Röhkivä ja napsuva sarvimeri velloo Njamatluohkkán rinteellä.
Tunturi, joka on näyttänyt autiolta, on hetkessä täynnä elämää.
Poroja tolvaa joka suunnasta. Aluksi niitä on kymmeniä, kohta satoja, pian tuhat.
Niitä houkuttelee moottorikelkka, joka nousee tunturiin.
Porot tietävät hyvin, mitä se tarkoittaa: on ruoka-aika.
Kaaresuvantolainen poromies Nils-Johan Labba, 54, on herännyt päivään tukikohdassaan Pousujärvellä, parikymmentä kilometriä Kilpisjärveltä etelään.
Aamupala on ollut perinteinen: puolenkymmentä kuppia kahvia, ei juuri muuta. Sellaiseen hän on tottunut.
Aamun toinen rutiini on ollut tarkastaa puhelimen ruudulta, missä porot ovat. Kymmenet niistä kantavat pantaa, joka kertoo omistajalle tokan liikkeet.
Ennen kahdeksaa Nils-Johan Labba on noukkinut meidät kyytiinsä ja ajanut Saarikoskelle.
Siellä valtatien reunassa seisoo jotain, minkä näkee tavallisemmin maatiloilla: rehutorni.
Siitä poromies on laskenut rekikuorman rakeista, teollista täysrehua suureen muovipulkkaan.
Sitten on alkanut 15 kilometrin kelkkataival kohti koillista – melkein keskelle Käsivarren erämaata.
Kartta tuntee seudun saamenkielisillä nimillä.
On Njamatluohkká (”mäki”), Njamatjávri (”järvi”), Njamatvuopmi (”vuoma”) ja Njamatoaivi (”pää”).
Puheissa paikannimi on saanut suomalaisen muodon: Namakka.
Näissä maisemissa Labbat ovat hoitaneet porojaan sukupolvien ajan.
Nyt täällä palkii Nils-Johan Labban ja hänen tokkakavereidensa talvilauma, joka on Suomen suurin.
Poroja näkyy paljon. Ainakin 1500, ehkä 2000.
Silti tässä on vain osa.
Kun Labba ja hänen tokkakaverinsa kokoavat kaikki poronsa vasonta-alueille, laumassa on yli 4000 päätä.
Se on saman verran kuin monessa keskisuuressa paliskunnassa on poroja yhteensä.
Saamelaisen poronhoidon tapaan Käsivarren paliskunta on jakautunut tokkakuntiin, siidoihin.
Kukin niistä hoitaa porojaan itsenäisesti ja omilla alueillaan – seuraten kirjoittamattomia sopimuksia ja rajoja, jotka on painettu poromiesten muistiin.
Siidoista suurin on Kova-Labba.
Sen kovinta ydintä ovat Nils-Johan Labba ja hänen tokkaporukkansa: kaksi nuorempaa veljeä, kaksi serkkupoikaa ja Valkeapään veljespari.
Joka päivä, läpi talven ja usein kesälläkin, lähes kaikki heistä ovat tunturissa.
Marraskuusta toukokuuhun moottorikelkan mittariin kertyy toistasataa kilometriä joka päivä.
Muutaman kuukauden ajan kelkan perässä on rehureki.
Viime vuonna tokkaporukka auttoi poronsa yli vaikeimpien kuukausien ajamalla tunturiin yli 400 000 kiloa rehua.
Se on alun viidettäsataa rekikuormaa.
–Joka aamu on lähdettävä, jos ei kiviä sada, Nils-Johan Labba sanoo.
– Jos sataa, silloinkin pitää yrittää.
Kelkan penkillä, selkänojaa vasten, kököttää Zapi.
Mustankirjava, yhdeksänvuotias porokoira on isäntänsä jokapäiväinen apuri tunturissa.
– Kaikista tärkein, Nils-Johan Labba kiittelee.
Ennen poromies seurasi poroja. Nyt porot seuraavat poromiestä.
Ruokinta on tehnyt poroista vähemmän arkoja. Tokan kuljettaminen ei tahdo onnistua enää ihmisvoimin, Nils-Johan Labba sanoo.
– Eivät paljon pakene, vaikka kuinka huutaisit. Toljottavat vain.
– Mutta koiraa porot vielä uskovat.
Siksi hän ei lähde tunturiin ilman Zapia.
Maaliskuussa Labba vietti työparinsa takia unettomia öitä.
Tunturissa oli lumimyrsky. Zapi katosi jonnekin ja löytyi vasta kaksi vuorokautta myöhemmin.
