Sodan kuk­ki­vat muistot

Arkeologi Annemari Tranberg muistaa sen lapsuudestaan.

Mummolan pihalla Tornion Karungissa seisoi suoraryhtinen kasvi, joka kukki joka kesä syvän siniviolettina tai hempeän valkoisena. Syksyn tullen sen maljamaiset kukinnot saattoivat ujosti punertaa.

Nimi on lähes lyyrinen: kyläkurjenpolvi.

Vasta viime vuosina Tranbergille on selvinnyt, miten kasvi on päätynyt aikanaan Tornionjokilaakson pihoille ja pientareille.

Sen toi sota.

Kyläkurjenpolvi on polemokori.

Niin kasvitieteilijät kutsuvat lajeja, jotka ovat saapuneet sotajoukkojen mukana. Suomalaisempi termi on sotatulokas.

Tuoretta, kattavaa tutkimusta sotatulokkaista ei ole. Siksi niiden lukumäärästä pohjoisen luonnossa on lähinnä valistuneita arvioita.

Osa sotatulokkaista on voinut esiintyä eteläisemmässä Suomessa ennen kulkeutumista sotajoukkojen mukana pohjoiseen. Ne voivat olla myös helposti risteytyviä tai luokiteltavissa alalajeiksi. Siksi monen alkuperää on mahdoton sanoa tieteellisellä tarkkuudella.

Silti näyttää varmalta, että pelkästään Meri-Lapissa kasvaa yhä luonnonvaraisena kymmeniä keskieurooppalaisia tulokaslajeja alueilla, joita Saksan armeija käytti ahkerasti jatkosodan vuosina 1941–1944.

Polemokorien joukko on moni-ilmeinen mutta heikosti tunnettu, Tornionlaakson museon arkeologi Annemari Tranberg sanoo.

– Osa on niitä, joita on tapana kutsua rikkaruohoiksi. Toiset ovat ihmisten silmissä viehättäviä ja haluttuja lajeja esimerkiksi puutarhoihin.

Viime kesänä Tranberg etsi näitä sodan kukkivia muistoja Tornion Kaakamosta.

Jo parin päivän aikana hän löysi vajaat kymmenen lajia, jotka sopivat sotatulokkaiksi.

Hän on tutustunut myös kasvitieteilijöiden aiempiin kartoituksiin Tornion seudun saksalaisalueilta. Kaakamon lisäksi niitä on tehty muun muassa Kalkkimaasta.

Niiden perusteella Tranberg arvioi varovasti, että sotatulokkaiksi luettavia lajeja olisi saapunut saksalaisten mukana Tornioon kaikkiaan ehkä jopa parisataa.

80 vuodessa moni on kadonnut jäätyään luonnon, ihmistoiminnan tai maankäytön jalkoihin.

Kymmenet ovat kotiutuneet. Parhaiten viihtyvät ovat valloittaneet uusiakin alueita.

Jatkosodan lopussa Pohjois-Suomessa oli yli 210 000 saksalaista.

Vuonna 1943 näillä joukoilla oli 34 830 hevosta, kertoo rovaniemeläinen Kalevi Mikkonen.

Saksalaisaikaan perehtynyt historiantutkija ja tietokirjailija on kaivanut luvun 20. vuoristoarmeijan vahvuusilmoituksista.

Kun tuhannet muulitkin lasketaan mukaan, Mikkonen arvioi, että enimmillään saksalaisilla oli Pohjois-Suomessa 40 000–45 000 kavioeläintä.

Jotta ne selviytyisivät tehtävistään, turpien eteen oli kannettava joka päivä satoja tonneja syötävää.

Sodanaikaisissa valokuvissa voi nähdä rehupaalien vuoria Oulun Toppilassa, joka oli saksalaisjoukkojen tärkein tuontisatama Perämerellä. Heinää, kauraa ja olkea rahdattiin myös rautateitse Ruotsin läpi Luulajaan kuljetettavaksi edelleen joukoille eri puolille pohjoista Suomea.

Juuri rehujen mukana tuli keskieurooppalaisten kasvien siemeniä – ikään kuin salamatkustajina.

Todennäköisesti siemeniä kulkeutui myös ajoneuvojen renkaissa ja rakenteissa, pakkauslaatikoissa ja ties missä sotatarvikkeissa.

Näin ne levittäytyivät sinne minne saksalaisetkin.

Ilmakuva on vuodelta 1946.

Se on silloisen Alatornion Kaakamosta, Hirsikankaanmäen alueelta. Saksalaiset ovat lähteneet pari vuotta aiemmin, mutta kuvassa voi erottaa yhä runsaasti rakennuksia, jotka jäivät tuhoamatta Lapin sodassa.

