Jossain täällä on Suomen vanhin kuuk­ke­li

Juttu kuuluu Pohjoisen Polut suosittelee -juttusarjaan, jossa nostamme esille Pohjoisen Polkujen vuoden parhaita. Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 8. joulukuuta 2021.

Kaikki on valmista uuteen Suomen ennätykseen.

Paikka on valittu harkiten, lenkinpätkiä mukana riittävästi. Myös opas lienee paras, mitä tästä maasta löytyy.

Rovaniemeläinen Pekka Peltoniemi astuu Kesänkiojan ylittävälle sillalle ja kaivaa syötävät taskustaan.

Melkein samassa ympärillä lehahtelee puolenkymmentä kuukkelia.

Siinä ovat U5P ja H3M, siis Pauli ja Mauri, samoin K0C eli tutummin Kokki. Jostain ilmestyy U0L, joka hätistää PX1:n sivummalle viime keväänä syntyneen poikasen uholla.

Pekka Peltoniemi tuntee jokaisen. Muutama vuosi sitten eläköitynyt lääkäri on rengastanut ne kaikki ja 2527 muuta kuukkelia.

Myös V05:n.

Juuri sitä olemme tulleet etsimään täältä, Ylläksen Kesänkijärveltä.

Se eli ensimmäistä syksyään vuonna 2007, jolloin Peltoniemi kiinnitti muovisen renkaan linnun oikeaan jalkaan.

Nyt siitä on kulunut 14 vuotta, kaksi kuukautta ja kahdeksan päivää.

Yhtä vanhaa kuukkelia Suomessa ei elä – ei ainakaan rengastettuna.

Jos V05 ilmestyy tänään paikalle, ikäennätys kirjoitetaan jälleen uusiksi.

Pilvet roikkuvat alhaalla.

Äkäslompolon jyhkeät Kellostapuli ja Kesänkitunturi ovat vetäneet hupun silmilleen. Kesänkijärven itäpään laavulla ja kodalla tulistelee jokunen ylimenokauden retkeilijä. Kesängin keidas, Ylläksen-kävijöille tuttu latukahvila, on vielä kiinni.

Pekka Peltoniemi, 66, kutsuu tätä maailmankaikkeuden varmimmaksi paikaksi tavata kuukkeli.

– Sesonkiaikana täällä voi nähdä samana päivänä jopa 25 kuukkelia, siis eri yksilöitä.

– En tiedä toista paikkaa, jossa se onnistuisi ainakaan yhtä helposti.

Peltoniemeä sopii uskoa.

Hän on harrastanut lintuja vuosikymmeniä: tarkkaillut, tutkinut ja rengastanut. Aiemmin aivan erityisesti petolintuja, kuten maakotkia, hiiripöllöjä ja muuttohaukkoja, joita hän on rengastanut yhteensä yli tuhat.

Vuonna 1997 hän hankki Ylläkseltä loma-asunnon. Silloin hän paneutui kuukkeleihin.

– Eipä täällä juuri muita lajeja näy, ei talvella.

Vuonna 2006 hän aloitti systemaattisen kuukkelitutkimuksen.

Siitä tuli lääkärin toinen elämäntyö, joka jatkuu yhä.

Jos liikkuu Lapissa vähänkään vanhemmissa metsissä, on vaikea olla törmäämättä kuukkeliin.

Tuttavallinen lehahtelija on monen retkeilijän suosikki.

Lapissa kuukkeli on lainannut nimensä ainakin kauppaliikkeelle, matkailulehdelle ja lukemattomille loma-asunnoille. Se kelpaa myös maailmanlaajuisen hakukoneen arkiseksi synonyymiksi: katopa kuukkelista!

Siihen nähden on yllättävää, ettei kuukkeli ole Lapin maakuntalintu.

Taannoisen kansanäänestyksen voitti sinirinta. Kainuussa kansa on nostanut kuukkelin maakuntalinnuksi, samoin Ruotsin Norrbottenissa.

Kuukkelia on tutkittu vähän.

Yhtään suomenkielistä väitöskirjaa ei ole tehty. Muutamat kuukkelille omistautuneet lintuharrastajat ovat sentään selvittäneet sen hieman salamyhkäistä elämää.

