”Muistan lapsuudestani, miten leikin mäkihyppääjää isän kolaamilla luminyppylöillä. Olin Toni Nieminen, josta oli juuri tullut olympiavoittaja.
Olen urheillut aina. Joskus harrastin yleisurheilua ja jalkapalloa. Vähän vanhempana aloin nyrkkeillä. Matsasin monta vuotta, ja sain yhden SM-mitalinkin. Jukolan viestissä yritän käydä suunnistamassa joka kesä.
Sitä en voinut kuvitellakaan, että löytäisin joskus itseni hyppyrimäeltä sukset jalassa.
Kaikki lähti viime talvena vähän vitsistä.
Heitimme työpaikalla jotain juttua mäkihypystä. Toimin henkilöstökerhossa, jossa suunnitellaan muun muassa yhteistä tyky-toimintaa. Voisiko mäkihypyn ympärille rakentaa jonkinlaisen elämyksen? Sitä mietin itsekseni.
Ajatus sai tuulta alleen, kun olin yhteydessä Ounasvaaran Hiihtoseuran mäkijaoston Mikko Pohjolaan. Kohta olimme vierailemassa mäellä ja talvikisoissa.
Kun köpöttelin ensi kertaa Ounasvaaralla varusteet päällä ja suksia kantaen, olin aivan varma, että olen väärässä paikassa.
Ensin laskimme montussa sitä rinnettä, jossa hyppääjät jarruttavat. Syke hakkasi, ja olin jo siinä hiestä märkä. Päätin, että tämä riittää minulle, kiitos kokemuksesta.
Sitten tulin toisen kerran. Kolmannella mentiin mäkeen. Siihen pienimpään, kuuden metrin hyppyriin.
Kun sain hilattua itseni puomille, istuin siinä pitkään. Valmentaja Cyril Lack oli vieressäni. Hän tsemppasi ja rohkaisi: ”Just let go.” Että sinne vaan.
Siinä istuessani muistin hyvin elävästi lapsuuden lumikasat, joissa olin leikkinyt hyppääjää.
Sitten löysäsin puomista ja laskin alas.
Olen mieluummin varovainen kuin rohkea.
Puomilla pelotti. Vieläkin pelottaa, vaikka olen tullut alas parikymmentä kertaa.
Sen kestää, kun muistaa tunteen, joka tulee siitä, että on uskaltanut. On niin voittajafiilis! En ole kokenut missään samanlaista.
Aivan pystymetsästä tulleena olen oppinut jotakin pientä mäkihyppääjien ajatusmaailmasta. Hommaan pitää uskaltaa heittäytyä. Puomilla ei voi olla päässä kuin yksi asia: se mitä on tekemässä. Ei voi alkaa miettiä mitään muuta, eikä varsinkaan sitä, kaadunko vai en.
Pää vaan tyhjäksi ja antaa liikkeen viedä.
Olen ihan varma, että jos minä pystyn tähän, kuka vaan pystyy.
Mäkihyppy on hyvä kannustin liikuntaan.
Elämän kiireissä kunto on päässyt vähän rapistumaan. Jos haluaa mennä mäkeen, peruskunnosta ja lihasvoimasta pitää vähän huolehtia.
Ihan joka viikko en ehdi Ounasvaaralle. Kun työssä käyvä perheenäiti priorisoi ajankäyttöään, mäkihyppy jää väkisin sinne listan hännille.
Siitä olen tyytyväinen, että minulla on nyt lapsen kanssa yhteinen harrastus. Kymmenvuotias poika hyppää jo 15 metrin mäestä ja kyselee, koska pääsee isompaan.
Minulle riittää kaikista pienin. Ei haittaa, vaikka jäisin siihen. Siinäkin voin tavoittaa sen, mikä on olennaisinta: voittaa itseni.”
Linda Mäkikyrö
40-vuotias pankkivirkailija ja hieroja.
Syntynyt Kauhajoella, tuli Rovaniemelle opiskelemaan 2004. Asui välillä etelässä ja palasi pysyvästi 2011.
Nyrkkeilyn SM-pronssia vuonna 2006 sarjassa 54 kg.
Naimisissa lentopallovalmentaja Teemu Mäkikyrön kanssa. Uusperheessä kaikkiaan seitsemän lasta.
Parasta mäkihypyssä: "Tunnelataus ja ilo itsensä voittamisesta."
”Vuosi sitten istuin luennolla yliopistolla. En muista sen aihetta, mutta sen muistan, että samaan aikaan tuli joltain kanavalta mäkihyppyä. Se näytti mukavalta.
Olen katsellut kisoja ennenkin. Ikinä ei ollut tullut mieleen, että voisin hypätä itsekin.
