien tila jäi siinä kisassa kakkoseksi.
Nyt tilanne on toinen. Kasvava joukko ihmisiä on alkanut kääntyä vesistöjensuojelun kannalle. Esimerkiksi Perämeri tummuu, koska sen valuma-alueella tapahtuu jotain, ja se on havahduttanut monet.
– Ojittaminen Siikajoen, Oulujoen, Simojoen ja muiden Perämereen laskevien jokien latvoilla on tummumisen tärkein syy, Halme sanoo.
Halmeen mukaan on ongelma, että ojitus on aina laillista.
Sen tekeminen ei vaadi ympäristölupaa. Yli viiden hehtaarin alalla ojien tekemisestä pitää ilmoittaa etukäteen, mutta ympäristöviranomainen ei kiellä tekemistä käytännössä koskaan. Sen on mahdotonta osoittaa, että juuri tämä ojitus aiheuttaisi merkittävää haittaa luontoarvoille.
Ensimmäinen ratkaisu olisi Halmeen mukaan se, että ojien kaivaminen olisi aina luvanvaraista.
Toisekseen ympäristöviranomainen voisi estää kaivamisen, jos ojitussuunnitelma ja toimista syntyvät haitat sitä edellyttäisivät.
Vielä isompi ongelma on, että koko metsätalous perustuu meillä avohakkuisiin.
– Se tuotiin valtavalla vauhdilla ja sitä ajettiin vuosia ainoana keinona. Esimerkiksi Sloveniassa avohakkuut on kielletty, ja silti siellä on merkittävää metsätaloutta. Metsätalous kyllä tuottaa rahaa niinkin, Halme sanoo.
Asenne, jonka mukaan jatkuva kasvatus on jonkinlaista leikkimetsätaloutta, on Halmeen mukaan purkautumassa.
Toisenlainen tapa hoitaa metsää on siis olemassa.
Suurin osa sitä eli jatkuvaa kasvatusta koskevasta tiedosta perustuu malleihin. Näin siksi, että tapa oli lailla kielletty vuoteen 2014 asti.
Tietoa on noukittu esimerkiksi kuntien virkistysmetsistä ja retkeilyalueiden metsistä, joissa harvennushakkuut ovat olleet luvallisia.
Mallien perusteella on osattu arvioida, että jatkuvassa kasvatuksessa menetetään kyllä puun kasvusta viidesosa, mutta kulut kevenevät, sillä taimien ostamiseen tai maan muokkaukseen ei mene rahaa.
– Maanomistajalle lopputulos on sama, mutta metsäteollisuudelle ongelma, Halme tiivistää.
Ojituksia ja avohakkuita ei Suomesta voine lopettaa Susisuon tapaisilla mielenosoituksilla, mutta Panu Halmeella on esittää ratkaisu.
Se on ojituksen vähentäminen.
Ainakin turvemailla jatkuvaan kasvatukseen voisi siirtyä nykyistä voimakkaammin ja muuallakin suhtautua siihen avoimesti.
Painopisteen tulisi olla siellä, missä siitä olisi erityisen paljon hyötyjä luonnolle, virkistyskäytölle ja vesistöille. Avohakkuut taas voisi keskittää sinne, missä ne tuottavat erityisen paljon puiden lisäkasvua.
– Se olisi jo todella hyvä edistysaskel.
Esko Holappa työskenteli metsurina toistakymmentä vuotta, Keskusmetsälautakunta Tapiolla panostajana toisen ja Oulujoki oy:llä kolmannen pitkän pätkän.
Hän ei hyväksynyt kantoihin lyötyä myrkkyä yhtään lentoruiskutuksia enempää eikä myöskään ymmärrä avohakkuita.
Sen lauluja oli kuitenkin laulaminen, kenen leipää söi. Ojituksiinkin hän joutui osallistumaan.
– Sitähän Tapiolla tehtiin. Kyllä me vesiä pilasimme, Holappa sanoo.
– Se oli tyhmää hommaa.
Holappa kertoo, miten metsänomistajaherroilla oli keskinäistä kilpailua siitä, kuka saa eniten ojaa aikaiseksi. Voitontahto sai vetämään uraa sinnekin, mihin sitä ei olisi tarvittu.
Tietämys ojien haitallisuudesta ei Holapan mukaan ollut samalla tasolla kuin nyt, mutta haitat eivät jääneet suinkaan huomaamatta.
– Turvepötköä oli veto-ojien suulla pitkästi.
Lentomyrkytysten vastustus yhteisvoimin tuotti tulosta. Ne loppuivat Suomessa kokonaan.
Paikalla olleiden mukaan ne eivät olleet Susisuolla järin tuloksekkaita.
Yhdessä Heikki Haapalan ottamassa kuvassa haavanlehtikuoriaiset kaluavat haavantaimen lehtiä riekaleiksi. Sen jälkeen myrkytys ei taimiin tehonnut, sillä myrkyn piti imeytyä lehteen päästäkseen vaikuttamaan.
Toisessa kuvassa on kärjestään venähtänyt, taipunut ja kuolemassa oleva maitohorsma.
Kolmas kuvateksti kertoo, että Susisuolla koivun vesoista tuhoutui vain muutama prosentti. Tämä johtui siitä, että myrkytys suoritettiin liian myöhään, jolloin taimet olivat jo lopettaneet kasvukautensa ja olivat siirtymässä talvilepoon. Lisäksi runsas sade huuhteli myrkyt lehdiltä maahan.
Lentoruiskutuksia perusteltiin tehokkuudella ja taloudellisuudella.
Jo 1960-luvun lopulla oli kuitenkin nähty, että niiden ajoittaminen oli hankalaa. Varoaika, jolloin tuhottavat lehtipuut vioittuivat mutta havupuun neulaset olivat riittävän vahvoja kestääkseen myrkyn, oli lyhyt.
Siksi ne usein epäonnistuivat.
Juttua muokattu 20.4.2026 kello 14.23. Jutussa oli aiemmin virheellisesti, että Esko Holappa olisi työskennellyt Tapio oy:llä. Metsäalan organisaationa tunnettu Tapio on kuitenkin toiminut historiansa aikana eri nimillä. Vuosina 1968–1991 sen nimi oli Keskusmetsälautakunta Tapio.