Rai­ta­pai­ta val­loit­taa Inaria

Tätä voi jo sanoa lähiruuaksi.

Vene on irronnut Veskoniemen laiturista varttitunti sitten. Siinä ajassa olemme ehtineet häthätää ulos satama-altaasta, aallonmurtajan taakse.

Silti ensimmäinen kala-astia on jo melkein täynnä.

Inarin kalastaja Jari Temonen huljauttaa vettä ja jäitä muovipaljuun, jossa porskii parikymmentä kiloa ahventa ja toistakymmentä haukea. Sen verran on tullut viidestä katiskasta.

Ja tämä on vasta alkua.

Edessä levittäytyy Inarijärven eteläisin selkä, jota paikalliset kutsuvat Jokisuuksi. Sen matalilla rannoilla ja selkäkareilla ahvenet parveilevat juuri nyt kutupuuhissaan.

Kuokkavieraana on kalastaja Temonen. Hänellä on järvessä 65 katiskaa.

Pohjoisen suurjärven rannalla on lupaus kesästä.

Pääskyset pyrähtelevät ympärillä, kun paikalliset riisuvat Veskoniemessä veneitään talvipeitoista. Ensimmäiset ovat ennättäneet laskea omansa jo veteen.

Kalastajaakin kutkuttaa.

Edellisenä päivänä Temonen on ajanut järvellä 30 kilometrin lenkin nähdäkseen, missä jäänreuna menee. Jääsaarensalmesta ei ole kannattanut jatkaa Inarin suurimmalle selälle Kasarille, ei vielä.

– Mutta ei ole kuin päivien kysymys, että sinne pääsee verkottelemaan.

Sitä ennen Temonen keskittyy Jokisuun ahveniin ja haukiin.

Kutuaikana hän kokee katiskojaan vuoropäivinä, jokaisen kaksi kertaa viikossa.

Kesällä hänenkin on ajettava taimen- ja siikaverkoilleen kauas, jopa 50 kilometrin päähän – melkein kelissä kuin kelissä.

Katiskoillaan kalastaja ei ole bensan hinnan eikä tuulten armoilla.

– Kun näkee pyydykset satamahallin ikkunasta, stressiä on aika paljon vähemmän.

Veskoniemen vesillä voi todistaa aitiopaikalta mullistusta, joka on Inarin kalastuksessa rajuin sitten 1980-luvun maankuulun muikkubuumin.

Inarijärvi on saanut maineensa taimenistaan, rauduistaan ja siioistaan. Missään muussa suurjärvessä ne eivät menesty luontaisesti niin hyvin kuin täällä.

Mutta jos katsoo Luonnonvarakeskuksen tilastoja, voi yllättyä.

Vuonna 2023 Inarijärven kaupallisten kalastajien toiseksi suurin saalis tuli ahvenesta.

Raitapaitoja nostettiin tuhansia kiloja enemmän kuin taimenta ja rautua yhteensä.

Kymmenessä vuodessa kaupallisten kalastajien ahvensaalis on Inarilla yli 20-kertaistunut.

Heidän saalistilastoissaan ahvenen päihittää kilomäärässä enää Inarin arvokkain kala, siika.

Hauki tulee tilastokolmosena. Sekin on kokemassa kunnianpalautuksen: halveksitusta jänkäkoirasta on tullut arvokala.

Mitä on tapahtunut, että tarunhohteisesta lohikalajärvestä on tullut myös hyvä ahven- ja haukijärvi?

Ainakin ilmaston lämpeneminen.

Tilastot kertovat, että Inarijärvi on lainehtinut 2000-luvulla sulana vuosittain keskimäärin kolme viikkoa kauemmin kuin 1900-luvun loppupuoliskolla.

Keväästä avovesikausi on jatkunut viikon, syksystä jopa kaksi.

Samaa todistaa lämpösumma. Siihen ynnätään pintaveden lämpötila avovesikauden jokaiselta päivältä.

Viime kesän paahteessa lämpösumma nousi korkeammalle kuin kertaakaan mittaushistoriassa, joka alkaa vuodesta 1951.

Se ei ollut yhden vuoden sattumaa. 2000-luvulla lämpösumma on ylittänyt tämän tästä 1900-luvun loppupuolen keskiarvon.

Muutos on ollut raju.

Vielä 1990-luvulla Inarilla oli tapana jännätä, onko juhannuksena jäitä.