Syksyllä 1941 saksalaiset olivat rakentaneet kylään eläinlääkintäkeskuksen – pohjoisen suurimman.

Kalevi Mikkosen selvitysten mukaan Armee-Pferdepark 462 mitoitettiin jopa 3000 hevoselle. Kaksikerroksisia talleja rakennettiin yli 60.

Siitä lähtien eläinsairaala on näkynyt alueen faunassa.

Artturi Railonsala (1902–1982) oli paitsi torniolainen opettaja ja kouluneuvos, myös ansioitunut kasvitutkija, jolla oli silmää erityisesti voikukille.

Hän tunnisti Alatornion vanhoilta saksalaisalueilta yli sata sellaista voikukkalajia, jonka juuret ovat Keski-Euroopassa.

Hirsikankaanmäeltä Railonsala löysi vuonna 1960 kaikkiaan 81 erilaista sotatulokasta.

Kun samaa seutua kartoitettiin jälleen 1980-luvulla, polemokorien määrä oli pudonnut 50:een.

Viime vuosina Hirsikankaanmäen kasveja ei ole inventoitu järjestelmällisesti, niin kuin ei muitakaan saksalaisten leirialueita Lapissa.

Viime kesän maastoretkillään Tranberg huomasi silti, että Kaakamossa kukoistavat yhä monet muutkin sotatulokkaat kuin mummolan pihalta tuttu kyläkurjenpolvi.

Joukkoon mahtuu ainakin yksi harvinaisuus.

Kaunis, siniviolettina kukkiva tummatähkämunkki on arvostettu koristekasvi, mutta luonnonvaraisena siitä on tehty Suomessa vain kourallinen havaintoja.

Tranbergin mukaan Kaakamossa on yhä riittävästi niittyä, mikä on auttanut tummatähkämunkkia sinnittelemään alueella.

Yhden sotatulokkaan voi nähdä helposti junan ikkunasta.

Kun hietalituruoho innostuu kesäisin kukkimaan, se reunustaa pohjoisen rautateitä paikoin vaaleana mattona.

Alkuperäistä kotiseutua ovat Keski-Euroopan kuivankarut rinneniityt ja pientareet.

Pohjoiseen tultuaan se on löytänyt lokoisat olot radanvarsien ja tienreunojen sepelimailta, jossa alkuperäisistä lajeistamme ei ole kilpailijoiksi.

Aiemmin sama kasvi tunnettiin hietapitkäpalkona.

Jos vanha nimi kuulostaa tutulta, se voi johtua pienestä kohusta, jonka keskelle kasvi päätyi parikymmentä vuotta sitten.

Kun Oulun kaupunki täytti 400 vuotta, sille haluttiin oma nimikkokasvi. Asiantuntijaryhmän esityksestä ympäristölautakunta soi kunnian silloiselle hietapitkäpalkolle.

Laji on Oulussa yleisempi kuin kenties missään muualla Suomessa, mutta suurelle yleisölle sen juuret paljastuivat vasta nimityksen myötä. Natsien tuoma! Niin älähtivät muutamat.

Jotakuta voi lohduttaa, että loppusuoralla toinen ehdokas Oulun nimikkokasviksi oli puna-ailakki.

Vaaleanpunainen väriläiskä on levinnyt ihmisten mukana merenrannoilta aina ylimpään Lappiin. Mutta sekin on paikoin sotatulokas, jonka katsotaan asettuneen esimerkiksi Tornion Kalkkimaahan sen seurauksena, että saksalaisilla oli siellä suuri varastoalue.

Annemari Tranberg ymmärtää hyvin, että mikä tahansa muisto saksalaisajalta nostattaa helposti tunteita.

–  Mutta polemokoreilla ei ole poliittista kantaa. Ne ovat vain kasveja, eivät minkään puolella tai mitään vastaan.

Itse hän haluaa kertoa sotatulokkaista hoksauttaakseen ihmisiä, miten monella tapaa mennyt näkyy maisemassamme – myös sota.

Kulttuuriperintö ei ole vain rakenteita tai tarinoita, Tranberg sanoo.

–  Se voi olla myös ihan tavallisia kasveja, joita näkee kävelylenkillä, jos vain tunnistaa ja huomaa katsoa.

Lähteenä on käytetty myös Lapin Kansan ja Kalevan arkistoa sekä verkkosivustoa Luontoportti.

Annemari Tranberg kertoi polemokoreista Tornionlaakson museolla  torstaina 12.12. osana luentosarjaa, joka käsittelee saksalaisaikaa Lapissa. Tallenne on nähtävissä museon Youtube-kanavalla.