Liisa Heik­ki­sen juok­su­päi­vä­kir­jas­ta tuli tans­si­teos, joka kä­sit­te­lee yli­suo­rit­ta­mis­ta ja lop­puun­pa­la­mis­ta

Koreografi-tanssijan sooloteos käsittelee ylisuorittamista ja loppuunpalamista. Heikkistä alkoi kiinnostaa, mitä keinoja ihmiset etsivät itseään auttaakseen, purkaakseen stressiä ja paineita. Yksi juoksee ympäri kaupunkia ja metsiköitä, toinen kumartuu alaspäin katsovan koiran asanaan, joogaa ja meditoi.

– Ihmiset ovat huonovointisia. Meitä pusketaan koko ajan ja arvomme mitataan suorituksilla.

Heikkisen mielestä yhteiskunnan systeemi kusee. Kuormittumista ja uupumista näkyy kaikissa ammattiryhmissä. Vallitsee joku yleinen oletusarvo, että ihminen on kone.

– Meidät pistetään vertailemaan itseämme toisiin. Mikään ei suojaa sinua uupumiselta.

Juokseminen on Liisa Heikkiselle tuttu tapa liikkua ihan lapsesta asti. Juostessaan Heikkinen pääsee mielestään paremmin kiinni omaan ajatteluun ja mielenliikkeisiin.

– Olen juossut jo pienenä, kun harrastin joukkuevoimistelua. Kilpaurheilijoina me juostiin kaikki kesät. Juoksu on itselle semmoista liikettä, jota ei tarvitse ajatella.

Juokseminen jatkui opiskeluaikana ammattikorkeakoulussa ja Taideyliopiston Teatterikoulussa sekä korona-aikana, kun ei päässyt salille tanssimaan. Juokseminen on rytmikästä, meditatiivista ja tuulettaa aivoja.

Tasaisena toistuva askellus antaa juoksijalle tunteen jatkuvasta eteenpäinmenosta. Maiseman vilinä on kiehtovaa.

– Kiinnitän enemmän huomiota omiin ajatuksiini kuin ympäristöön. Juostessa minulla on lupa mennä kaikkialle ajatuksissani.

Kemiläissyntyinen tanssitaiteilija tunnustaa olevansa sisäiseltä energialtaan aika nopea. Juokseminen myös rauhoittaa.

Syksyllä 2020 Heikkinen alkoi lenkkien jälkeen kirjoittaa ylös päähän pälkähtäneitä asioita. Hän haki Taiteen edistämiskeskukselta korona-apurahaa uuteen teokseen. Apuraha-anomus tärppäsi. Heikkinen sai kahden kuukauden apurahan, jonka hän jakoi neljän kuukauden jaksolle.

– Kevään 2021 juoksin ja kirjoitin juoksupäiväkirjaa.

Siitä teos sai nimensä, Running diary. Nimen loppuosa Burn Baby Burn on slogan, joka on tuttu vaikkapa The Trammps -yhtyeen kappaleesta Disco Inferno ja elokuvasta Saturday Night Fever.

– Aluksi tein merkintöjä ja kerroin kehosta. Saatoin kirjoittaa, että väsyttää ja ei jaksa. Jossain vaiheessa päiväkirjamerkinnät muuttuivat. Aloin juostessa tehdä runoja, Heikkinen kertoo.

Yhdessä runoista minäkertoja toivoo olevansa J. Karjalainen, joka juoksisi kitara kädessä onnellisena – "vaikka Jukka ei juokse, hän vaikuttaa onnelliselta ja laulaa Oulusta".

Soulavaris-levyllään muusikko J. Karjalainen laulaa Oulusta Wisconsinissa, sen hiljaisesta kylänraitista ja variksista aidalla. Juoksija Liisa Heikkiselle sunnuntait Suomen Oulussa ovat parhaita, kun juoksee hiljaisia katuja ilman yksinäisyyttä.

Juokseminen symboloi teoksessa kiirettä, itsensä piiskaamista ja loppuunpalamista. Tänä päivänä riittämättömyyden tunne voi olla jokapäiväistä. Suorittamisen mentaliteetista on kaiken lisäksi vaikea päästä eroon.

Tanssitaiteilijana Heikkinen on kehon ammattilainen. Hänen mielestään ihmiset eivät ota tosissaan kehon viestejä.

– Esityksen teksteistä tulee ilmi, että olen itsekin ollut uupumisen rajoilla. Helpoin tapa laiminlyödä itseään on se, ettei edes kuuntele kehoaan, hän toteaa.

– Ja miten vaikea on sanoa itselleen, että tänään väsyttää, enkä jaksa mennä jumpalle. Siitä tulee hirveä kriisi, joka täytyy jakaa somessa.

Yksilöltä vaatii Heikkisen mukaan paljon pitää omat rajat tässä systeemissä. Some vahvistaa vaikutelmaa, että arvostettuun elämään sisältyvät erilaiset maratonit ja meditaatiot.

– Siinä se onkin, miten jokainen oppisi, mikä on itselle hyväksi ja missä tilanteessa. Se vaatii aikamoista työtä, että tajuaa, mitä nyt kannattaa tehdä: mennä lenkille tai metsään vai makoilla vaan sohvalla ja olla.

Running diary on Liisa Heikkisen ensimmäinen sooloteos. Vaikka se on soolo, näyttämöllä kirii myös seitsemän juoksijaa: Jenny Rankka, Leevi Lehtinen, Ville Tolonen, Vilma Kallunki, Hilkka Poutanen, Laura Lampinen ja Mika Ryynänen.

Heikkinen etsi juoksijoita teokseensa sosiaalisen median välityksellä. Vaatimuksensa oli, että pitää pystyä juoksemaan kevyttä hölkkää yhtäjaksoisesti 40 minuuttia.

Vapaaehtoisista koostuvan ryhmän loppumaton juoksu on teoksen pulssi ja ydin.

– Juoksijaporukka tuo lavalla töminää ja hengityksen ääntä. Sitä en osannut etukäteen kuvitella, kuinka paljon he tuovat näyttämölle myös energiaa.

Running diaryn äänisuunnittelusta vastaa Joona Hiltunen.

Heikkinen uskoo, että Running diary -teoksessa on kohtia ja kosketuspintoja, jotka katsoja tunnistaa ja joihin voi tarttua.

– Vaikka ei olisi käynyt uupumuksen rajoillakaan, moni varmasti on kokenut väsymistä elämänsä aikana. Lopuksi toivo pilkahtaa. Valo tulee.

Kuinka monta kilometriä teoksen syntyminen on vaatinut?

– Satoja kilometrejä kaikissa keleissä, Heikkinen nauraa.

– Yhden keväisen juoksun aikana paistoi aurinko, satoi vettä, tuli rakeita ja tuuli ihan jäätävästi. Silloin ajattelin, että on tämä kyllä siistiä. Tykkään tällaisesta.