Viimeiseen 25 vuoteen ei ole nähty sellaista kevätkesää, etteivätkö suurimmatkin selkävedet olisi vapautuneet talven kahleistaan viimeistään kesäkuun toisella viikolla. Toukokuun puolelle virallinen jäänlähtö on osunut 2000-luvulla jo kymmenen kertaa.

Pitäisikö Inarijärven nimikkolaulun sanat jo päivittää? Ennen hein'aikaa sen sulaa jää, kun kesä Lappiin kiirehtää.

Jari Temonen nosti viimeiset verkkonsa jään alta äitienpäivänä, 11. toukokuuta. Puolitoista viikkoa myöhemmin hän laski kuusimetrisen alumiiniveneensä sulaan järveen.

Kalastajilla on tapana sanoa, että kelirikko on heidän lomansa.

Temosta hymyilyttää.

– Vähän lyhyeksi jäi tällä kertaa.

Lämpeneminen on muuttanut nopeasti ja näkyvästi Inarin kalastoa.

Suurimpia voittaja ovat juuri ahven ja hauki, jotka kutevat keväällä. Poikaset kuoriutuvat jo pari-kolme viikkoa myöhemmin.

Ahvenelle synnyinkesä on elämän ja kuoleman kysymys.

Jos ensimmäinen kasvukausi jää lyhyeksi, toista ei tule. Liian hintelä poikanen ei selviä talvesta.

Ahven alkaa kasvaa seitsemänasteisessa vedessä. Sitä on Jokisuulla jo nyt, kesäkuun ensimmäisinä päivinä.

Ahven ja hauki sietävät myös kuumimpia kesiä ja menestyvät rantavyöhykkeessä silloinkin, kun lohikalat pakenevat syvemmälle, viileämpään veteen.

Ahven on saanut luontoäidiltä myös ylimääräisen lahjan.

Temosen katiskoissa roikkuu harmaita, pitkiä rihmoja. Ne ovat merkkejä, että kutu on kiivaimmillaan.

Monet lajit ovat ahneita syömään toistensa mätiä. Mutta jostain syystä ahvenen mäti ei kelpaa muille kaloille.

Satoisuus on yksi syy siihen, että raitapaitainen kansalliskalamme on myös kaloistamme kaikkein yleisin.

Inarilla on ollut aina ahventa ja haukea, mutta liekö koskaan niin paljon kuin nyt?

Ei ainakaan, jos mittarina käytetään kalastajien ilmoittamia kilomääriä, joita Luonnonvarakeskus (Luke) tilastoi jokavuotisella kyselyllä.

Kaupallisten kalastajien ahvensaalis mainitaan erikseen.

Vuonna 2015: 300 kiloa.

Vuonna 2023: 7 000 kiloa.

Suunnilleen yhtä paljon ahventa saivat toissa vuonna vapaa-ajan kalastajat, paikalliset ja muualta tulleet. Heidänkin saaliinsa on kasvussa, joskaan ei niin rajusti kuin kaupallisten kalastajien.

Viime vuoden tietoja Lukessa ei ole vielä laskettu. Suunta lienee ennallaan – ainakin kalastajan silmin.

– Ahventa on enemmän ja enemmän joka vuosi, Jari Temonen sanoo.

Tästä pääset katsomaan Inarijärven saaliita Luonnonvarakeskuksen sivuilta.

Raitapaita näyttää myös levittäytyvän.

Ensimmäisenä jäistä aukeava, nopeasti lämpenevä ja lievästi rehevöitynyt Jokisuu on ollut tunnettu ahvenistaan iät ja ajat. Mutta yli tuhannen neliökilometrin järvestä alkaa olla vaikea löytää kolkkaa, jossa ahventa ei olisi.

Siian verkkopyynnissä sitä tulee sivuosumina joka puolelta järveä – usein riesaksi asti.

Piikikäs kala katkoo helposti verkonsilmät ja pistelee kalastajan sormet rei'ille. Siksi Temonenkin on yrittänyt olla laskematta siikaverkkojaan alueelle, jossa tietää olevan ahventa.

Joskus väistö on onnistunut, monesti ei.

Hän on saanut ahvenia jopa taimenverkoistaan Kasariselältä, joka aukeaa keskellä järveä aavana kuin meri.

– Olen ihmetellyt, mitä se tekee sielläkin, suurimman selän reunalla.

– Ahventa ei ole enää vain matalassa, vaan syvemmälläkin.

Pitkään Temonen piti mahdollisena, että aikaiset jäänlähdöt ja myöhäiset jäätymiset olisivat vain normaalia vaihtelua.

