Muutama päivä sitten kuvatulla Youtube-videolla Jukka Nordman ja Mirja Pyysiäinen paistavat hampurilaisia raclette-grillillä.
– Sulla on hyviä ideoita joskus, Nordman hymähtää.
Pyysiäinen käy hakemassa maakellarista muutaman hiekkaan säilötyn porkkanan, Autumn King -lajiketta. Se kasvaa hyvin pohjoisessakin. Hän nappaa hyllyltä myös tölkillisen maustekurkkuja ja toisen punajuuria.
Viimesyksyiset kyssäkaalit on kohta syöty. Pyysiäinen kertoo popsivansa niitä mielellään sellaisenaan, kuorittuna ja paloiteltuna vain.
Hän lastaa ruokatarvikkeet pulkkaan, mutta se ei tahdo kulkea nuoskalumessa minnekään, kun kameraa pitelevää kättä ei voi ottaa avuksi.
– Ei ole helppoa tämä pientilallisen elämä, hän naurahtaa.
Nordman käy hakemassa polttopuita ja ilmoittaa, että iltapäivällä telkkarista tulisi hiihdon 20 kilometrin yhteislähtö.
Pariskunnan Youtube-videoilla ei tapahdu mitään erikoista. Korpitalo-nimisen kanavan kotikutoiset vlogit ovat kuin leikekirjoja, pikku räppänöitä heidän maatilansa arkeen.
Kaikki on kuvattu yhdellä otoksella, eikä hiljaisia hetkiä ole vaivauduttu leikkaamaan pois. Ei silotella tai näytellä, eikä kasvimaalle lähtiessä pueta valkoista leninkiä.
Marraskuisella videolla pariskunta istuu laavulla paistamassa makkaraa ja kertoilemassa Korpitalon vuodenkierrosta.
Kolmen viikon polttopuusavotta on ohi, mutta ensi keväänä Jukan pitäisi kaataa muutama puu lisää. Kasvimaalle päästään vasta kesäkuun puolivälissä, ja siellä kuluukin sitten Mirjan kesä.
He höpöttelevät nuotion savuttaessa tulevista lumitöistä ja siitä, kuinka ihanaa on päästä kohta hiihtämään.
Nordmanin serkku Taisto on kuulemma väittänyt, että joku heidän sukuunsa kuulunut merimies on aikoinaan tuonut perunan Suomeen.
– En tiedä, onko siinä perää, hän tuumaa.
Mirjan makkara kärähtää toiselta puolelta hiilenmustaksi, mutta hän haukkaa siitä kuitenkin.
– Mukava kun katselit, hän sanoo.
Jukka pyytää tilaamaan kanavan.
– Saataisiin joskus ostettua uusi kamera. Ja mikrofoni olisi tärkeä.
Nordmanin ja Pyysiäisen videot syntyvät Naaraperässä, Pikku-Rävä-nimisen järven rannalla Vallioniemen liepeillä.
Vuonna 2017 he myivät rakkaan yrityksensä, huskytarha Erä-suden, jota he olivat vähitellen kasvattaneet lähes parikymmentä vuotta. Alkuun koiria oli kahdeksan, yksi valjakollinen, mutta uudelle omistajalle siirtyi 33 valjakkoa, Susi-lempinimelläkin tunnettu Nordman kertoo.
Sen jälkeen he ovat pyrkineet elämään omavaraista elämää, jota he somessakin esittelevät.
Pellolla ja kasvihuoneessa varttuu yli 30 syötävää kasvia: avomaankurkkuja, porkkanoita, perunaa, naurista ja muita juureksia, sipulia, salaatteja, tomaatteja, yrttejä ja sen sellaista. Niistä riittää ruokaa kahdelle vuoden ympäri.
Jukka myös kalastaa mielellään, talvisin iskukoukuilla ja verkoilla, ja metsästelee sorsia, jänistä ja metsälintuja.
Kaupassakin toki käydään: sieltä tarttuu mukaan tietenkin hedelmiä — omenapuut, joita kokeiltiin Naaraperään istuttaa, paleltuivat heti ensimmäisenä talvena — mutta myös maitoa, juustoa, saunakaljat ja sen sellaista.
Saaristolaisleipääkään ei jaksa jatkuvasti itse leipoa, ja kesällä haetaan kaupasta grillipihvit, ja silloin tällöin myös maksaa, jolle molemmat ovat persoja.