Nyt etsin melkein siltä istumalta puhelinnumeron ja aloin selvittää, voisiko Ounasvaaralla kokeilla, kun siellä on kerran puitteet. Pari päivää myöhemmin olin jo mäellä mäkikouluvastaavan Esa Inkilän opastuksella.
Olen ollut aina aktiivinen urheilemaan. Siis omaksi huvikseni, en kilpamielessä.
Mailapelit käyvät laidasta laitaan: jääkiekko, salibandy, sulkapallo, tennis. Hiihtänyt olen koko ikäni.
Alakouluikäisenä hyppelin hiihtosuksilla mäistä, jotka olivat aivan pieniä. Sen kummempaa kosketusta minulla ei ollut lajiin ennen viime talvea.
Nyt mäkihyppy vei kerrasta mukanaan.
Aloitin kaikkein pienimmästä. Samana päivänä kokeiltiin jo 15 metrin mäkeä. Siinä hinkkasin useamman viikon, sitten olin valmis K28-mäkeen.
Muutama kuukausi aloittamisen jälkeen nousin 36 metrin mäkeen. En pelännyt, joskin alkuun jännitti. Miten täältä uskaltaa tulla alas? Kohta hyppääminen siinäkin tuntui pelkästään mukavalta.
Hyppyjä on jo pitkälti toistasataa. Niitä kertyi kesälläkin, jolloin tämä on oikeastaan vielä miellyttävämpää. Muoville hypätessä olosuhde on vakaa. Lumesta ei aina tiedä, luistaako vai tökkääkö.
Viime talvena tupsahdin montussa kunnolla naamalleni, kun alastulo oli pehmeämpi kuin olin ajatellut. Ei siinäkään käynyt kuinkaan. Nousin takaisin torniin ja otin muutaman hypyn rauhallisemmin.
Armeijan kävin laskuvarjojääkärinä, mikä on auttanut tätäkin hommaa. Korkeat paikat eivät ole ongelma.
Tämän talven tavoite on hypätä Ounasvaaran toiseksi suurimmasta mäestä, K64:stä.
En ole käynyt tornissa edes katsomassa, miltä siellä näyttää. Tuskin se kovin erilaista on. Pituudet kasvavat reippaasti, mutta pitää vaan uskaltaa.
Sitä ennen on saatava hyppyjä alle ja tekniikka kuntoon. Suksien pitäisi olla ilmassa leveämmällä kuin nyt. Tulee parempi, kun on enemmän ”veetä”.
Mäellä pyörii kymmenkunta aikuisharrastajaa. Pari kaveriakin sain houkuteltua viime talvena kokeilemaan. Mäkikisoja katson nyt vähän erilaisin silmin. Mitä oikeat hyppääjät tekevät vauhtimäessä ja hyppyrillä, entä ilmassa? Yritän imeä sieltäkin vähän oppia.
Ulkopuolisen silmissä näyttää varmaan kummalliselta, että alkaa aikuisena tällaiseen touhuun. Itselleni tämä tuntuu jo aivan tavalliselta.
Kun hyppyyn sattuu sopiva vastatuuli ja kaikki onnistuu, on makea huomata, miten ilma alkaa kantaa.
Sitä tunnetta haen. Tähän asti olen saanut maistaa sitä ihan vähän. Odotan, että pääsen isompaan mäkeen ja oikeasti lentämään.
Kun talvella on pilvetön taivas, tornista voi avautua aika kivat maisemat. Siinäkin on fiilistä.”
Elias Aho
23-vuotias opiskelija.
Syntynyt Oulussa, opiskelee kolmatta vuotta luokanopettajaksi Lapin yliopistossa Rovaniemellä.
Pelaa jääkiekon harrastesarjaa Roilersissa.
Naimisissa, yksi lapsi.
Parasta mäkihypyssä: ”Mäelle on aina mukava mennä. Ja vielä mukavampi, jos muutama kaveri lähtee mukaan ja katsomme toistemme hyppyjä.”
”Minusta tuli mäkihyppääjä oikeastaan työn kautta.
Olin 23-vuotias aloittaessani tullimiehenä Aavasaksalla. Lapsuudessani Torniossa olin kuullut Ruotsin Svansteinin hyppyrimäistä ja kovista kisoista, joita siellä pidettiin. Tulliin päästyäni käväisin katsomassa paikkaa. Yllätyksekseni mäet seisoivat siellä yhä ja vieläpä kunnostettuina.
Seuraavana vapaapäivänä palasin Svansteiniin. Ruotsalaiset kaivoivat varastoistaan minulle mäkisukset ja -monot. Kohta rojautin alas 38 metrin mäestä.
Siitä lähtien olen hypännyt jokaikinen talvi.
Ensimmäisen innostuksen sain isältäni.