Ahvenen ja hauen runsastuminen on pakottanut ajattelemaan muutakin.

– Jotain suurempaa on meneillään.

Saaliiin moninkertaistuminen kertoo, että ahveneen kohdistuva pyynti on tehostunut rajusti.

Kätevästi käsiteltävänä ja helposti tyhjennettävänä katiska on tehty juuri siihen.

Inarilla katiska oli pitkään kummajainen – suorastaan harvinaisuus.

Vielä kymmenkunta vuotta sitten suurjärveltä oli lähes mahdoton löytää kaupallista kalastajaa, joka olisi omistanut katiskan. Kotitarpeikseen pyytävillä paikallisilla ja mökkiläisillä saattoi olla jokunen, mutta nekin mahtuivat melkein sirkkelisahurin sormiin.

Alkaneena kesänä järvessä pyytää varovastikin arvioiden useampia satoja katiskoja.

Erityisesti nuoremman polven kaupalliset kalastajat ovat hankkineet niitä innokkaasti, ilman vanhoja rasitteita.

Ala on sen verran ukkoutunut, että nuoriin voi laskea myös Jari Temosen. Hän täyttää 47 vuotta.

Punertava parta, leveät hartiat, eloisat silmät.

Jos Jari Temosella olisi yllään norjalainen villapaita ja matala pipo, hän sopisi täydellisesti mainoskuvien kalastajatyypiksi.

Aiemmin hän oli metsuri.

Inarissa on valtavat metsät. Mutta kun luonnonsuojelijoiden ja poronomistajien säikyttelemät suuryhtiöt eivät uskalla ostaa pohjoisen puuta, metsureita ei tarvita juuri muuhun kuin taimikonhoitoon.

Temonen ryhtyi päätoimiseksi kalastajaksi vuonna 2017.

Lähisuvussa ei ollut kalastajia. Apuun tuli metsurikollega ja ammattikalastaja Juha Kyrö, joka otti tulokkaan veneeseensä ja opetti tälle verkkopyynnin.

Silti alku oli kivinen.

Kalapaikat olivat varattuja. Temonen sai neuvoja oikealta ja vasemmalta, eikä aina yhtä hyviä kuin Kyröltä. Keltanokan piti selvitellä suurjärven saloja yrityksen ja erehdyksen kautta.

Oli pakko keksiä jotain uutta.

Ahvenen ja hauen runsastuminen viritti toivoa. Markku Karjalainen oli jo aloitellut Inarilla katiskapyyntiä. Rohkaisua tuli myös Sodankylän tekojärviltä, jossa katiska on kesäisin kymmenien ammattilaisten tärkein pyydys.

Jari Temonen päätti kokeilla.

Katiska on ikivanha paitsi pyydyksenä, myös sanana.

Kielentutkijoiden mukaan katiskan alkukoti on muinaisvenäjässä. Se juontuu häkkiä tarkoittavan sanan monikkomuodosta kotĭci.

Suomen kieleen katiska päätyi ensimmäisten joukossa.

Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi Martti Olavinpoika loi kirjakieltämme 1500-luvulla kääntämällä Ruotsin kuninkaan maanlain. Suomennoksessaan hän mainitsi katiskan.

Inarijärven kalastuskulttuurissa katiska on nuori.

Kun kansatieteilijä U. T. Sirelius kokosi suomalaisen kalastushistorian 1900-luvun alussa, hän totesi Inarin yhdeksi harvoista pitäjistä, jossa katiskaa ei käytetä.

Ennakkoluulot ovat kestäneet meidän päiviimme.

Jari Temonen muistaa, mitä rannoilla kuuli ensimmäisten ammattilaisten aloitellessa katiskapyyntiä.

– No, kritiikkiä ja naureskelua. Että tyhjää te sitä ahventa pyydätte.

Nyt naurajia on vähemmän.

Ivalolaisen supermarketin pakastealtaalla on paikallisen kalan hintapuntari.

Kalleinta on taimenfilee: melkein viisikymppiä kilo.

Hyvänä kakkosena tulee ahven, joka maksaa fileenä himpun alle 43 euroa. Inarin siikafilettä saa kolme euroa halvemmalla.

Järjestys on tuttu myös kalastajalle.

– Ahvenen fileestä saa enemmän kuin siian, Temonen sanoo.

Punalihaisen hyväksi on vielä muutaman euron ero, mutta niitä tulee rajallisesti.

– Taimenet on melkein varattu ennen kuin ne on pyydetty.