– Emme me niin ajattele, etteikö mitään saisi ostaa, Pyysiäinen sanoo.
– Mutta jos tulisi aika, että kaupasta ei saa, me pärjättäisiin omillamme paljon kauemmin kuin se 72 tuntia, mihin valtiovalta käskee varautua, Nordman jatkaa.
Varsinkin lihaa tuodaan kaupasta hyvin harvoin. Heillä on kanoja, jotka munivat kesät talvet, ja muutama lintu vuodessa päätyy pakkaseen.
Aiemmin oli lampaitakin, mutta niitä ei kannattanut pitää, kun ei ole heinäpeltoa. Heinän kuskaaminen etelästä maksoi liikaa.
Tällä hetkellä he popsivat myös viimeisiä ankkojaan. Lisää ei ole aikomuksena hankkia, mikä hieman kaduttaa Pyysiäistä, mutta niitä oli monimutkaista saada lisääntymään. Jalosteluilta linnuilta puuttui hoivaamisvietti, hän kertoo.
Herkkua ne kyllä olivat.
– Ankan liha on taivaallisen hyvää, kun sitä kypsentää padassa pienellä tulella leivinuunissa, Pyysiäinen huokaa.
Munatkin olivat herkullisia, vähän kananmunaa suurempia ja voimakkaamman makuisia.
– Ei erikoisia keitettynä, mutta valtavan hyviä paistettuna ja leivonnaisissa. Ankat tosin munivat vain keväällä ja alkukesästä, Nordman sanoo.
Aiemmin on ollut muitakin elukoita. Tällaiseen epäammattimaiseen eläintenpitoon ei tarvita kummoistakaan paperisotaa, Pyysiäinen ja Nordman kertovat. Heidänkin on silti pidettävä tietonsa ajan tasalla Ruokaviraston eläintenpitorekistereissä, ja on muitakin vaatimuksia.
– Enää ei voi noin vain ottaa mökille kesäpossua, joka sitten syksyllä teurastetaan.
Kotijärven kalaa he syövät paljon, myös purkitettuna. Nordman tykkää perinteisestä tomaattiin säilötystä särjestä ja muikusta. Siihen käytetään heillä ketsuppia ja öljyä.
– Kokeilen välillä laittaa sekaan omakasvattamia yrttejä, mutta ne ei ole aina ihan kelvanneet Jukalle, Pyysiäinen naurahtaa.
Tubettamisen he aloittivat viitisen vuotta sitten.Nordman oli ostanut tukkivannesahan ja ehdotti, että siitä voisi tehdä videon.
Ei somesta rahaa tule, jokusia kymppejä korkeintaan.
Videot näyttävät keräävän yleensä vajaa tuhatkunta katselukertaa. Parhaiten on menestynyt loppuvuonna 2020 kuvattu pätkä, jossa Jukka esittelee verkkokalastusta. Sitä on katsottu 23 000 kertaa.
Ei mitään jättilukuja, mutta itse kukin voi kuvitella tuhatpäisen yleisön seuraamassa arkiaskareitaan.
Pyysiäinen vastaa kuvaamisesta ja editoinnista. Nordman vain esiintyy, sillä hänelle videoiden tekninen toteutus on aivan hepreaa.
– Mutta ei häntä tarvinnut maanitella mukaan, Pyysiäinen naurahtaa.
– Jukka on sellainen näyttelijä — olihan hän 25 vuotta tuollaisessa työssä, jossa tapaa valtavasti ihmisiä. Ja oli hän kaksi kesää kesäteatterissakin.
Kielenä oli aluksi englanti.
– Now we start to put the nets under the ice to get some fresh fish, Nordman kertoo verkonlaskusta reilu neljä vuotta sitten kuvatulla videolla.
Nyttemmin he puhuvat yleensä suomea, vaikka Pyysiäinen tekstittääkin videot edelleen englanniksi.
– Huomattiin, että suurin osa katselijoista on kuitenkin suomalaisia tai ulkosuomalaisia, Nordman kertoo.
Kommenttipalstalla yksi ihastelee pariskunnan itse kudottuja neuleita ja toinen ehdottaa, että jos valkosipulit eivät tahdo kasvaa, kantaa voisi koettaa uudistaa itusilmuista.
