Siinä se nyt on. Keltainen, teräsrunkoinen 21-vaihteinen Kuwahara-polkupyörä vuosimallia 2002.
Lotta Erikssonin pyörä on kokenut paljon ja sen huomaa. Eriksson on ajanut sillä läpi kahden mantereen, läpi aavikkoseutujen, metsien ja vuoristoalueiden.
Pyörän tankoon on kiepautettu musta rukousnauha. Keltaisesta rungosta erottuvat haalistuneet hopeatussikirjoitukset: Hungary, Bosnia.
– Hertsegovina ei enää mahtunut tuohon.
Vuosina 2015–2016 Eriksson pyöräili keltaisella kestävyysihmeellä 20 400 kilometriä, muun muassa Thaimaasta Helsinkiin. Hän ajoi pyörällä halki Kirgisian sekä läpi Keski-Aasian stan-loppuisten maiden Tadzikistanin, Uzbekistanin ja Turkmenistanin sekä Iranin aavikoiden.
Eriksson maksoi matkaa varten hankkimastaan pyörästä 150 euroa.
Pyörän käyttötarkoitus on kuljettaa, ja niin keltainen kestävyysihme on tehnyt todella uskollisesti. Nykyään pyörä on Rovaniemellä asuvan Erikssonin työmatkapyörä, jota Eriksson ei aio koskaan myydä.
Hän ajaa sillä kotoaan Pöykkölästä työpaikalleen Lapin liiton toimistolle. Toisinaan Eriksson käy sillä retkillä, kerran hän ajoi Tampereelta Utsjoelle.
Monta osaa on pitänyt päivittää, mutta runko, vaihteet ja tanko ovat alkuperäiset.
Erikssonin filosofia on, että mitään ei osteta, tai edes vastaanoteta ilmaiseksi, niin kauan kuin vanhallakin pärjää.
Siksi hän ajoi Helsingistä Istanbuliin huonoilla penkeillä ennen kuin suostui uskomaan, että hyvä penkki on tuhansien kilometrien matkalla olennainen.
Erikssonin yhteensä noin puolitoista vuotta kestäneen matkan aikana moni pyöräliike halusi lahjoittaa hänelle varusteita. Pyörän kolmannen, ajajan muotoihin muokkautuvan nahkapenkin, hän sai lopulta pyöränvalmistaja Pelagolta.
Penkkienvaihdon lisäksi on vielä jossain päin Himalajan vuoristoseutua Sikkimin osavaltion alueella sattunut tilanne, jota muistellessaan Eriksson on miettinyt, olisiko sittenkin kannattanut vaihtaa osa aikaisemmin.
Kyse on pyörän takakiekosta eli siitä renkaan osasta, jonka päälle kumi tulee. Kerrotaan kuitenkin ensin, miten Eriksson päätyi kyseiseen tilanteeseen Himalajan vuoristoon.
Kuvat pyörän yksityiskohdista saat isommiksi yksi kerrallaan niitä täppäämällä.
Idea Aasian halki polkemisesta sai alkunsa, kun Eriksson tapasi Swazimaassa, nykyisessä Eswatinissa työskennellessään australialaisen matkapyöräilijän ja ymmärsi, että maailmaa voi tutkia satulan selästä.
Suomeen palattuaan Eriksson alkoi kasata kamppeita reissua varten. Suurimman osan hän osti käytettynä. Pyörä, kattilat, teltta, makuualusta.
– Tuntematon pariskunta tarjosi postimaksua vastaan heille ylimääräiset pyörälaukut.
Pyörä ja sen huoltaminen olivat Erikssonille tuntemattomia ajatuksia vielä pari kuukautta ennen matkan alkua.
Ennen matkaa Helsingin Lauttasaaressa sijaitsevan Larunpyörän henkilökunta opetti Erikssonin huoltamaan ja korjaamaan pyörän.
– Pari päivää ennen reissua istuin siellä mekaanikkojen opissa kirjoittamassa muistivihkoon pyöränkorjausohjeita.
Larunpyörän Mats Granbacka oli sitä mieltä, että Erikssonin kannattaisi harkita matkalleen toista menopeliä ja jos ei kokonaan uutta pyörää, niin vähintään kiekkojen ja muiden keskeisten osien vaihtamista.
Larunpyörän ihmiset huolsivat Kuwaharan ja sponsoroivat siihen uusia osia.
Etukiekko vaihdettiin, mutta takakiekon vaihtoon Eriksson ei kehotuksista huolimatta suostunut.
– Se takakiekkohan toimi, eikä toimivaa osaa vaihdeta.
Kesäkuussa 2015 Eriksson oli varustautunut ja valmiina aloittamaan matkan Tampereelta kohti Istanbulia. Istanbuliin saavuttuaan Eriksson ei kuitenkaan saanut viisumia Pakistaniin ja hän joutui miettimään reitin uudestaan. Hän päätyi lentämään jouluksi takaisin Suomeen ja Suomesta Thaimaahan uudeksi vuodeksi.
