4265 ki­lo­met­riä, neljä kuu­kaut­ta

Eero Lumme järjestelee luokkaansa koulupäivän päätteeksi. Arki on palannut uomiinsa, uusi luokka ryhmäytynyt hiljalleen ja syksy tullut.

Silti Lumpeen mieli halajaa takaisin viime kuukausiin.

Eikä ihme, sillä hän on ollut Suomen maaperällä vasta reilun kuukauden vietettyään neljä kuukautta Yhdysvalloissa. Noina kuukausina Lumme vaelsi 4 265 kilometriä Amerikan halki Meksikon rajalta aina Kanadaan asti.

– On vaikea sopeutua normaaliin elämään, kun eli neljä kuukautta niin, että koko omaisuus oli repussa ja joka päivä päällä olivat samat vaatteet, Lumme ihmettelee.

Ensimmäistä kertaa Lumme aukaisee kuvakansion, johon on taltioitunut tuhansia kuvia vaelluksen varrelta.

Hän pysähtyy katsomaan otosta, jossa vihreä tolppa ilmoittaa ensimmäisestä mailista.

– 1,6 kilometriä kävelty. Ei enää paljon jäljellä.

Kaikki alkoi keski-iän kriisistä, jonka myötä Lumme kaipasi elämäänsä jotakin erikoista. Pari vuotta siten hän päätti, että täyttäessään 50 vuotta on lähdettävä reissuun.

Tälle kesälle ei ollut suunnitteilla ylioppilasjuhlia, ja nuorimmainenkin oli jo täysi-ikäinen. Sopiva ikkuna aukesi.

– Olen koko ikäni retkeillyt, vaeltanut ja ollut partiossa, mutta halusin tietää, pystyisinkö hieman rankempaan. En kuitenkaan ollut tehnyt kuin sadan kilometrin vaelluksia.

Matkakumppanikseen Lumme sai veljensä Lauri Lumpeen. Huhtikuusta elokuuhun kestävälle reissulle piti hakea hieman virkavapaata.

– Käytännön järjestelyitä oli hirveästi: pankki- ja laskuasioiden hoitamista, sähköpostin poissaoloilmoituksen ja sijaisen ohjeiden tekemistä. Piti huolehtia, että perhe pärjää pitkän poissaolon ajan.

Veljekset tutustuivat ennalta reittiin. He lukivat kirjoja ja blogeja sekä katselivat aiheesta videoita ja elokuvia. Vuosi etukäteen oli valittava lähtöpäivämäärä ja haettava vaelluslupa, samoin viisumi.

Lopuksi oli pakattava mahdollisimman kevyet varusteet.

– Perinteisellä rinkalla ei viitsi lähteä. Meidän varusteet telttoineen ja keittimineen painoivat 6,5 kiloa ilman ruokaa.

Huhtikuussa Lumpeet lensivät Amerikkaan. Reitti alkoi Meksikon rajalta Trumpin pystyttämän aidan kupeesta.

Tarkkaa etenemissuunnitelmaa tai aikataulua vaeltajat eivät olleet laatineet.

– Yritin ajatella, että tässä on nyt vain monta viikon vaellusta putkeen uudestaan ja uudestaan. Oli ajateltava päivä ja viikko kerrallaan.

Alun perin veljekset olivat tuumanneet, että 4265 kilometriin kuluu 120 päivää, jos päivätahti pysyy 35 kilometrissä. Matkan edetessä tahti kuitenkin kiristyi, sillä lopulta vaellus otti 111 päivää.

– Kun kävelee kuukauden, 40–50 kilometriä päivässä tuntuu normaalilta, eikä fyysisesti rankalta.

Eikä eteenpäin tarvitse kiiruhtaa.

– Me etenimme keskimäärin neljä kilometriä tunnissa maastosta riippuen. Sitä vauhtia voi kävellä vaikka koko päivän.

Ja niin se tahtoi mennäkin: aamuneljältä ylös, viideltä liikkeelle ennen auringonnousua ja kävelyä 13 tunnin ajan. Illalla vaeltajat pistivät leirin pystyyn, söivät ja painuivat pehkuihin kahdeksan aikaan.

Sama toistui seuraavana päivänä.

Lumpeet olivat harrastaneet kävelyä ja hiihtoa jo pitkään ennen reissua, ehkä siksi pohjakunto oli hyvä ja vammoilta vältyttiin.

– Jos kylmiltään olisi lähtenyt, olisimme edenneet alussa paljon hitaampaa.

Kenkiäkään ei kulunut kuin neljä paria.

Ensimmäinen osuus vaelluksesta kulki Kalifornian läpi ja oli Lumpeesta tautisen pitkä: peräti 2700 kilometriä. Noin kerran viikossa vaeltajat poikkesivat liftaamalla kylään, kävivät ostoksilla, saattoivat viipyä kylässä yön yli ja palasivat seuraavana päivänä polulle.

Repussa mukana kulkivat korkeintaan kymmenen päivän ruoat, muuten painolastia olisi kertynyt ylämäkiin liikaa. Ylämäkiä reitillä riittikin, yhteensä 150 000 nousumetriä eli 18 kertaa merenpinnalta Mount Everestin huipulle.

– Aluksi oli kova nälkä ja laihduimme varmaan kymmenen kiloa kahden kuukauden aikana. Sitten lähtivät lihakset ja taisivat luutkin ohentua.