– Tuo elämä tuntuu niin upealta. Toivottavasti itsekin pääsisi joskus irti tästä oravanpyörästä ja saisi nauttia kalastelusta ja nuotiolla istumisesta, joku kirjoittaa.
Monessa muussakin kommentissa ihastellaan Pyysiäisen ja Nordmanin leppoisaa elämää. Tubettajat itse arvelevat, että sellaiset kommentit tulevat nuoremmilta ihmisiltä.
– Varttuneemmat kuusamolaiset varmaan pitävät tätä ihan normaalina maalaiselämänä, ja moni varmasti elää samalla tavalla, Nordman pohtii.
Metsää halkova Naaraperäntie on priimakunnossa helmikuussa, vaikka edellispäivinä on pyryttänyt. Nordman on sen itse aurannut traktorillaan.
Korpitalo on kaukana kaikesta. Mökkiläisiä kyllä on ympärillä, mutta lähimpään vakituiseen naapuriin on matkaa kaksi kilometriä.
1950-luvulla rakennetun punaisen tuvan pihapiirissä on tähän aikaan vuodesta hiljaista. Kanat ovat sisätiloissa ja kasvimaat lumikinosten alla.
Linnut täytyy ruokkia ja niiden asumukset siivota, mutta muutoin heillä ei ole talvisin juurikaan hommaa, Pyysiäinen sanoo. He elelevät pakastimen, maakellarin ja säilyketölkkien antimilla.
– Ei ole kiire mihinkään. Jos nukuttaa, niin nukkuu, Nordman kertoilee.
Varautuminen on nykyään tapetilla, maailmantilanne kun on mitä on. Mutta eivät Nordman ja Pyysiäinen silti itänaapuria pelkää. Ennemminkin kyse on elämäntyylistä, johon Nordman on oppinut pienestä pitäen.
Maalaispojalle on aina ollut normaalia, että ruoka kasvatetaan itse. Isä opetti jo varhain, kuinka kani ja lammas teurastetaan.
Pyysiäinen on kaupunkilaistyttö Espoosta, mutta hänkin harjoitteli monenlaista jo Erä-suden alkuvuosina. Heidän yrityksensä sijaitsi silloin Liikasenvaaralla, jossa pariskunta piti samalla kotieläinpihaa ja viljeli kasviksia. Salaatinkasvatus oli kuitenkin jätettävä, kun liiketoiminta vei kaiken ajan.
Liikasenvaarassa naapurin Leila näytti Pyysiäiselle, miten porkkanat pistetään maahan ja miten kangaspuilla kudotaan. Heidän nykyisessä kodissaan matotkin ovat hänen itse tekemiään, ja hänestä kasvimaan kitkeminen on ”aivan ihanaa”.
– Olivat ne kai Liikasessa lyöneet vetoa, että Jukka jää, mutta tuo Mirja kyllä varmaan muuttaa vuoden päästä pois, Pyysiäinen nauraa.
Nordman kokee, että he ovat onnistuneet irtautumaan oravanpyörästä.
Erä-suden myynnistä saaduilla rahoilla hankittiin tämä tila mönkijöineen, peräkärryineen ja muine työkaluineen sekä maksettiin velat pois.
Nykyisin he pärjäävät pääosin hänen eläkkeensä turvin, mutta sen lisäksi hänen on pitänyt käydä kolmena talvena palkkatöissä Lammintuvalla oppaana poroajeluilla.
– Pidämme menot niin pieninä, että me kyllä pärjätään.
Naaraperä ei silti ole kaikkein otollisin paikka maatilalle, molemmat myöntävät.
Normanin mukaan viereisen suon takia täällä on talvisin vielä kylmempi kuin näillä korkeuksilla yleensä. Kasvukausi on lyhyt; esikasvatus aloitetaan sisätiloissa helmi–maaliskuussa, mutta ennen kesäkuun alkua ulkona ei voi tehdä mitään.
Peruna kyllä kukoistaa, mutta kerran halla vei osan niidenkin naateista keskellä heinäkuuta.
– Etelä-Suomessahan kasvatetaan viinirypäleitäkin, mutta olen oppinut, että se on ihan haaskuuseen heitettyä aikaa. Tietenkin jotain pientä aina kokeillaan siinä sivussa, mutta ennen kaikkea koetetaan turvata, että sitä, mitä me tosiaan syödään, tulee sellainen määrä että sillä pärjää, Pyysiäinen sanoo.