Ik­ku­nas­sa villi luonto

– Katso, karhu!

Kuiskaukseni kaikuu kojun seinistä kovemmin kuin oli tarkoitus. Vedän kämmenen suuni eteen. Niin hämmästyttävää on nähdä metsän kuningas sen luonnollisessa elinympäristössään, etten malta olla vouhottamatta.

Karhu ei onneksi häiriinny. Sieltä se tallustaa, nuori uros kesäturkissaan meitä kohti.

– Melkoinen mörssäri, suustani vielä pääsee.

Olemme karhusafarilla Kuhmossa vain kivenheiton päässä Venäjän rajasta. Itäisen Kainuun laajat metsä- ja erämaa-alueet, harva asutus ja runsas, luontainen ruokatarjonta luovat karhulle ihanteelliset elinolosuhteet.

Samat tekijät ovat tehneet Kuhmosta yhden Euroopan tunnetuimmista karhujen katselu- ja kuvauskohteista.

– Luonto ja villieläimet koskettavat, ja hiljainen erämaaluonto on vaikuttava kokemus. Kun näkee karhun, on helppo ymmärtää, miksi muinaissuomalaiset pitivät karhua jopa jumalana, toteaa viestintäalan yrittäjä ja ammattiluontokuvaaja Päivi Arvonen, joka on emännöinyt karhusafareita Kuhmossa jo vuosikymmenen.

Susi on ykkösjuttu

Karhujen katselukojutoiminnan historia juontaa Kuhmossa 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen. Alan pioneerina voidaan pitää Suomussalmelta kotoisin olevaa Lassi Rautiaista, joka aloitti karhujen kuvaamisen jo 70-luvulla. Vuonna 1978 hän perusti ensimmäisen tarkkailupaikkansa Suomussalmelle ja 80-luvulla Kuhmoon.

– Minä ja kuvaajakollegani Pertti Härkönen rakensimme majan männyn latvaan. Pitkän odotuksen jälkeen näimme ensimmäisen karhun. Se katsoi ylös puuhun ja lähti karkuun. Mietin, että taitaa olla höpöpuhetta, että karhut ovat vaarallisia: nehän pelkäävät kahta puussa istuvaa miestä, Rautiainen muistelee.

Sittemmin puumaja muuttui kojuksi metsän keskellä. Siellä Rautiaisen oli tarkoitus tarkkailla, tutkia ja kuvata karhuja omassa rauhassaan.

Rauha kuitenkin rikkoutui, kun sana katselukojutoiminnasta alkoi kiiriä erityisesti norjalaisten ja ruotsalaisten luontokuvaajien keskuudessa. Kyselyjä alkoi tulla ovista ja ikkunoista.

– Silloin homma alkoi karata käsistä. Kiinnostus kasvoi, ja kojuja piti alkaa rakentaa lisää, Rautiainen kertaa.

Ensimmäiset ulkomaiset asiakkaat tulivat vuonna 1991. Vuonna 2013 Rautiainen perusti poikansa kanssa Wildlife Safaris Finland Oy:n, joka on nykyisin yksi neljästä karhusafareja Kuhmon alueella tarjoavasta toimijasta.

Toiminta kattaa 22 katselukojua, joihin mahtuu 50–60 henkilöä kerrallaan. Kävijöitä on kaikkialta maailmasta: tänä vuonna noin tuhat asiakasta 34 maasta. Sesonki ulottuu maaliskuulta joulukuulle.

Vaikka karhu menee talveksi unille, talvisin voi nähdä myös ahmoja, susia ja kotkia.

Rautiaisen mukaan susi on monille ykkösjuttu.

– Karhuja voi nähdä eri puolilla maailmaa, mutta varmin paikka nähdä susia on Kuhmossa. Täällä liikkuu sama lauma, jota olemme ruokkineet vuosikymmenien ajan. Toki alfapari on vaihtunut kolmeen kertaan.

Karhu pelkää ihmistä

Katselukojun ikkuna on kuin elävä televisio, jossa ei hetkeen tapahdu mitään – ja jossa yhtäkkiä alkaa tapahtua.

Karhu nousee takajaloilleen puuta vasten.

Susi ajaa ahman puuhun.

Susi ja karhu käyvät vuorotellen repimässä maahan haudattua haaskaa.

Ruokahoukutin on edellytys sille, että eläimet tulevat kojujen läheisyyteen, jos ylipäätään tulevat. Tavallisesti houkuttimena on lohta tai koiranruokaa.

– Lähes kaikki luontokuvaus perustuu ruokahoukuttimeen. Ilman sitä pohjoisella pallonpuoliskolla ei olisi juuri mitään luontokuvia. Ruoka on kuitenkin vain houkutin, ei pääasiallista ravintoa, Arvonen tähdentää.

Ruokahoukutinten käyttöä on myös kritisoitu. Erityisesti osa metsästäjistä on arvostellut ruokintaa ja esittänyt huolensa siitä, että karhut tottuvat ihmisiin tai muuttavat luontaista käyttäytymistään. Safariyrittäjät kiistävät väitteen. Myös Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimus tukee safariyrittäjien kokemuksia.

– Luken tutkimuksista käy ilmi, että näillä kojuilla käyvien karhujen reviirit ovat yhtä laajoja kuin ennenkin, eikä niiden ruokavalio tai käytös ole muuttunut. Karhut ovat arkoja ja pelkäävät ihmistä, Arvonen sanoo.

Villieläinten arkuus käy ilmi omankin safarimme aikana. Pari kertaa kontio uskaltautuu lähelle kojua, kunnes alkaa haistella ilmaa ja tekee u-käännöksen.

Rautiainen muistuttaa, että karhu haistaa kojussa olevan ihmisen, ja viimeistään näköhavainto saa sen lähtemään karkuun. Tieto on huojentava. Karhuista ei ole vaaraa.

Moni lähteekin karhusafarille paitsi elämyksen takia, myös lievittämään karhu- tai susipelkoaan.

– Itsekin liikun alueella päivittäin, mutten käytännössä koskaan kohtaa karhua maastossa. Ne väistävät ihmistä edelleen, kuten pitääkin. Pedot tulevat paikalle ruoan, eivät ihmisten takia, Rautiainen ynnää.

Ei karhutakuuta

Kuhmossa voi todistaa jotain muutakin poikkeuksellista: karhun ja suden rinnakkaiselon. Rautiaisen maailmankuulu valokuva kahdesta suurpedosta vierekkäin herätti aikanaan epäilyjä kuvamanipulaatiosta.

– Kukaan ei uskonut, että karhu ja susi voisivat olla samassa kuvassa, Rautiainen naurahtaa.

Myös omalla safarillamme petoeläimet jakavat näyttämön.

Ensin metsänrajasta esiin löntystää suuri uroskarhu, ja hetkeä myöhemmin samalle apajalle rientää susi. Susi hätyyttelee karhua saadakseen ruokaa.

Vaikka ihminen on houkutellut eläimet samaan paikkaan, luonto on edelleen se, joka kirjoittaa tämänkin kohtauksen käsikirjoituksen. Siitä kertoo sekin, että toisena yönä näemme vain yhden suden ja karhun.

– Täällä olemme keskellä luontoa villieläinten kanssa. Juhannuksen jälkeen harvoin on karhuttomia iltoja tai öitä, mutta mitään karhutakuuta emme voi antaa. Eläimet kulkevat niin kuin kulkevat, Arvonen kiteyttää.