Voi olla, että Pekka Peltoniemi tietää siitä enemmän kuin kukaan muu suomalainen.

Ainakin yhdessä hän on ylivoimainen ykkönen.

Luonnontieteellisen keskusmuseon rengastustoimisto pitää kirjaa lintujen rengastuksista.

Vuodesta 1954 lähtien Luomuksen tietokantaan on päätynyt kaikkiaan 7900 kuukkelia.

Melkein joka kolmannen on rengastanut Peltoniemi.

Hän on kerännyt myös dna-näytteitä, punninnut linnut ja ottanut siipimitat millin tarkkuudella – kaikkiaan tuhansia kertoja.

– Eihän sitä tiedä, vaikka tieteessä olisi joskus käyttöä tuollaisellekin tiedolle.

Ylläksen ympäristössä hänellä on 120 vakituista ruokintapaikkaa Kolarin, Kittilän ja Muonion kuntien alueella. Tänäkin vuonna hän on kiertänyt niistä satakunta, useimmat moneen otteeseen.

Kesänkijärven itänurkalle hän on kävellyt tai hiihtänyt parikymmentä kertaa.

Paikka on jyrkkärinteisten tunturien välissä, mikä tekee siitä Peltoniemen sanoin "linnustollisesti vilkkaan".

Suurin syy Kesängin kuukkelirunsauteen on silti ihminen – tai siis sen tarjoama ruoka.

Jostain syystä kuukkelilla on meihin hyvin luottavainen suhde.

Linnun tuttavallisuus on paitsi viehättänyt ihmistä, myös vaatinut selitystä. Miksi monet muut varislinnut ovat tavattoman arkoja mutta heimon pienin aivan muuta?

Pohjoisen kansanperinteessä kuukkelissa kulkee vanhan metsänasujan sielu, mikä tekee linnusta pelottoman.

Pekka Peltoniemi tarjoaa arkisempaa selitystä.

Hänestä kuukkeli on luonteeltaan äärettömän utelias.

– Se on geeneissä annettua. Sellaisetkin yksilöt, jotka eivät ole koskaan nähneetkään ihmistä, kiinnostuvat meistä ja tulevat paikalle.

– Kun kuukkeli saa makkaranpalan, se oppii saman tien, miten kannattaa toimia.

Jotta tarjous menisi varmasti perille, Peltoniemellä on tapana ripustaa ruokintapaikalle merkkinauhoja.

Liehuva nauha on uteliaalle siivekkäälle houkutus, joka on käytävä tarkistamassa.

Pian lintu keksii yhteyden. Missä nauha, siellä ruokaa.

– Usein tuntuu käsittämättömältä, miten nopeasti kuukkelit löytävät uudet ruokinnat, Peltoniemi sanoo.

Oppivainen lintu harjaantuu myös äänille.

Kun Peltoniemi viheltää ruokintapaikoilla, kuukkeli kuulee kutsun hyvällä säällä jopa kilometrin päähän. Syömään!

Vuosien kokemuksella hänellä on jopa epävirallinen lista kuukkelin herkuista.

Kärjessä on liha, mieluiten raakana. Sitten tulevat makkara ja maksalaatikko, seuraavana pasta bolognese. Siitä jauhelihakastike katoaa ensin.

Inhokeista mainittakoon porkkanalaatikko ja kauranjyvät.

Auringonkukansiemenet kelpaavat kuukkelille, mutta vain oikein tarjoiltuina.

– Niiden pitää olla kuorittuja.

Tänään on makkarapäivä.

Peltoniemellä on molemmissa nyrkeissään lenkinpätkät, jotka nokitaan nopeasti rei'ille. Useampi käy hakemassa nokareen myös hänen pipoltaan.

Yhdellä vilkaisulla Peltoniemi tunnistaa jokaisen, osaa luetella ulkomuistista lintujen historiaa ja jopa sukupuuta useamman polven taakse.

– Tämä on L5F. Elelee enimmäkseen tuossa laavulla, kuten myös F7P, siis Pentti.