Inari on matkailun superpitäjä, jonka ravintolat ostavat mieluusti paikallista kalaa.

Ahven käy matkailijan lautaselle siinä kuin lohikalatkin, minkä Temonen ymmärtää oikein hyvin.

– Eihän ahventa parempaa olekaan, jos fileenä paistaa.

Pienemmät Temonen jalostaa pannuahveniksi: suomut, evät, pää ja pyrstö otetaan pois.

Mitä ei myydä lähialueelle, se menee suoraan tai kalatukkureiden kautta etelämmäs. Muuan ostaja vie Lapin ahventa Puolaan asti.

Palaute on ollut Temosen mukaan hyvää, "mitä nyt hinnasta joskus huutavat".

– Mutta tämä on Inarin ahventa, eikä minkään mutajärven. Sen pitää näkyä.

Toistaiseksi tärkein on siika.

Vuonna 2023 Inarin kaupalliset kalastajat nostivat sitä tilastojen mukaan enemmän kuin muita lajeja yhteensä, yli 35 000 kiloa.

Temosella siian osuus on noin puolet elinkeinosta.

– Loppu tulee taimenesta, ahvenesta ja hauesta, siinä järjestyksessä.

Ahvenen rooli on suurempi vuosi vuodelta.

Silti sen pyynti on vielä pientä ja pienellä alueella, Temonen sanoo.

– Olisiko jossain tuhannesosan murto-osalla järven pinta-alasta.

Katiskapyynti on kestävää toisestakin syystä.

Siinä missä siikaverkkoihin sotkeutuu ja kuolee tuhatmäärin alamittaisia taimenia ja rautuja joka vuosi, katiskaan uivat vain ahven ja hauki.

Kevätkutuisista kumpikaan tuskin loppuu pyytämällä.

Inarin kaupallisten kalastajien 7000 kilon ahvensaaliille voi hakea vertailukohtaa Sodankylästä.

Siellä kaupalliset kalastajat nostivat kahdelta tekojärveltä, lähinnä Lokasta, viime vuonna ainakin 129 000 kiloa ahventa.

Ja nimenomaan katiskoilla, selvisi Metsähallituksen kyselyssä.

Sodankylässä on kehitetty oma katiskamallikin.

Se on suorakulmainen, kaksinieluinen ja niin hyvä, että sitä kopioidaan ahkerasti. Mutta kaikkein ensimmäisen teki Veijo Pyhäjärvi Lokan rannalla.

Juuri nyt tekojärvillä pyydetään ahventa tuhansilla katiskoilla ja vuosikymmenten kokemuksella.

Siksi Jari Temonen soittaa neuvoja Sodankylästä, jos joutuu nostelemaan katiskojaan tyhjinä.

– Minähän en tiedä vielä ahvenenpyynnistä paljon mitään.

Paitsi mahdollisuuksia, ahvenen valloitusretki Inarille on tuonut myös uhkia.

Sormenmittaiseksi ahven elää planktonilla. Vähitellen siitä kasvaa peto, joka alkaa syödä ensin vesihyönteisiä ja vaaksanmittaisena muita kaloja.

Voiko ahvenen runsastuminen iskeä ajan mittaan loven Inarin kalastajille elintärkeisiin siikakantoihin? Ahven ahmii niin poikasia kuin mätiä ja kilpailee osin samasta ravinnostakin kuin siika.

Ja miten käy muikun? Ravintoketjussa se on paljon vartijana siinä, riittääkö Inarin taimenille ja rauduille ravintoa, jotta niiden hyvä kasvu jatkuisi.

Etelämpää on tiedossa, että kun muikku on luontaisen kannanvaihtelunsa aallonpohjassa, vahva ahvenkanta voi estää elpymisen vuosiksi.

Inarilla ahvenen runsastumisen vaikutuksia ei ole tutkittu, eikä liioin hauen.

– Pitäisi tutkia. Ja pian, Markku Ahonen sanoo.

Ivalolainen biologi työskenteli nelisenkymmentä vuotta muun muassa kalatalouden suunnittelijana, projektipäällikkönä, koekalastajana ja tutkijana. Paitsi Lapin kalat, vedet ja olosuhteet, hän tuntee syvällisesti elinkeinokalastuksen.

Ahonen huomauttaa, että vaikka ahvenen nousu näkyy saalistilastoissa, sen pyynti on Inarilla yhä vähäistä.

– Minusta on selvää, että kanta on vahvistunut voimakkaammin kuin saaliista voi päätellä.