Ruokavalio koostui kylmästä perunamuusista ja kaurapuurosta sekä energiarikkaista patukoista, karkeista, salamista ja pähkinöistä.

Sierra Nevadan vuoristolla kulutus kasvoi kylmyydessä ja lumihangessa tarpoessa.

– Emme pystyneet mitenkään kantamaan niin paljon kuin olisi pitänyt syödä.

Kaliforniaa ajatellessa ei ensimmäisenä mieleen putkahda kylmyys, lumi ja räntä. Sierra Nevadassa reitti kulkee kuitenkin yli 4000 metrin korkeudessa, joten toukokuun lopulla lunta oli kosolti.

– Varusteet riittivät juuri ja juuri. Paksuimmat vaatteet jätimme matkan varrelle, kun sääolosuhteet muuttuivat pakkasesta 30 asteen lämpöön.

Koko reissulle sadepäiviä sattui kaksi. Viiden päivän ukkoskuurot sytyttivät Pohjois-Kaliforniassa metsäpaloja.

– Näimme, kun lentokoneista tiputettiin vettä ja sammuttajia. Polku, jota olimme vasta edellispäivänä kulkeneet, suljettiin.

Reitti kulki useiden aiempina vuosina palaneiden metsien läpi. Risut raapivat Lumpeiden sääret verille ja noki värjäsi ihon mustaksi.

Silti kaksikko säästyi isommilta vaaranpaikoilta.

– Porukkaa evakuoitiin paljon. Kuulimme tapaturmista, liukastumisista ja nilkkojen nyrjähdyksistä. Vuoristosta jotkut olivat tippuneet ja kolhineet itseään.

Muiden vaeltajien lisäksi reitille osui eläimiä, milloin kalkkarokäärmeitä, kojootteja ja kauriita, milloin karhuja, murmeleita ja näätiä. Vaaraa niistä ei ollut.

– Mustakarhut eivät perusta ihmisistä, vaan ovat kiinnostuneet lähinnä ruoasta. Siksi leireissä oli karhukaappeja, joihin ruoat laitettiin, ellei niitä sidottu puihin.

Lopulta vaeltajien riesaksi tiensä löysivät hyttyset, kärpäset, paarmat ja mäkäräiset. Niihin suomalaiset olivat kuitenkin tottuneet.

Jatkuva käveleminen vuoristoissa, punapuumetsissä, tulivuorien juurella ja vuoristopuroissa ei osoittautunutkaan pahimmaksi koettelemukseksi. Eniten Lummetta ravisteli koti-ikävä.

– Lähtiessä en osannut hahmottaa matkan älytöntä pituutta. Puolivälissä totuus iski. Olimme kävelleet kaksi kuukautta ja 2000 kilometriä, mutta vielä olisi saman verran jäljellä.

Ruoanhakureissujen ja kotiin soittamisen jälkeen seuraavat päivät kuluivat town bluesissa eli kaupunkimasennuksessa.

– Se oli yleinen ilmiö kanssavaeltajillakin. Sen jälkeen oli henkisesti todella raskasta palata takaisin polulle.

Silti luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Loppua kohti kaipuu kotiin alkoi hellittää.

– 3000 kilometrin kohdalla tajusin, että on enää neljäsosa jäljellä.

Reitille lähteneistä vain noin 20 prosenttia pääsee koko reitin loppuun asti. Nyt Lumpeen veljekset lukeutuvat tuohon kastiin.

– Vanhat jäärät eivät ymmärtäneet luovuttaa. Huumori auttoi meitä. En aina tiennyt, itkeäkö vai nauraa, joten valitsin nauramisen.

Suomeen saavuttuaan Lumme palasi suoraan töihin ja arkeen.

Fyysisesti reissu ei tuntunut kropassa, mutta mieli jäi reitin varrelle.

– Ensimmäisen viikon ajan heräsin siihen, miksi on valoisaa ja miksi emme ole jo lähteneet liikkeelle. Selviytymisvietti jäi päälle. Vaikka sitä ei vaelluksella huomannutkaan, koko ajan keskittyi selviytymään hengissä ja saamaan ruokaa ja suojaa.

Lumme ei koe muuttuneensa viisaammaksi, mutta ehkä hivenen rauhallisemmaksi.

– Kyllähän mikä tahansa voimakas kokemus muuttaa ihmistä pysyvästi. Vielä on vain vaikea sanoa, miten.

Ainakin Lumme on ylpeä todistettuaan itselleen, että hurjastakin vaelluksesta voi selvitä. Ja olihan reissulla pääsääntöisesti mukavaa, eikä jokainen päivä tuntunut rankalta.

Silti Lumme ei aio kulkea reittiä toistamiseen. Kenties parin tai kolmen viikon patikointi Ruotsissa riittää.

– Oliko vaelluksessamme mitään järkeä? Ei, mutta se kannatti silti. On ihan sama, viipyykö neljä päivää, viikkoa tai kuukautta, aina kannattaa lähteä patikoimaan. Siten kiireisestä elämästä pääsee irtautumaan ja ajattelutapa muuttuu, kun pitää keskittyä vain yksinkertaisiin perustarpeisiin.

Vaellus ei saanut Lummetta kavahtamaan kävelyä. Lumijoelta Liminkaan työmatkansa polkupyörällä taittava opettaja kävi kävelylenkillä viimeksi eilen.

– Vierivä kivi ei sammaloidu.