Mutta missä on V05? Se jos mikä on mättänyt täällä makkaraa vuosien saatossa.

– Kohta ilmestyy, Peltoniemi lupaa.

Ensimmäiset kuukkelinsa hän pyydysti Kesängillä maaliskuussa 2006.

Sen jälkeen täällä ei ole nähty montakaan kuukkelia, joilla ei olisi renkaita molemmissa jaloissaan.

Vasempaan rengastaja kiinnittää Luonnontieteellisen keskusmuseon alumiinirinkulan. Siihen on stanssattu tunnus, jonka voi lukea vain, jos pyydystää linnun ja katsoo aivan läheltä.

Siksi Peltoniemi ryhtyi käyttämään muovisia lukurenkaita kohta tutkimuksen aloitettuaan.

Niissä keltaiselle pohjalle on kaiverrettu mustalla kolmimerkkinen koodi, joka muodostuu kirjaimista ja numeroista.

Sen erottaa helposti paljaalla silmällä, kiikarilla tai valokuvasta – ja muutkin kuin rengastaja.

Peltoniemi saa säännöllisesti postia luonnossa liikkujilta. Kuukkeli NF6 nähty Äkäsmyllyllä, mikä lie lintujaan?

Kuukkelitohtorilta löytyy vastaus – jos ei ulkomuistista, niin ainakin koneelta.

Naaras, rengastettu 1. marraskuuta 2008, tavattu aina vain Äkäsmyllyllä.

Kuukkeli jos mikä on paikkalintu.

Peltoniemi on selvittänyt, että Kesängin kuukkeleista melkein jokainen syntyy, elää ja kuolee näillä main – muutaman neliökilometrin alueella.

Jos joku nähdään kymmenen kilometrin päässä, se on jo harvinaisen kaukana kotoa.

Vanha V05 on tästä elävä esimerkki.

Peltoniemi rengasti sen aikanaan Varkaankurussa, Kellostapulin toisella puolella.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on lukenut sen renkaan 54 kertaa. Muilta kulkijoilta on tullut kuusi näköhavaintoa.

Kertaakaan vanha herra ei ole ollut kahta kilometriä kauempana Kesänkijärven päästä.

Muuan kuukkelinaaras on yllättänyt Peltoniemen pahanpäiväisesti.

Z06 sai häneltä renkaan Kolarin Kurtakkoselässä syksyllä 2006. Kahdeksan vuotta se oli ruokinnalla vakiovieras, aina ensimmäisten joukossa paikalla, kunnes katosi.

Peltoniemi uskoi sen kuolleen.

Samana syksynä hän pyydysti kuukkeleita Ylläsjärven ja Kittilän välisen tien varressa. Katiskaan narahti lintu, jonka renkaat saivat tutkijan silmät selälleen. Kurtakkoselän vanha naaras, täällä asti!

Lintu oli kulkenut 31 kilometriä, löytänyt rengastamattoman koiraan ja paimensi nyt sen kanssa kahta edelliskesän poikasta.

Eikä siinä vielä kaikki.

Seuraavana kesänä Peltoniemi oli taas katiskoineen, haaveineen ja herkkuineen Kurtakkoselässä. Ja mitä löytyikään: Z06.

Huitelija oli palannut vuoden harharetkeltä synnyinreviirilleen, pariutunut uuden koiraan kanssa ja kasvattanut poikasen.

Kuukkeli on pariuskollinen, mutta vain kuolemaan asti. Kumppaninsa menetettyään se etsii uuden. Jos elää oikein vanhaksi, partnereita ehtii olla liuta.

Nyt makkaratarjoilulle lehahtaa H2L, Peltoniemelle hyvin tuttu.

– Naaras, syntynyt 2016.

Se on vanhimman kumppani, järjestyksessään ainakin kolmas.

V05 ei voi olla  kaukana.

Kuukkelin pahin vihollinen on hiiripöllö.

Muonion puolelle jäävä Hangaskurun laavu oli Peltoniemelle pitkään pomminvarma paikka rengastaa kuukkeleita.

