Metsähallitus on alkanut myöntää lupia susien ja ilvesten tappamiseen luonnonpuistoissa, uutisoi Helsingin Sanomat tiistaina. Uutinen kirvoitti heti kipakkaa keskustelua, koska luonnonpuistot ovat kaikkein tiukimmin suojeltua luontoa.
Monen on vaikea ymmärtää, miksi suurpedot eivät saa olla rauhassa edes luonnonpuistoissa. Ajatus metsästyksestä suojelualueella tuntuu yleensäkin ristiriitaiselta. Eikö luonto saa olla ihmiseltä turvassa missään?
Kysymykset ovat aiheellisia, mutta susien ja ilvesten ampuminen luonnonpuistoihin ei ole ehkä niin iso uutinen kuin äkkiseltään luulisi. Nyt on nimittäin kyse eläimistä, jotka ammuttaisiin todennäköisesti muutenkin.
Metsähallitus on myöntänyt Hesarin mukaan ensi kertaa lupia ilvesjahtiin Värriön ja Pisavaaran luonnonpuistoihin, sekä susijahtiin Olvassuon luonnonpuistoon. Kaikki mainitut puistot sijaitsevat poronhoitoalueella, ja petojahtien peruste on porovahinkojen torjuminen.
Yksikään susilauma ei ole tähänkään asti päässyt juurtumaan poronhoitoalueelle, koska sudet ammutaan kylmästi pois porotalouden tieltä.
Ilveksen osalta tilanne on samansuuntainen. Suomen reilusta kahdesta tuhannesta tupsukorvasta vain satakunta elää poronhoitoalueen rajalla tai sen sisällä.
Luonnonoloista petojen leviäminen pohjoiseen ei ole kiinni. Sen näkee vaikka siitä, miten ilves on pureutunut Tornion ja Keminmaan metsiin. Alue on poronhoitoalueeseen kuulumaton saareke Perämeren pohjukassa.
Suden ja ilveksen menestys poronhoitoalueella ei riipu siitä, ammutaanko niitä luonnonpuistoissa.
Luonnonpuistojen pinta-alat ovat pieniä kansallispuistoihin ja muuhun alempaan suojeluverkkoon suhteutettuna. Suurpedot liikkuvat pitkiä matkoja, joten tappotuomion saaneet sudet ja ilvekset osuvat kyllä pyssyn eteen luonnonpuistojen ulkopuolellakin ennemmin tai myöhemmin.
Nyt kun vahinkoperusteisia kaatolupia on alettu myöntää luonnonpuistoihin, metsästäjät saavat työnsä tehtyä helpommin, nopeammin ja varmemmin, mutta iso kuva suurpetojen tilanteesta ei muutu.
Myöskään luonnonpuistojen asema ei ilmeisesti juuri hetkahda. Suurpetojen metsästys on tietysti uusi ihmisen aiheuttama häiriö puistojen rauhaan, mutta ne eivät ole nytkään täysin luonnontilaisia muun muassa juuri porotalouden takia.
Porot voivat kulkea luonnonpuistoissa ja poronhoitajat niiden perässä. Suojelualueet ovat poroille usein parhaita laitumia. Luonnonpuistoissakin porot on suurin ympäristöä muuttava tekijä, ellei sitten ilmastonmuutos ole jo noussut ohi.
Petojen ampuminen luonnonpuistoissa tuli mahdolliseksi, kun luonnonsuojelulakia muutettiin edellisen hallituksen aikana.
Suurpedoille tärkeämpää on kuitenkin se, mitä tuomioistuimissa tapahtui samoihin aikoihin. Kannanhoidollinen metsästys on nimittäin hyytynyt hallinto-oikeuksien ratkaisujen myötä. Tämä lisää petopainetta porotalouteen.
Ainakin ilves yrittää ilmeisesti nyt levittäytyä poronhoitoalueen etelärajoilta ylöspäin. Myös ahman metsästystä on pitänyt rajoittaa oikeussyistä. Ahmakanta on kasvanut ja levinnyt ympäri maata, mutta poronhoitoalueella kanta pieneni viime vuonna.
Yksi syy tähän lienee Norjan kova pyynti. Tunturi-Lapin ahmat kuuluvat skandinaaviseen kantaan ja etelämpänä ne ovat enimmäkseen samaa populaatiota Luoteis-Venäjän ahmojen kanssa.
Kaikkien Suomen suurpetojen kannat ovat vahvistuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Samalla kun petojen tilanne on parantunut, niiden aiheuttamat haitat ovat lisääntyneet.
Politiikassa petokantojen hyvä kehitys näkyy uutena tuulensuuntana: suojeluvaatimusten sijaan yhä useammin puhutaan petokantojen rajoittamisesta.
Tuomioistuinten ratkaisuista johtuva katkos kannanhoidollisessa metsästyksessä lieneekin pelkkä hengähdystauko suurpedoille. Ellei suomalaisten luontosuhteessa tapahdu isoa muutosta, on edessä varmaankin uusia lainmuutoksia, joilla petojen tappamista helpotetaan.
Ilves, susi, ahma ja karhu kuuluvat pohjoiseen luontoon ja Suomen metsiin. Jonkinlainen tasapaino luonnon ja ihmisen välille olisi tässäkin asiassa luotava.
Harvaan asutuilla alueilla suurpedot ja ihmiset kohtaavat vähiten, joten kaikkein parasta elinympäristöä ilveksille ja susille olisi poronhoitoalue – jos siis ei olisi niitä poroja.
Ehkä onkin aika kysyä, onko oikein pyhittää 36 prosenttia Suomen pinta-alasta puolikesylle eläimelle, joka tuottaa rahaa ja työtä saman verran kuin yksi iso tehdas.
Juttua varten on tehty taustahaastattelut Riistakeskuksen lupahallintopäällikön Marko Paasimaan ja riistapäällikkö Sami Tossavaisen kanssa.