Hän oli hypännyt ja hiihtänyt Torniossa ahkerasti 1930-luvulla ja voittanut nuorissa yhdistetyn Pohjois-Suomen mestaruuden. Sitten sota oli tullut väliin, eikä hänestä tullut yleisen sarjan tekijämiestä.
Vielä 1960-luvulla Torniossa oli pystyssä ainakin kolme hyppyrimäkeä: Kokkokankaalla, Puuluodossa ja Pohjan stadionilla.
Isoveljeni oli ehtinyt hypätä ja pärjätäkin, mutta kun olin itse tarpeeksi vanha, Tornion mäet olivat jo lahonneet tai rapistuneet.
Intoa olisi ollut. Pienikokoisena halusin myös näyttää, että uskallan siinä kuin muutkin. Kun mäkiä ei ollut, piti tyytyä pieniin hyppyreihin, jotka oli tehty lumesta.
Ehkä siitä jäi kipinä, joka sytytti harrastamaan tätä aikuisena.
Ennen kuin muutin Rovaniemelle, olin reissannut jo vuosia harjoittelemassa Ounasvaaralla.
Alkuun oli vaikea löytää ketään neuvomaan, miten pitäisi hypätä. ”Eteen ja ylös.” Sillä piti pärjätä.
Aikuisharrastaja oli muutenkin vähän kummajainen. Kun nousin ensi kertaa Ounasvaaran suurimpaan mäkeen, joku osoitti rakennusta joen toisella puolella: ”Tuolla näkyy Saarenkylän terveyskeskus.”
Suhtautuminen muuttui, kun hyppyjä alkoi kertyä. Sain opastusta kokeneemmilta, kuten Esko Rautionaholta, Tapani Pallarilta ja Tapio Kallungilta. Kohta sain myös vakipestin koehyppääjänä Ounasvaaralla käydyissä kisoissa.
Yli kolmekymppisenä aloin kilpailla itsekin.
Ensimmäisen veteraanien maailmanmestaruuden voitin Kuopiossa 1993, toisen Ounasvaaralla 2001. Viisikymppisenä hyppäsin 90 metriä Sloveniassa.
En ole kilpaillut seitsemään vuoteen. Työ on haitannut harrastuksia. Mutta nyt olen eläkkeellä ensimmäistä talvea, ja aikaa on paremmin.
Siksi aloin myös OH:n mäkijaoston puheenjohtajaksi.
Yksi tavoite on saada lisää aikuisharrastajia osaksi toimintaa. Kynnys lajiin ei ole ollenkaan niin suuri kuin moni luulee. Jos on yhtään liikunnallinen ja tottunut olemaan suksilla, sisään voi päästä äkkiä.
Ohjausta on tarjolla kaikille, samoin välineitä. Ounasvaaran mäet ovat profiililtaan helppoja ja turvallisia. Ja mäet kuuluvat kaikille, ei vain kilpahyppääjille.
Haluan osaltani olla myös tasoittamassa tietä lajin pariin. Kaikkien ei tarvitse käydä samoja mutkia kuin minun.
Täydellisessä hypyssä tuntuu kuin joku nostaisi ilmaan vyötärön kohdalta.
Silloin lentäminen on helppoa ja rentoa. Ehtii hyvin katsella ja ajatella, että nyt mennään pitkälle.
Kun sen tunteen saa edes kerran talvessa, mäkeen kannattaa mennä seuraavanakin talvena.
Olen ajatellut jatkaa niin kauan kuin hypyistäni tunnistaa lajin.
Veri vetää takaisin veteraanikisoihin. Sopiva tavoite voisi olla Master Winter World Games. Ne pidetään Lahdessa 2028.
Olen silloin 68-vuotias. Kasikymppisiäkin on nähty mäessä. Oma isäni eli melkein 102-vuotiaaksi ja kävi työntämässä kuulaa yli 90-vuotiaana. Siihen verrattuna olen vielä poikanen.”
Mikko Ahvenjärvi
64-vuotias, jäi syksyllä eläkkeelle Tullista 41 vuoden työuran jälkeen.
Syntyi Luopioisissa, muutti kaksivuotiaana Tornioon. Asunut Rovaniemellä vuodesta 1995.
Naimisissa, neljä lasta ja kolme lastenlasta.
Voittanut mäkihypyn veteraanien MM-kisoissa kaksi kultamitalia, yhden hopean ja yhden pronssin.
Harrastaa musiikkia, muun muassa viulunsoittoa ja laulua. Esiintynyt lukuisissa kokoonpanoissa Kemin kaupunginorkesterista Seitakuoroon ja folkmetallia soittavaan Rietas-yhtyeeseen.
Parasta mäkihypyssä: ”Tunne, kun huomaa yhtäkkiä onnistuvansa teknisesti.”
Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Lapin Kansassa 5.12.2024.