Filosofi Toivo Salonen kuvaa luonnon syvällistä tuntemista luonnon kanssa ystävystymisenä.
Kun keskustelee luonnossa paljon aikaa viettävien retkeilijöiden kanssa, on helppo ymmärtää tätä ajatusta – luonto tulee tutuksi, läheiseksi. Parhaimmillaan siitä haluaa pitää huolta kuin hyvästä ystävästä.
Vierailimme muutama viikko sitten Korouomalla opiskelijoiden kanssa osana tutkimushanketta, jossa tarkastellaan jokaisenoikeuksia. Korouoma on ollut pitkään oivallinen retkeilykohde, joka on tullut itselleni ystäväksi vapaa-ajan, opintojen ja opetuksen kautta siellä liikkuessani.
Tällä kertaa Korouoman yllä leijui paksu usva, ja maisema oli lähes mustavalkoinen. Maassa ei ollut kuin aavistus lumesta. Alas kanjoniin vievä reitti oli jäistä kaljamaa, jota pitkin virtasi paikoin vesi.
Olimme kuvitelleet Korouoman olevan tähän aikaan vuodesta hiljainen ja saavamme tehdä tuttavuutta lähinnä muiden kuin ihmislajien kanssa ja aikeemme olikin havainnoida erityisesti olosuhteita.
Kuulimme kuitenkin sesongin olevan tänä vuonna kaksi kuukautta etuajassa.
Sen lisäksi että opimme, kuinka kulkea kaljamaa sekä paremmin että erityisesti huonommin olosuhteisiin sopivilla kengillä, pääsimme yllätykseksemme myös havainnoimaan kansainvälisten matkailijoiden ystävystymistä lappilaisen luonnon kanssa.
Vai oliko kyse ystävystymisestä?
Kohtasimme kanjonissa matkailijoita, joiden ilo oli ylimmillään. Jäinen reitti tarjosi heille jännitystä ja akrobatiaa: he roikkuivat köysissä, ottivat juoksuakselia metsässä ja hihkuivat tasapainon menettäessään.
Kohtasimme myös matkailijoita, jotka kulkivat paljas iho pilkottaen märkien, revittyjen farkkujen alta ja älypuhelin kädessä, vaikka kanjonissa ei ole verkkoa.
Mieleen painuivat erityisesti kaksi nuorta naista, jotka tukivat toinen toistaan. Toisella roikkuivat roskapussit kengistä ja hän oli katkaissut ison painavan reittimerkin kävelysauvaksi.
Vaikutuksen teki myös ulkomaalainen opas, joka neuvoi meille ystävällisesti parhaat maisemapaikat, huomioimatta suljettuja reittiosuuksia ja suojelualueeseen liittyviä ohjeistuksia. Jäimme pohtimaan, mihin tällainen ystävällisyys pahimmillaan voi johtaa.
Metsähallituksen Luontopalvelut on joutunut vähentyneistä resursseistaan huolimatta kohdistamaan tänä syksynä Korouomaan tehostettua huomiota, sillä tilanne on ylittänyt niin kutsutun kriittisen notkahduspisteen.
Nuotiopaikkojen läheiset koivut on revitty paljaiksi tuohesta, huussit ovat siivottomassa kunnossa ja polut on syksystä talveen liu’uttu kulkemattomaan kuntoon – eikä niiden varrelle vedetyistä köysistä ole juuri apua, kun ne ovat osin hiutuneet melkein puhki.
Jääputouksien alueella liikutaan välittämättä turvallisuudesta – matkanjärjestäjät jopa mainostavat niitä kuvituksilla, joissa ei ole oikeanlaista turvavarustusta.
Olemme ylpeitä siitä, että Suomessa jokaisella on oikeus liikkua luonnossa. Tämä oikeus edellyttää samalla vastuunottoa, ystävystymistä luonnon kanssa, tutustumista siihen ja sen muuttuviin olosuhteisiin.
Vierailumme Korouomaan osoitti, että on epäselvää, kenen tehtävä on tutustuttaa kasvavat matkailijamäärät Korouoman luontoon. Kuinka uusien kulkijoiden tulisi oppia, mikä on sinne sopivaa ja turvallista toimintaa – ja kuinka ystävystyä suomalaisen luonnon kanssa?