Sitten hiiripöllö asettui pesimään lähimaastoon. Pöllöille poikkeuksellisesti pariskunta onnistui kasvattamaan poikaset samalla reviirillä kolmena vuotena perättäin.

Kuukkelit hävisivät täydellisesti lähes kilometrin säteeltä.

Petolintujen pelossa kuukkeli karttaa avoimia maastoja.

Se lienee suurin syy siihen, miksi lintu on ahdingossa etelämpänä. Siellä metsät ovat pirstoutuneet.

Lapissa kuukkeli voi hyvin, koska riittävän vanhoja ja laajoja, suojaa tarjoavia metsiä on kylliksi. Toisin kuin etelässä, se näyttäisi myös sopeutuneen avoimempiin maastoihin.

Mutta täälläkään kuukkeli ei tule kaupunkimaisemaan, eikä mielellään edes kylien keskustoihin.

Asutuksen reunamilla metsää on usein jo sen verran, ettei sen tarvitse pelätä henkensä puolesta.

Esimerkiksi Ounasvaaralla kuukkeleita on ainakin 14. Eniten luontopolun laavulla Välirakalta lounaaseen, mutta myös Sierijärven suuntaan laskevalla rinteellä, Väiskin laavun läheisyydessä.

Kyllä vain – Pekka Peltoniemi on rengastanut nekin.

Ruotsalainen Carl von Linné kastoi kuukkelin yli 260 vuotta sitten.

Kukkaiskuninkaaksikin kutsuttu luonnontutkija antoi pienelle varislinnulle latinankielisen lajinimen infaustus, mikä tarkoittaa epäonnea.

Saksaa puhuvat ovat samaa mieltä. Heille kuukkeli on unglückshäher, epäonnennärhi.

On arveltu, että siellä missä kuukkeleita on nähty vähiten, niitä on pelätty eniten.

Myös sen tuttavallisuus on herättänyt epäilyksiä. Ihmisten ilmoille tulevia metsäneläimiä on pidetty yleismaailmallisesti pahan enteenä.

Lapissa kuukkelin maine on paljon parempi.

Kun lintu on ilmestynyt ääneti paikalle – "hiljaa kääpsähtäen, sanan puolen puhumatta", kuten Samuli Paulaharju kuvailee Sompiossaan – metsästäjä on tiennyt pyyntireissun onnistuvan ja savottajätkä sattuneensa palstalle, josta voi sahata kunnon tilin.

Muinoin pohjoisessa jopa jahdattiin hiiripöllöjä siinä toivossa, että kuukkeleita säästyisi.

Suhde onnenlintuun ei ole ollut täälläkään ongelmaton.

Paikoin kuukkelia on kavahdettu, koska sen hahmossa kulkee kuolleen sielu. Siksi kuukkelista on ollut parempi pysyä loitolla.

Sen ampuminen on ollut synneistä suurimpia.

Jos sellaiseen sortui, pyssyyn iski kortto, eli piipusta näkyi enää riettaansilmä. Mihinpä sellaisella osuisi.

Pahempaa oli vain löytää kuukkelin pesä: se tiesi kuolemaa.

Useimmiten pesät ovat niin hyvin sekametsien kätköissä, ettei asuttua ole osunut edes kuukkelitutkijan kohdalle.

– En ole kyllä hakenutkaan, en aktiivisesti.

Pekka Peltoniemi näkee kuukkelin onnenlintuna.

Hänellä on monta syytä pitää siitä. Kauniit ja omintakeiset värit, sulavat liikkeet, tuttavallinen luonne, oppivaisuus...

Kuukkelitohtori arvostaa suuresti sitäkin, miten terve ja karaistunut lintu se on.

Peltoniemi on pitänyt kuukkelia käsissään tuhansia kertoja. Koskaan hän ei ole tavannut yksilöä, joka olisi sairas, epämuodostunut tai edes nälän heikentämä.

Niin kovaa talvea ei näytä tulevankaan, etteikö kuukkeli selviytyisi.

Syitä on useita.

Harmaanruskea höyhenpuku tiilenpunaisine täplineen ja pyrstöineen on paitsi hillityn tyylikäs, myös tuuhean lämmin. Jalkojen verenkierto on vilkas.

