Metsälaki on sallinut jatkuvan kasvatuksen metsänkasvattamisessa vuodesta 2014 alkaen – siis vain vajaan kymmenen vuoden ajan. Siihen nähden menetelmä on yleistynyt huimasti. Esimerkiksi Metsähallituksen uusissa omistajapoliittisissa linjauksissa jatkuvapeitteisen kasvatuksen osuutta uudistusluontoisissa hakkuissa lisättiin 25 prosenttiin.
Koska puu kuitenkin kasvaa hitaasti, on selvää, että käytännön kokemusta menetelmästä kertyy verkkaisesti. Jatkuvalla kasvatuksella nähdään kuitenkin olevan tärkeä rooli muun muassa turvemailla, missä avohakkuita välttämällä voidaan vähentää hiilidioksidipäästöjä ja vesistökuormitusta.
Jatkuva kasvatus arvioidaan oleelliseksi tekijäksi myös metsäluonnon monimuotoisuuden suojelussa. Tammikuussa julkaistun Jyväskylän yliopiston tutkimuksen mukaan metsien käyttöä ohjaavat eri kansalliset politiikat ovat keskenään ristiriidassa.
Sekä Suomen kansallisen metsästrategian että biotalousstrategian tavoitteet toteutuvat tutkimuksen mukaan parhaiten, mikäli valtaosaa metsistä joko hoidetaan jatkuvapeitteisen kasvatuksen keinoin tai suojellaan. Jäljelle jäävää noin kolmasosaa tulisi tavoitteiden toteuttamiseksi hoitaa tehokasta puuntuotantoa ajatellen.
Kolmannen tutkimuksessa tarkastellun politiikkapaperin eli kansallisen biodiversiteettistrategian tavoitteiden saavuttaminen edellyttäisi, että jopa 50 prosenttia metsäalasta suojeltaisiin, minkä seurauksena pitäisi vähentää puun ja bioenergian tuotantoa.
Kansallinen metsästrategia uudistetaan kuluvan vuoden aikana ja jatkuvasta kasvatuksesta väännettäneen kättä siinäkin yhteydessä. Jatkuvan kasvatuksen yleistyminen tekee kuitenkin Suomesta valtavan metsänkäsittelyn koealueen.