Siili, uhanalaisuusluokitus: ei sukupuutossa.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) julisti vuonna 2024 eurooppalaisen siilin (Erinaceus europaeus) olevan silmälläpidettävä laji. Jos siilien määrä vielä vähenee, tulee lajista uhanalainen.
Googlen hakutulos pysäyttää. Onko kuudes sukupuuttoaalto todella päätynyt siihen pisteeseen, että hakukoneenkin mielestä tärkeintä on kertoa, onko pihamme vakioasukki jo kuollut sukupuuttoon?
Iida Turpeisen Elolliset (2023) kertoo sukupuuttoon kuolleen stellerinmerilehmän tarinan. Eurooppalaiset tutkimusmatkailijat kohtasivat eläimet Beringinmerellä sijaitsevalla saarella vuonna 1741. Merilehmien kuvailtiin olevan hitaita, paksuihoisia ja valtavan suuria. Jopa kymmenen tonnia painavat eläimet uiskentelivat rantavedessä, eivätkä paenneet ihmistä.
27 vuotta myöhemmin Georg Wilhelm Stellerin, eläimet kohdanneen saksalaisen luonnontieteilijän, nimeämä merilehmä oli metsästetty sukupuuttoon.
Merilehmien kohtalo palaa mieleeni kerta toisensa jälkeen.
Olen viime vuosina haastatellut useita luonnonvaraisia eläimiä hoitavia vapaaehtoisia Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa. Kaikki haastateltavat ovat kertoneet samaa: siilit ovat katoamassa suomalaisesta luonnosta.
Suurin uhka siileille olemme me ihmiset.
Kaupungistuminen ei palvele puistoissa ja pihoilla viihtyvää siiliä. Tiivis rakentaminen tuhoaa yhtenäisiä puistoalueita, ja siilit joutuvat sopeutumaan betoniviidakkoon.
Elinalueiden pirstaloituminen altistaa siilit sairauksille, kun suuri määrä siilejä yrittää selvitä ahtaissa oloissa. Pihojen ylenpalttinen siivoaminen vie siilien pesinään käyttämät lehti- ja risukasat mennessään.
Vaaran edessä siili käpertyy kerälle, mikä toimii oivana suojana muita eläimiä vastaan. Autoa, robottiruohonleikkuria ja siimaleikkuria vastaan tämä on kuitenkin hyödytöntä.
Modernit koneet ovat voittaneet siilin muinaisen puolustuskeinon.
Turpeinen kirjoitti Elollisia seitsemän vuotta. Sinä aikana maailmassa kuoli todistettavasti sukupuuttoon yli 400 eläinlajia. Näiden lisäksi lukemattomien, vielä tieteelle tuntemattomien lajien yksilöt lakkaavat kenenkään tietämättä olemasta.
Siili on selvinnyt maapallolla jo 15 miljoonaa vuotta, mutta populaatiomäärät laskevat koko Euroopan alueella jatkuvasti. Ihmisille puolustuskyvyttömät eläimet joutuvat väistymään ihmisten omien tavoitteiden takia.
Merilehmien tarinassa on vahvasti viitteitä siilien nykytilaan. Viimeinen stellerinmerilehmä tapettiin ennen kuin siitä oli tehty edes kunnollista piirustusta.
Jos siileissä olisi länsimaalaiselle ihmisille jotain hyödynnettävää, olisi laji kuollut jo sukupuuttoon.
Siilit ovat puolestaan kaikille eurooppalaisille tuttuja pihan asukkeja. Iso-Britanniassa piikkiselkiä rakastetaan niin paljon, että ne on äänestetty maan tunnuseläimeksi.
Suomalaisten erityinen luontosuhde on sokea tilanteille, jossa meillä olisi vielä mahdollisuus muuttaa lajin tulevaisuutta parempaan. Lajien tilannetta surkutellaan niin pitkään, että muutos on liian myöhäistä.
Asialle pitäisi tehdä jotain, mutta kukaan ei ole valmis ottamaan vastuuta.
Siileillä on kuitenkin vielä toivoa. Luonnonmukaiset puutarhat kasvattavat suosiotaan, ja luonto mainitaan yhä useammin kaupunkisuunnittelussa.
Ihmiset ilmoittavat apua tarvitsevista eläimistä aktiivisesti, ja vapaaehtoisten hoitajien ansiosta monet siilit saadaan palautettua takaisin luontoon.
Omalla pihalla siilejä voi auttaa monin tavoin. Kesäisin pihalle voi jättää matalia vesiastioita, syksyllä haravoidut lehdet kannattaa puolestaan jättää lumen alle.
Ennen siimaleikkurien käyttöä raivattavat pensaat pitää tarkistaa eläinten varalta. Robottiruohonleikkureiden turvallisuudessa on eroja, ja lisäksi niiden käyttöä pitää välttää ilta- ja aamuhämärissä.
Voimme omalla toiminnallamme vaikuttaa siihen, että siilit välttävät merilehmien kohtalon. Pienistä teoista kasvaa suuria, kun tarpeeksi moni päättää toimia.
Todella toivon, etten lue tulevaisuudessa kirjaa Suomen viimeisestä siilistä.
Kirjoittaja on luontoaiheisiin erikoistunut toimittaja.