Pienen hauen perässä

Hauki lymysi lammessa joka kevät.

Laiha, nälkäinen peto tarttui ahnaasti syöttiin ensiheitolla eikä päästänyt irti.

Toisella heitolla lampi pysyi hiljaa, samoin kolmannella. Tummassa, liettyneessä vedessä ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä.

Jos tässä soistuneessa hetteikössä vielä jokin aika sitten olikin elänyt muita kaloja, hauki oli syönyt ne kaikki.

Sama kuvio toistui aina keväisin. Niin oli isä kertonut, ja myöhemmin Juhani Karila oli todistanut sen itse.

Palkitun Pienen hauen pyydystys -kirjan kirjoittajana tunnettu Karila, 36, varttui Pelkosenniemen Kairalan kylässä.

Jo lapsena hän viihtyi kotikulmien syrjäisillä suolammilla, joilla ei näkynyt koskaan ketään muita. Kun kylän miehet jäiden lähdettyä riensivät jokiuoman parhaille pyyntipaikoille, Karila suuntasi vapa olalla vaikeakulkuisiin rääseikköihin.

Kevättulvan aikaan lammet kasvoivat järviksi.

Niihin nousi Kitisen virtavesistä siikaa, haukea ja ahventa. Sitten tulva laski ja järvet kuivuivat lammiksi. Kaloista jäljelle jäivät vain ne, jotka eivät ymmärtäneet pelastautua väljempiin vesiin.

Kaikkein perimmäisessä lammessa hengissä selvisi vain yksi hauki.

Siinä oli jotakin niin taianomaista, ettei ajatus jättänyt Karilaa rauhaan.

Juhani Karilan lapsuudenkoti oli pieni maatila, jonka navetassa ammuivat lehmät 1990-luvun taitteeseen asti.

Kolmelapsisen perheen keskimmäinen oppi kalastamaan ja metsästämään isänsä jalanjäljissä. Yhtä lailla isän esimerkistä Karila tarttui kirjoihin jo ennen kuin oppi lukemaan.

Koululaisena hän kolusi kirjaston lasten ja nuorten osaston Vihreä varis -sarjoineen ja Tarzaneineen, kunnes oli aika siirtyä aikuisten kirjoihin. Mitä paksumpiin, sitä parempi.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan Karila tykästyi jo kuudesluokkalaisena, ja Tom Clancyn järkäleissä riitti kahlattavaa seikkailunnälkäiselle mielelle.

Myös suomalaisen satiirin mestarista Arto Paasilinnasta tuli tärkeä esikuva.

Lukemisen ohella nuori Karila kirjoitti itse.

– Äiti osti minulle Kemijärven Tiimarista sinikantisia vihkoja, joihin kirjoitin sotaromaaneja ja agenttitarinoita. Eivät ne juuri koskaan tulleet valmiiksi. Sen kuitenkin tajusin, että osaan tehdä lauseita.

Karila kertoo huomanneensa jo nuorena, että maailmassa oli paljon asioita, joista hän ei ymmärtänyt mitään. Ne liittyivät pitkälti arkisiin puuhiin ja kädentaitoihin. Sellaisiin, joita monet maaseudun ihmiset hoitelevat tuosta vain.

Karila koki – ja kokee vieläkin – ettei hänestä ollut käytännön töihin. Vain kalastaminen tuntui omalta, metsästyksen kanssa oli jo hankalampaa.

Kirjoittamiseen hän ei ole kyllästynyt koskaan.

Oli Kairalassa toki muutakin ajanvietettä.

Koulukaverit Jussi ja Vesa asuivat muutaman kilometrin päässä toisella puolella jokea, ja heidän luokseen Karila sotki polkupyörällä säässä kuin säässä. Jussin luona piirrettiin, Vesan luona rakennettiin legoilla.

Kairalalaisten kesken vallitsi voimakas me-henki, joka vahvistui entisestään paikallisten keskinäisissä mittelöissä Kairalan Kajastuksen seurantalolla.

Karila loisti etenkin pöytätenniksessä. Muita suosikkilajeja olivat sulkapallo ja sähly.

Jussi piirsi kaveriporukalle Kairalan Kajastuksen Yakuzan jäsenkortit kilveksi muuta maailmaa vastaan.