Jälleennäkemisen riemu oli suuri, Nils-Johan Labba hymyilee.
– Molemmilla! En tiedä, kummalla suurempi.
Rehukuski kiskaisee pois pressun, joka on tukkinut reen takareunaan poratun aukon.
Sitten Nils-Johan Labba mutkittelee rinnettä edestakaisin.
Aukosta valuu hangelle rehuvana, joka jatkuu satoja metrejä. Sen ääreen porot asettuvat syömään rinnakkain.
Jotta hitaammat eivät jäisi ilman, Käsivarren paliskunnan poroisäntä Lars-Jona Valkeapää tuo rinteeseen toisenkin rehukuorman.
Jos haluaisi nähdä enemmän nisäkkäitä kerralla, pitäisi mennä Afrikkaan.
Tai sitten tunturin toiselle puolelle, lähelle Ropia. Siellä on tokkaporukan toinen talvilauma, sekin tuhatpäinen.
Täällä porot eivät ole kahta puolen puuta, niin kuin poromiehillä on tapana vastata uteliaille.
Ne ovat kahta puolen tunturia.
Paliskuntien poroluettelot ovat salaisia siltä osin kuin ne sisältävät henkilön varallisuuteen liittyviä tietoja.
Siksi emme tiedä varmasti, onko Nils-Johan Labba suurimpia omistajia koko poronhoitoalueella.
Todennäköisesti on. Ehkä kaikkein suurin?
Ahavoituneille kasvoille nousee hymy, joka on muutenkin herkässä.
Nils-Johan Labba huomauttaa, että paliskunnassa yhdellä osakkaalla voi olla merkissään enintään 500 eloporoa.
– Sen verran kyllä löytyy.
Lisäksi ovat perheen porot, sisarusten ja isän. Silloin poroluku on jo nelinumeroinen.
Nils-Johan Labba tietää hyvin, mitä sellaisesta seuraa.
– Monet haaveilevat, että kun olisi paljon poroja, niin taivas olisi auki.
– Harvempi tulee miettineeksi, miten isossa tokassa on työtä ja kustannuksia. Ihan valtavasti, molempia.
Poronhoitoalueella saa olla yhteensä 203 700 eloporoa.
Niin maa- ja metsätalousministeriö on määrännyt kymmenvuotiskaudeksi 2020–2030.
Kattoluvusta ollaan kaukana. Paliskuntain yhdistyksen tilastojen mukaan eloporoja oli viime kesän alkaessa 176 581.
Vajaukseen on monta syytä.
Ylilaidunnuksen kuluttamat laitumet. Kilpaileva maankäyttö. Vaikeat talvet. Runsastuneet suurpedot. Kustannusten nousu.
Ne kaikki – yhdessä tai erikseen – ovat vaikuttaneet siihen, että poroluku on vajonnut monessa isossakin paliskunnassa roimasti alle suurimman sallitun.
Mutta ei täällä.
Valtio on määrännyt Käsivarren suurimmaksi poroluvuksi 10 000. Se ei ole riittänyt enää vuosiin.
Viime vuonna paliskunnan todellinen eloluku oli 11 988.
Se on lähes 4500 päätä enemmän kuin naapuripalkisessa Näkkälässä, jossa poroja on toiseksi eniten.
Myös Käsivarsi on kohdannut elinkeinon kaikki kirot – itseaiheutetut ja ulkopuolelta tulleet.
Täälläkin porot ovat syöneet ja talloneet jäkälälaitumet köyhänlaisiksi.
Elinkeinon vaatimat koneet, kamppeet ja polttoaineet maksavat ainakin saman kuin muualla.
Jos tilastoja uskoo, Käsivarren paliskunnassa on petovahinkoja enemmän kuin missään. Viime vuonnakin ahmojen tappamaksi kirjattiin 689 poroa.
Ja säänhaltija oikuttelee täälläkin, heiluttelee lämpötiloja laidasta toiseen. Yhä useammin tuulet piiskaavat hangen niin kovaksi, että poro ei pääse läpi.
Silti suurtokat ovat säilyneet.
Siihen Nilla Labballa on vain yksi selitys: lisäruokinta.
Hänen tokkaporukkansa aloitti sen 25 vuotta sitten.
– Sen jälkeen ei ole ollut katoa. Yhtä eteenpäinmenoa vain.
Varhaisimmat asiakirjamerkinnät Labbojen poroista yltävät 1600-luvulle.
Ainakin siitä lähtien suku on paimentanut tokkaansa milloin Ruotsin tai Norjan, milloin Suomen tuntureilla.
1980-luvun lopulla poromäärät olivat huipussaan.