– Siksi pitäisi selvittää populaatioanalyyseilla ahvenkannan todellinen koko ja tutkia vaikutuksia lajien keskinäisiin suhteisiin.

Luonnonvarakeskuksella on Inarissa toimipiste. Se vastaa säännösteltyyn järveen määrätyn kalatalousvelvoitteen hoidosta ja seurannasta.

Varsinaista tutkimusta on vain vähän, mikä harmittaa Ahosta.

– Jos Suomi olisi sivistysvaltio, täällä olisi monitieteinen tutkimuskeskus, joka rakentuisi Inarijärven ympärille.

– Pohjoisen järvissä on lähes hyödyntämätön luonnonvara ja tieteellisestä tiedosta huutava pula. Samaan aikaan kalantutkimusta ajetaan alas. Se on käsittämätöntä.

Tutkijat arvostavat pitkiä aikasarjoja. Ne tasoittavat heilahteluja ja antavat tiedolle tukevuutta.

Yhdenlainen aikasarja löytyy Ivalojoen suulta, Koppelon kylästä.

Se voi olla epätieteellinen, mutta perustuu vankkaan kokemukseen.

Syntyperäinen koppelolainen Juha Kyrö on juuri se, jolta Temonen kiittää saaneensa parhaat opit aloittaessaan kalastajana.

Kyrö on kulkenut järvellä niin kauan kuin muistaa.

Poikasena hän oli verkonsoutajana isälleen. Silloin hän päätti, että jos alkaa isona kalastajaksi, ensitöikseen hän katkoo jokaikisen airon.

Seitsemänkymppisenäkin Kyrö on yksi harvoja ympäri vuoden kalastavia ammattilaisia ja viimeinen, joka pyytää enemmälti Inarin muikkua.

Vuodesta 1987 saakka hän on vetänyt talvinuottaa Jokisuulla ja vähän muuallakin. Joka talvi kymmeniä kertoja, samalla kalustolla ja samoilla paikoilla, joskus uusiakin kokeillen.

Muikkua on tullut välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta aina sen verran, että vaivalloinen työ on kannattanut.

Paitsi viime talvena.

– Täydellinen katastrofi, Kyrö sanoo.

Normaalisti huonompikin nuottauspäivä on tuonut satakunta kiloa. Viime talvena oli tavallista, että muikkuja löytyi nuotan perästä viidennes siitä.

– Yhtenä päivänä sain hyvin, muuten käsittämättömän huonosti.

– Huonoin veto oli viisi kiloa. Siis viisi kiloa, nuotalla! Ei tarvinnut soitella ostajia.

Kyrö on nostanut Inarilta muikkua kenties enemmän kuin kukaan.

Viime talvena hän näki nopeasti, millainen muikku puuttui saaliista: se pienin, edellisen kesän kynnyksellä syntynyt.

Tieto vahvistui laboratoriossa.

Luonnonvarakeskus on käynyt Kyrön nuotta-avannolla 35 vuoden ajan. Viime talven näytteistä paljastui, että edellisvuoden muikkuja oli noin kaksi sadasta. Normaalisti osuus on ainakin 20 prosenttia.

Viime kesä oli pitkä ja ennätyksellisen lämmin. Kaiken piti olla kohdallaan, jotta järveen tulisi vahva muikkuikäluokka.

Kyrö ei väitä, että muikunpojat olisivat joutuneet ahventen suihin, "mutta on sekin käynyt mielessä".

Ahvenen ja hauen runsastumisesta hän sai huhtikuussa varmankin näytön.

Joka kevät Kyröllä on ollut tapana ajaa järven toiseen päähän tutulle metsälompololle. Siellä hän uittaa verkot jään alle pyytämään siikaa.

Niin nytkin. 600 metriä verkkoa, yhdeksi jonoksi poikki järven, hän kertoo.

Siikoja tuli kolme.

Haukea tuli 56 kiloa.

Kyrön mukaan melkein jokaisella oli suussaan ahven, poikittain. Raitapaidat olivat jääneet verkkoon ja hauet iskeneet niihin.

– Eikä ne olleet mitään pieniä. Ahvenet melkein kiloisia ja hauet isoja mötkyjä, neljääkin kiloa, Kyrö sanoo.

– Silloin minä ajattelin, etteivät ole asiat niin kuin ennen.

Päivitetty 6.6. klo 8.30: Lisätty linkki Inarijärven saalistilastoihin, jotka Luonnonvarakeskus kokoaa.