Vastakkainasettelu etenkin kirkonkyläläisten kanssa oli niin voimakas, että hyppy tutusta kyläkoulusta yläasteelle oli rankka. Siitä ei selvinnyt muutoin kuin rakentamalla ympärilleen henkisen muurin.

Myöhemmin Karila kävi myös lukion Pelkosenniemellä ja valmistui sieltä ylioppilaaksi 2003. Pelkosenniemeläistä hänestä ei silti tullut.

– Olen kotoisin Kairalasta, ja se on ihan eri asia.

Lapsesta saakka Juhani Karilalle oli selvää, että hänestä tulee kirjailija.

– Äiti aina sanoi, että ihmisellä pitää olla oikea ammatti. Järkeilin, että toimittajana saan kirjoittaa, ja hain Tampereelle ja Jyväskylään toimittajakouluun. Pääsin Tampereelle.

Muutto etelään avasi pohjoisen pikkukylän kasvatille aivan uuden maailman.

Ihmispelkoisesta ja omiin oloihinsa vetäytyvästä pojasta kuoriutui sosiaalinen nuori mies, jonka lahjakkuus ei jäänyt huomaamatta yliopistossa eikä ensimmäisissä media-alan työpaikoissa.

Opiskeluvuosina Karila työskenteli kesätoimittajana Lapin Kansassa ja Aamulehdessä. Valmistumisen jälkeen hän päätyi vuosiksi töihin Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen ja sittemmin vapaaksi toimittajaksi.

Toimittajan töiden rinnalla eli kaiken aikaa unelma kirjailijuudesta.

Oma tyyli kirjoittajana kehittyi pikkuhiljaa, eikä vähiten lukemalla.

Toisten kirjoittajien tuotantoon tutustuessaan Karilan metodina on purkaa teksti osiin kuin moottori ja selvittää, miten se toimii. Mitä kirjailija on tehnyt, että hän on saanut luotua esimerkiksi tietynlaisen tunnelman?

– Nämä löydöt vääntelen omannäköiseksi ja suodatan omaan tyyliini, Karila sanoo.

Yliopistovuosina Karila innostui runoudesta. Erityisesti Risto Ahdin väkevä tyyli iski lujaa.

Myöhemmin nuorta kirjailijaa inspiroivat muun muassa sellaiset "koivuklapiproosan" taiturit kuin Antti Hyry ja Juha Seppälä. Etenkin Hyryn kirjoissa on paljon käsillä tekemistä, ja sitä Karila halusi omiinkin teksteihinsä tuoda.

– En ole itse yhtään käytännöllinen ihminen, mutta henkilöhahmoni osaavat tehdä asioita.

Sellainen on esimerkiksi Pienen hauen pyydystyksen päähenkilö Elina Ylijaako, joka osaa kalastaa. Tai kirjan toinen keskeinen hahmo Pöllö, joka osaa melkeinpä mitä vain.

Omintakeisen kirjoitustyylin rinnalla rakentui myös Karilan maailmankuva.

Nuorena hän tiesi haluavansa kirjoittaa, mutta ei tiennyt sitä, mitä halusi sanoa. Tampereen ja Helsingin vuosina tämäkin puoli alkoi vähitellen hahmottua.

Tuli tarve kirjoittaa ihmisen ja luonnon suhteesta ja ympäristöstä, joka on muuttunut pysyvästi.

Ensimmäisen teoksensa Juhani Karila julkaisi vuonna 2013. Novellikokoelmaansa Gorilla Karila oli kehittänyt tiiviin ilmaisutyylin.

– Siinä lause oli sellainen kuin märkää tiskirättiä olisi väännetty aina vain kuivemmaksi, kirjailija kuvailee.

Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen Omenakrokotiilin kuoleman (2016) tyyli oli jo hiukan lenseämpi, mutta edelleen kirjailija uskoi löytäneensä oman lajinsa.

– Ajattelin, että kirjoitan näitä lyhyitä novelleja maailman tappiin. Olin myös päättänyt, että toisin kuin monet esikoiskirjailijat, minä en kirjoita omaa tarinaani.

Toisin kävi.

Yhtäkkiä kirjailijasta tuntui, että lyhyet tarinat oli kerrottu loppuun. Idealaari kumisi tyhjyyttään.

Tai ei aivan. Laarin pohjalla uiskenteli yksinäinen, nälkiintynyt hauki, joka oli saatava ylös lammesta.

– Miksi? Sitä lähdin selvittämään, Karila sanoo.