Kireimmillä pakkaskausilla kuukkelit tuntuvat kadonneen.

Silloin onnenlinnut horrostavat – tai ainakin melkein.

Peltoniemi on nähnyt, miten kuukkeli voi jäädä sydäntalveksi lähes paikalleen. Viikosta toiseen lintu kököttää samassa puussa, tehden korkeintaan lyhyitä lehahduksia ruokakätköilleen, joita se kerää aina kuin mahdollista.

Varastoja on valtavasti – uutterimmilla jemmareilla vähintään tuhansia, ellei kymmeniä tuhansia.

Kuukkelin voi nähdä roikkuvan selällään hennon oksan kärjessä ja liimaavan syljellään sen alapinnalle ruuanmurusta. Taipuisa oksa kantaa juuri ja juuri kuukkelin mutta ei muita varislintuja, jotka voisivat rosvota kätkön.

Peltoniemi on seurannut, miten satakunta grammaa painavampi närhi pyrkii pienempänsä varastolle.

– Toivottomia yrityksiä kaikki.

Hetki on koittanut.

Vanha isäntä lehahtaa paikalle, ääneti ja arvokkaasti, ja asettuu tottuneesti Peltoniemen kädelle.

V05 nokkii lenkinpätkää ahneesti, katoaa muru nokassaan metsään ja palaa taas, uudestaan ja uudestaan.

Kun elää 15. vuottaan, osaa antaa arvoa täysinäisille talvivarastoille.

Rustaan vihkooni muistiinpanoja, kun vanhus istahtaa pipolleni. Sieltä se kuikuilee hetken. Suomen ennätys, tulihan varmasti ylös?

Peltoniemi ei epäile, etteikö vanhempiakin kuukkeleita olisi.

Hän kertoo tavanneensa joitakin, joilla on vaalea rinkula silmän ympärillä.

– Niillä täytyy olla paljon ikää.

Mutta kuinka paljon? Niitä ei ole rengastettu niin varhain, että varma ikä olisi dokumentoitavissa.

Ennätyslintu näyttää kuukkelitutkijan silmään hyvin elinvoimaiselta.

– Ei mitään merkkejä vanhuudesta.

Myöhemmin huomaamme valokuvista, että on sentään jotain.

Otsaan on ilmestynyt vaalea viiru. Niin äskettäin, että Peltoniemi ei ole sitä ennen huomannut. Ja ettei vain silmän etureunassakin olisi vähän vaaleampaa?

– Alkanut harmaantua. Niin meille käy.

Kuinka vanhaksi kuukkeli voi elää? Se kiinnostaa Peltoniemeä kovasti.

Vastauksen saamiseksi on jatkettava sinnikkäästi tutkimusta.

On hänellä siihen toinenkin syy.

Kesänkijärvi uinuu jo jääkannen alla.

Mutta siinä, missä puro laskee järveen, näkyy sulaa vettä. Kesänkiojan suu ei jäädy kunnolla talvellakaan.

Tammikuussa 2015 hollantilainen pariskunta oli tullut lomalle Ylläkselle. He olivat vuokranneet lumikengät ja tassuttelivat Kesänkijärvellä kohti rantaa.

Ojansuussa jää petti. Hyinen vesi ylsi melkein rinnankorkeudelle.

Vahvempana mies yritti saada vaimonsa kuiville. Se ei onnistunut.

Hän alkoi huutaa apua, saksaksi. Hilf! Hilf!

Pakkanen oli kiristynyt pariinkymmeneen. Ladulla ei ollut ketään. Kahvila oli avoinna näkömatkan päässä, mutta kukaan ei ollut ulkosalla.

Ainoa, joka kuuli hädän, hiihteli hiljalleen Kesängin metsäistä alarinnettä.

Pekka Peltoniemi ehti ajoissa paikalle ja sai autettua pariskunnan kuiville ja lämpimään.

Sen jälkeen hänellä on ollut vastaus valmiina, jos joku on ihmetellyt, miten mies jaksaakin kulkea kuukkelien perässä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Sillä voi pelastaa ihmishenkiä.