Silloin Nils-Johan Labba oli päässyt juuri peruskoulusta. Ura ammattiporomiehenä oli lupaavalla alulla.
Hän muistaa yhä elävästi, miten porot täyttivät aidan kesäerotuksessa Jehkatsin alla.
– Kuin meri olisi vyörynyt.
Katastrofi tuli vain muutama vuosi myöhemmin.
Keskellä pimeintä talvea Käsivarressa satoi monta päivää vettä. Sitten sää vaihtui lennosta paukkupakkasiin.
Hanki jäätyi raudanlujaksi.
Nils-Johan Labban isä Johan Aslak Labba ja Jouni Valkeapää olivat paimenessa Saarijärven kämpällä.
Kireän pakkasyön jälkeen moottorikelkasta ei jäänyt lumelle kuin hento piirto, koparasta ei jälkeäkään.
Porot olivat poissa.
Laitumien jäädyttyä tokka oli seurannut ikiaikaisia vaistojaan ja painunut valtakunnanrajojen yli, kohti Jäämerta.
Seuraava kesäerotus oli murheellinen.
Tokkakunta sai poroja aitaan vain murto-osan siitä mitä ennen.
Alkoi seitsemän laihaa vuotta. Niin Nils-Johan Labba kutsuu aikaa ennen vuosituhannen vaihdetta.
– Ei ollut juuri myytävää.
Seuraava koettelemus odotti jo ovella.
Loppuvuodesta 1999 lumi jäätyi jälleen niin, etteivät porot pystyneet kaivamaan.
Silloin tokkaporukassa ryhdyttiin työhön, jota ei ollut ennen tarvittu: ruokkimaan poroja.
Ratkaisu jakoi perinteiseen poronhoitoon tottunutta paliskuntaa.
Osa nauroi. Että nyt rehuja tunturiin!
– Moni piti hullun hommana, Nils-Johan Labba muistaa.
Ensimmäisillä ruokkijoilla ei ollut muutenkaan helppoa.
Etelämpää tuodut säilörehut jäätyivät talven pakkasissa. Poromiehet jyystivät kirveellä paaleja pienemmiksi. Moni vierasti hajua, joka toi mieleen navetan.
Paalien osto jäi tokkaporukalta yhteen talveen. Sen jälkeen tunturiin on viety vain teollista täysrehua, joka on puristettu rakeeksi.
Kaaresuvannon ja Kilpisjärven välillä voi nähdä useampia rehutorneja.
Pienempään mahtuu 10 000 kiloa, suurempiin 20 000.
Ruokintakaudella rehutehtaan rekat ajavat viikottain Pohjanmaalta täyttämään säiliöt.
Käsivarressa porot palkivat vapaina vuoden ympäri ja syövät enimmäkseen sitä, mitä löytävät tunturista.
Kesän korvalla syntyvät ja loppuvuodesta teurastettavat vasat eivät ehdi rehua nähdäkään.
Jokatalvinen lisäruokinta aloitetaan silloin, kun kaivuu menee poroille liian vaikeaksi.
Tavallisimmin niin käy joko tammi- tai helmikuussa. Rehunajo jatkuu toukokuuhun.
Yhden poron päiväannos on aluksi puolisen kiloa täysrehua. Lopputalvesta, vasonnan lähestyessä, menee jo kilo päätä kohti.
Silloin tunturiin on ajettava päivittäin yli 4000 kiloa syötävää.
Se on paljon, Labba huokaa.
– Mutta sitten voi lohduttautua, että jos porot pitäisi ruokkia aitaukseen, rehua menisi tuplasti.
Niin tehdään suurimmassa osassa poronhoitoaluetta. Etelämpänä porot ruokitaan tarhaan, pohjoisessa maastoon.
Ilman lisäruokintaa ei selvitä enää juuri missään.
Poronrehujen tuotanto on kaksinkertaistunut Suomessa 15 vuodessa. Niin kertovat Ruokaviraston tilastot.
Ukrainan sota iski myös poronhoitajien kukkaroon järisyttämällä viljan maailmanmarkkinaa.
Huippuluvuista rehun hinta on laskenut selvästi, muutamaan kymmeneen senttiin kilolta.
– Olen sillä tavalla paatunut, etten katso hintaa. En rehun enkä polttoaineen, Nils-Johan Labba sanoo.
– Molempia on pakko ostaa, jos tätä aikoo tehdä.
Rehutehtaalle tokkaporukka on huippuasiakas, tietenkin.