Hauen mukana oli palattava Kairalaan, joka oli alkanut nävertää Karilan mieltä yhä useammin.

– En päässyt irti omasta tarinastani.

Syntyi romaanin päähenkilö, joka kantoi raskasta syyllisyyden taakkaa. Henkilö eli elämäänsä etelässä mutta matkusti joka kevät pohjoiseen pyytämään suolammessa asuvaa haukea.

Aluksi Karila ajatteli kirjoittavansa sellaisen teoksen kuin hänen suuresti ihailemansa Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri – sillä erotuksella, että suuren marliinin sijaan pyydettävänä oli pikkuruinen hauki ja meren tilalla onneton suolampare.

– Olen aina rakastanut Hemingwayn kirjaa. Se on kuin pieni päreenpala, johon mahtuu koko maailma.

Yritys ahtaa suuret ajatukset pieneen tarinaan epäonnistui.

Yhtäkkiä kalastustarinan oheen syntyi Vuopion kylä, joka muistutti kovasti tuttuakin tutumpaa Kairalaa. Sitten tulivat Vuopion asukkaat – ja millaisia he olivatkaan!

Oli kalastuskaupan Keijo ja osuuskaupan Heta, oli puutöitään kauppaava Paska-Simo.

Oli pientä peikkoa muistuttava, yhtä aikaa söpö ja uhkaava peijooni.

Oli vaarallisia raitajalkoja, hämmennystä herättävä meteli, olomuotoaan lennosta vaihtava hattara.

Oli Manolaissaaressa kummitteleva Moukku-Olli ja näkki, joka hallitsi lampea julmin ottein.

– Näitä alkoi vain tulla, ja lätkin ne kaikki siihen kirjaan, Karila kertoo.

Fyysisesti Karila kirjoitti kirjaansa työhuoneellaan Helsingin Kruununhaassa, mutta mielessään hän kulki Kairalan kylänraittia.

Lapsuudessa tyhjältä ja mitäänsanomattomalta tuntunut maisema tarjosi näyttämön, jonne mielikuvitus saattoi maalata mitä tahansa.

Syttöjä löytyi myös Suomen kirjallisuuden seuran kirjastosta, joka oli oikea aarreaitta.

– Että Suomen historia tuntee näin mahtavan joukon yliluonnollisia otuksia. Pöllin kaiken, mitä minun tarinani tarvitsi.

Vain saamelaisen mytologian Karila jätti rauhaan, vaikka Lappiin sijoittuvassa tarinassa houkutus sen hyödyntämiseen oli suuri.

– Minulla ei ole mitään kytköksiä saamelaisuuteen. Tein tietoisen päätöksen, että en halua astua saamelaisten varpaille.

Karilan kirjan ihmishahmot eivät perustu todellisiin ihmisiin, mutta joitakin yhtymäkohtia kirjailijan kotikulmien väkeen heissä voi olla.

– Esimerkiksi Paska-Simon esikuva oli omalaatuinen hahmo. Paska-Simossa tiivistyy se ajatus, että ihmisiä tässä ollaan kaikki.

Karilan mukaan tämä asenne kertoo jotakin hyvin olennaista itälappilaisuudesta, tai miksei syrjäseutujen elämästä ylipäätään.

– Annetaan ihmisten olla sellaisia kuin he ovat.

Jos Karilan pitäisi kuvata kotiseutunsa meininkiä yhdellä sanalla, tuo sana voisi olla "hötkyilemättömyys". Tuli mitä tuli, hätäileminen ei auta.

Kuulumisten uteluun voi vastata niin kuin kalastuskaupan Keijo kirjassa: "Ei tässä. Eipä tässä."

Tällä asenteella on mahdollista käydä taistoon jopa ylimaallisia voimia vastaan. Tai selvitä aivan arkisista ongelmista, olivatpa olosuhteet miten karut tahansa.

Lapissa ne usein ovat.

Karilan romaanissa Lappi on paikka, jonne jokainen matkustaa omalla vastuullaan. Vastaan voi tulla mitä tahansa.

"Lähde mukaan kaikkeen. Sano kaikkeen joo", evästää poliisikollega kirjan keskushenkilöihin kuuluvaa ylikonstaapelia.

Kirjailijalle tämäkin valinta on hyvin tietoinen: Karilan Lappi on kaikkea muuta kuin mainoskuvastojen lumihöttöä, tunturimaisemaa ja koiravaljakoita.

