Kun kil­ju­han­hi pesi Suo­mes­sa vii­mei­sen kerran vuonna 1995, biologi Juha Mark­ko­la tunsi epä­toi­voa – Laji on kui­ten­kin säi­ly­nyt Norjan puo­lel­la, mah­dol­li­ses­ti hyvän myy­rä­ti­lan­teen an­sios­ta

– Kun kiljuhanhityöryhmää kasasimme, ei kiljuhanhesta ollut muita julkaistuja juttuja kuin Martti Soikkelin yhteenveto Porin suunnalta ja Einari Merikallion aineistoja vuosisadan alusta, Markkola muistelee.

1900-luvun alussa kiljuhanhen pesimäaluetta oli koko Pohjois-Lappi, ilmeisesti myös Muonio sekä osia Kittilästä, Sodankylästä, Sallasta ja Kuusamostakin. Sitten kanta hupeni.

Suomen pesimäkanta katosi

Merikallio arvioi kiljuhanhen pesimäkannaksi ennen toista maailmansotaa 2 100 yksilöä ja 200 paria vuonna 1955. Tämän lauseen Markkola kirjoitti vuonna 1983 julkaistuun Suomen lintuatlas -teokseen yhtenä ensimmäisistä omista lajia käsittelevistä teksteistään. Vuoden 1955 arviota Markkola piti liian suurena, sillä kannan voimakkain romahdus tapahtui jo 1940-luvulla.

– Lintuatlas perustui 1970-luvun tietoihin, ja pesimishavaintoja oli tiedossa vain yksi, Markkola kertoo.

Liiallinen metsästys etenkin talvehtimisalueilla ja muuttoreittien varrella sijaitsevilla levähdyspaikoilla oli suurin syy kiljuhanhikannan taantumiseen. Markkolan mukaan 1980-luvulla alettiin kuitenkin tehdä systemaattisesti kartoituksia pesimäseuduilla, jolloin varmistui, että kiljuhanhi oli vielä Suomessa pesivä laji. Mutta ei kauan, sillä viimeinen pesivä pari havaittiin vuonna 1995.

– Silloin oli aika epätoivoinen tunnelma, varsinkin kun samaan aikaan määrät muutonaikaisilla levähdyspaikoilla koko ajan vähenivät, Markkola muistelee 1990-luvun jälkipuoliskoa.

Suomen pesijät olivat kuitenkin osa Pohjolan kiljuhanhikantaa ja Norjan puolella laji säilyi. Tutkimus jatkui ja laajeni käsittämään muun muassa muuttoreittien selvittämistä ja talvehtimisalueiden kartoittamista.

Tuhansia tiedostoja

Vaikka kiljuhanhen systemaattinen tutkimus alkoi jo 1980-luvun alkupuolella, ajatus väitöskirjasta syntyi vasta 1990-luvulla. Kymmenien vuosien urakka ei kuitenkaan Markkolan mielestä ole väitöstyön ideaali.

– Ei tällainen ole toivottavaa, tämä oli lähinnä käytännön pakon aiheuttamaa, Markkola pohtii.

Harvinaisesta lajista kertyy tietoa hitaasti. Markkola kiittelee kuitenkin varsinkin 1990-luvulla Oulun yliopistossa vallinnutta liberaalia ja suvaitsevaa asennetta.

– Sain pitää jatkuvasti Linnanmaalla työhuonetta, ja sieltä käsin organisoin kiljuhanhiseurantaa.

Väitöskirja koostuu viidestä osajulkaisusta, joista kaksi on julkaistu vuosina 2003–2004, yksi vuonna 2020 ja viimeiset kaksi ovat vielä käsikirjoituksia.

– Suurin pelko oli se, etten saa tätä tehtyä valmiiksi ja etteivät jälkipolvet saisi selvää aineistoista, hän lisää.

Ja aineistoja tutkittavasta lajista riittää.

– Nykyinen tietokoneeni on 12 vuotta vanha ja sieltä löytyy 9 000 tiedostoa, jotka käsittelevät kiljuhanhea, Markkola kuvaa vuosien mittaan kertyneen tiedon määrää.