Thaimaasta matka jatkui tammikuussa polkien Myanmarin kautta Intiaan ja Nepaliin. Maaliskuussa 2016 Eriksson oli saapunut Intian Sikkimin osavaltiossa Himalajan vuoristoseudulla sijaitsevaan pikkukylään, kun hän laski illalla pyörää huoltaessaan takavanteesta 12 halkeamaa.
Hän oli tuhansien kilometrien päässä lauttasaarelaisessa pyörähuoltamossa odottavasta uudesta takakiekosta. Sopivaa kiekkoa ei Intiasta löytyisi.
– Silloin mietin, että olisiko sittenkin pitänyt kuunnella Matsia. Hän kyllä sanoi, että jos löydät tavan saada takakiekon sinne, niin me voidaan hoitaa Suomen päässä asia.
Asiat järjestyivät, kuten niillä maailmalla seikkaillessa usein on tapana. Eriksson sai monien mutkien kautta yhteyden suomalaiseen SPR:n työntekijään Päivi Hurttiin, joka oli tulossa Nepaliin. Työntekijä toi tullessaan Erikssonille uuden takakiekon.
Eriksson matkusti Nepalin pääkaupunkiin Kathmanduhun noutamaan kiekon.
Hän yritti toistamiseen saada viisumin Pakistaniin, ja toistamiseen viisumi evättiin. Siksi hän päätyi lentämään Kazakstaniin, mistä polki Kirgistanin, Tajikistanin ja Turkmenistanin läpi Iraniin ja sieltä Armeniaan. Sitä seurasivat Georgia, Turkki, Kreikka, Albania, Italia, Ranska, Sveitsi ja Saksa, josta Eriksson matkusti lautalla Suomeen.
Eriksson ei mitannut matkan aikana kertyneitä ajokilometrejä systemaattisesti. Luku on hänellä ylhäällä jossain, sillä sitä häneltä aina kysytään.
Ajokilometreillä ei ole hänelle merkitystä, kuten ei matkan keskinopeudella, tai millään muullakaan urheilumaailman mittauksilla.
Matkassa häntä kiinnosti maailman näkeminen ja yksinolo, että sai itse päättää tahdin ja suunnan. Pyörä oli vain toteuttamisen väline.
Mukana kulki pieni setti välttämättömiä pyörän korjausvälineitä: rengasraudat, paikkausvälineet, pinnojen kiristin, ketjun katkaisin ja pikalukot, jarruvaijereita.
Omat muistiinpanot ja Youtube-videot riittivät pyörän huoltoon.
– Tai sen opetteluun, koska kaikenhan sitten oppii.
Suurimman osan matkasta Eriksson nukkui kahden hengen teltassa, jonka päivitti matkan aikana vedenpitävään.
– Alkuperäinenkin oli vedenpitävä, mutta se kului vuoden aikana, eikä pitänyt enää vettä.
Toisinaan hän majoittui paikallisten ihmisten luona, sillä ihmiset kaikissa maissa olivat vieraanvaraisia ja tarjosivat ruokaa sekä yösijan.
– Se oli älyttömän vieraanvaraista. Mutta jos yöpyi muiden luona, piti jaksaa olla sosiaalinen. Se vaati vähän enemmän kuin telttaan vetäytyminen pitkän päivän jälkeen varsinkin, jos yhteistä kieltä ei ollut.
Öisin keltainen Kuwahara oli lukitsemattomana teltan vieressä laukkuineen. Telttaan sisälle pääsivät Eriksson, makuupussi, makuualusta ja pari muuta tärkeää asiaa, kuten päiväkirja, rahat ja passi.
Pyörä ja muut varusteet pysyivät kasassa ja tallessa, mutta Erikssonilta varastettiin matkan aikana kolme pyöräilykypärää. Neljännen kypärän Eriksson sai lahjoituksena matkan loppusuoralla Saksassa pyörätarvikeliikkeestä.
– Se oli niin pieni kypärä, ettei kukaan halunnut varastaa sitä.
Ennen reissuun lähtöä Eriksson oli vienyt omaisuutensa säilöön mummonsa kerrostalon häkkivarastoon. Noin puolessa välissä matkaa Tajikistanissa Erikssonin perhe viestitti hänelle, että varastoon on murtauduttu.
Erikssonin koko omaisuus vanhoja päiväkirjoja myöten oli varastettu, vain muutama muki jäi. Suomeen palatessa keltainen teräspyörä ja sen laukkujen sisältö olivat Erikssonin koko maallinen omaisuus.
– Seuraavat puolitoista vuotta tavaraa oli niin vähän, että pystyin tekemään muutot yhdellä henkilöautolla. Lasti sisälsi tietenkin pyöräni ja laukut.