Se on verta imeviä sääskiä, upottavaa suota ja traagisia elämänkohtaloita. Se on samaan aikaan silkkaa mielikuvituksen ilotulitusta ja käsin kosketeltavaa inhorealismia.

Karilan Lappi on satiirinen kuvaus seudusta, joka on kaikesta huolimatta kirjoittajalle niin kovin rakas.

Kaiken kaikkiaan Pienen hauen pyydystyksen kirjoittamiseen meni kolme vuotta. Karila myöntää, että se on melko paljon, mutta sellainen kirjoittaja hän on.

– Olen hidas. Käyn tekstiä läpi yhä uudestaan ja uudestaan.

Kirjailija kertoo tehneensä kirjaan paljon muutoksia vielä aivan viime metreillä. Kun teos viimein oli painossa, Karila ei nukkunut muutamaan yöhön.

– Pelkäsin, että olin tehnyt jonkin karmean virheen ja kirjasta tuleekin ihan jalkapuoli. Rukoilin kaikkia jumalia, että tulisipa se painosta kokonaisena ulos, ettei tarvitsisi hävetä.

Pian kirjan ilmestymisen jälkeen kävi selväksi, ettei häpeään ollut syytä.

Vuonna 2019 julkaistu teos sai heti alkuun kiittäviä arvioita ja mukavasti lukijoitakin. Seuraavana vuonna alkoi sadella palkintoja, ja kirjaa ryhdyttiin kääntämään muille kielille.

Sitten alkuvuonna 2021 somevaikuttaja Stella Harasek löysi haukikirjan ja ihastui siihen täysin. Se räjäytti pankin.

Harasek hehkutti kirjaa Instagram-tilillään ja nimesi itsensä haukilähettilääksi. Siltala-kustantamon sivut kaatuivat, kun yhtäkkiä kaikki halusivat pyydystää pientä haukea.

Kirjailija oli ihmeissään. Mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa.

Äkkiä Karila löysi itsensä paistattelemasta parrasvaloissa palkintotilaisuuksissa ja kirjailijatapaamisissa. Tekemästä kaikkea sitä, mikä kuuluu kirjailijan työhön kirjoittamisen lisäksi.

Samaan aikaan kirjailijan kotona elettiin pikkulapsiperheen arkea ja opeteltiin elämään uuden tulokkaan kanssa. Se piti jalat tiukasti maassa.

– Tuntuu siltä, että kirja elää ihan omaa elämäänsä, Karila sanoo.

Nyt Karila työstää seuraavaa teostaan, josta on tulossa jälleen jotain aivan muuta kuin aiemmat.

Täyttä fantasiaa olevan scifi-kirjan tapahtumat sijoittuvat hyvin kaukaiseen tulevaisuuteen. Luvassa on siis mielikuvituksen liitoa, mutta myös painavaa asiaa.

– Kirjan teemat koskettelevat ympäristön tilaa ja sitä, mitä maapallolle tapahtuu, Karila kertoo.

Vaan mitä tapahtuu hauelle? Saako tarina jatkoa?

Tätä on kysytty Karilalta usein.

Kirjailija tunnustaa, että tarinan jatkoidea on kyllä olemassa, jopa jonkinlainen raakaversio siitä. Mutta onko sen kertominen liian iso riski?

– Minulla on tietty vistotus jatko-osien kanssa. Ne ovat harvoin yhtä hyviä kuin ensimmäinen.

Koskaan ei kuitenkaan kannata sanoa jyrkästi ei. Aivan kuten kirjoissa, elämässä voi tapahtua mitä tahansa.

– Teen tai en tee. En vaivaa sillä nyt päätäni, Karila hymyilee.

Kirjailijan kotimaisemissa Kairalassa talvi tekee tuloaan.

Haukilampea ympäröivä hetteikkö ei ole vielä niin jäässä, ettei se antaisi periksi kulkijan alla. Saapas uppoaa hyllyvään maahan säärtä myöten miltei joka askeleella.

Tiheässä pajukossa ääntelee yksinäinen lintu.

Syystulvat ovat nostattaneet lammen pintaa niin, että rantaviivaa on tavallistakin vaikeampi erottaa.

Täällä ei ole mitään nähtävää, ja juuri siksi sysimustan pinnan alle on helppo kuvitella mitä tahansa.