Väitöskirjaan tästä kaikesta on mahtunut vain pieni osa.

– Jos tietokoneesta avaa kiljuhanhi-kansion, niin siellä on alikansio "väitöskirja" ja sitten satakunta muuta alihakemistoa.

Kiljuhanhesta karttuneesta tiedosta on paljon jo luettavissakin.

– Kaikenlaisia raportteja, puolitieteellisiä ja populaarejakin juttuja, yli sata julkaisua kaikkiaan oli runsaat kymmenen vuotta sitten, Markkola summaa tekstejään.

Myyrätilanne vaikuttaa muuttoreitteihin

Väitöskirjaansa Markkola on sisällyttänyt tutkimuksia muun muassa Suomen pesimäkannan poikastuottoon vaikuttavista tekijöistä, pesimäympäristön valinnasta, kevätmuuton ajoittumisesta ja keväisten muutonaikaisten levähdyspaikkojen ravinnosta sekä kiljuhanhen koko maailmankannan perinnöllisestä rakenteesta.

Dna-aineiston perusteella on perusteltua luokitella pohjoismainen populaatio omaksi luonnonsuojelubiologiseksi yksikökseen. Jos Pohjolan populaatio kuolisi sukupuuttoon, tänne tuskin leviäisi kovin nopeasti uutta kiljuhanhikantaa Pohjois-Venäjän populaatiosta, koska hanhinaaraat ovat pesäpaikkauskollisia ja maailmankanta on taantuva.

Biologian opinnoissaan Markkola suuntautui ensin kasvitieteeseen, minkä ansiosta kiljuhanhien levähdyspaikkoina suosimien rantaniittyjen ja toisaalta pesimäseutujen tunturikasvillisuuden lajisto tuli hyvin dokumentoitua.

Suomen Lapin pesimäseudulla selvisi, ettei alueen myyrillä esiintynyt kannanvaihtelua lainkaan, vaan myyriä oli koko ajan hyvin vähän.

– Vedimme tästä sen johtopäätöksen, että kettujen kiljuhanhiin kohdistama saalistus ja häirintä oli kovaa. Norjassa oli myyräsyklejä ja siellä myöhemmin tehdyissä tutkimuksissa kiljuhanhen hyvät lisääntymisvuodet ovat olleet nimenomaan sopulivuosia, Markkola kertoo.

Myyrätilanne vaikuttaa yllättäen myös kiljuhanhen muuttokäyttäytymiseen. Hyvänä myyrävuonna laji sulkii pesimäseudullaan ja muuttaa sieltä suoraan talvehtimisalueelle Kreikkaan.

Jos pesintä epäonnistuu, hanhet suuntaavat jo kesällä Uralin taakse Taimyrin niemimaalle, jossa ne käyvät läpi sulkasadon. Siperiasta syysmuutto vie Kreikkaan, mutta tällä itäisellä, paljon pidemmällä reitillä on isompi metsästyspaine. Pesinnässä onnistuminen johtaa siis myös turvallisemman muuttoreitin valintaan.

Muutos syysmuutossa

Vuosikymmenten aineisto on ryhmätyön tulosta. Kiljuhanhen seuranta-, suojelu- ja tutkimustyöhön on osallistunut valtavasti ihmisiä, monet palkatta. Markkola on saanut väitöskirjansa kiitokset-osioon listattua heistä vajaa sata, mutta siinä eivät suinkaan ole kaikki.

– Porukkaan on aina tullut uusia tilalle. Monilla on ollut järjestötausta ja kiljuhanhiprojekti on ollut heille luonnollinen osa kansalaistoimintaa, Markkola kiittelee.

Viime vuosina muuttavien kiljuhanhien määrä on ollut kasvussa ja tutkijoita ilahduttavana seikkana laji on parina syksynä pysähtynyt muuttomatkallaan Oulun seudulla, 50 vuoden tauon jälkeen.

Pesimälajiksi kiljuhanhi ei kuitenkaan ole vielä Suomeen palannut.

Juha Markkolan väitöskirja Kiljuhanhen ekologia ja suojelu tarkastetaan Oulun yliopistossa 28.1.