Tänäkin keväänä tehtaan nokkamiehet ovat vierailleet tunturissa ja nähneet omin silmin, millaisen tokan vuoksi tehtaan säiliöauto ajaa tämän tästä Pohjanmaalta Käsivarteen.
Namakkajärven pohjoisrannalla seisoo puolenkymmentä hirsitupaa.
Oranssinsävyinen on Nilla Labban.
Pihalla on muutama kelkka, rekiä ja rakennuskehikko, joka on hyvällä alulla.
– Eiköhän tuossa kesällä saunota, isäntä toivoo.
Nils-Johan Labban pikkuveli Per-Jona Labba ja Muoniosta apuun tullut Jukka-Pekka Hietala ovat seurailleet tokkaa yötä myöten ja nukkuneet sitten jonkun tunnin. Nyt on aamupäiväkahvin aika.
Namakkaan Labbat rakensivat ensimmäiset mökkinsä vajaat sata vuotta sitten. Sitä ennen koti oli ollut kodassa ja kota siellä missä porotkin.
Nyt vanhojen tilalla on uusia hirsitupia. Seinillä on aurinkopaneeleja ja lautasantenneja.
Kesällä tuvat täyttyvät. Vasanmerkintä on Namakassakin porovuoden huipennus, johon tullaan perheittäin.
Silloin suurimmatkin rehulaskut tuntuvat hetken saatavilta.
Namakan rinteillä lähes kaikilla vaatimilla on sarvet.
Poromiehelle se on lupaus siitä, että vasa on tulossa.
Nälkiintynyt vaadinporo luo herkästi vasansa. Niin luonto on järjestänyt, jotta ainakin emä pelastuisi.
Ruokitut selviävät talvesta hyvin ja vasovat.
– Korkea vasaprosentti on sitä tuottoa, jota rehunajosta voi saada, Nils-Johan Labba sanoo.
Ensimmäiset ovat jo syntyneet. Ne aloittavat elämänsä hangella, sillä tunturissa ei näy vielä suuremmin pälviä.
Loppuvuodesta Namakan tokkaporukka myy teuraaksi tavallisesti kolmattatuhatta poroa. Se on enemmän kuin puolet koko paliskunnan teuraista.
Menestyksellä on myös varjonsa.
Koska porot säästyvät nälkäkuolemalta, ruokinta ruokkii Käsivarren paliskunnan jatkuvaa ylilukua.
Nils-Johan Labba ei kaunistele tilannetta.
– Talvilaitumet ovat kuluneet, eivätkä korjaudu tällä menolla.
Suuromistajalle sopisi, että tuki maksettaisiin teurastettavista eikä eloporoista, kuten nyt.
– Niin tehdään Norjassa, ja niin pitäisi tehdä meilläkin niissä palkisissa, joissa on ylilukua. Se kannustaisi teurastamaan enemmän.
Hän ei näe tulevaisuutta, jossa porot selviäisivät omillaan.
– Tähän on tultu, eikä paluuta ole. Kaikki ruokkivat. Nekin, jotka joskus nauroivat.
– Jos emme ruokkisi, poroja olisi moninkertaisesti vähemmän. Vai olisiko juuri ollenkaan.
Yhtenä päivänä viikossa Nils-Johan Labba on poissa tunturista.
Silloin hän tekee bisnestä.
Joka vuosi hän ostaa poroja muista paliskunnista, pitkin poronhoitoaluetta.
Alihankkija hoitaa niiden kuljetuksen, teurastuksen, leikkauksen ja pakkauksen.
Sen jälkeen Labba varastoi tuotteet ja myy vuoden mittaan eteenpäin muun muassa ravintoloihin ja kuluttajille.
Jos syö poroa ravintola Nilissä Rovaniemellä, se voi olla Nils-Johan Labban Tosilapin Porolta. Kerran hänen perheenjäsenensä tilasivat poroannoksen Helsingin Annankadun Lappi-ravintolassa. Keittiöstä selvisi, että raaka-aine oli hankittu Tosilapin Porolta.
Viime vuonna Nils-Johan Labban yhden miehen yritys osti 3000 poroa teurastettavaksi.
– Silloin huomaa, että ostajalle poronliha on kallista. Ja kuitenkin tuottajahinnan pitäisi olla paljon korkeampi, että poromieskin pärjäisi.
– On se vain hankala yhtälö.
Silti yrittäjyys kiehtoo, eikä vain poroihin liittyvä.
Nils-Johan Labballa on Kilpisjärvellä loma-asuntoja, joita hän vuokraa matkailijoille.
– Tykkään olla ihmisten kanssa tekemisissä. Tunturissa saa olla tarpeeksi yksin.
