Porot odottavat jo.
Eläimet ovat kerääntyneet kapeaa jokea halkovalle jäätielle. Sieltä ne tuijottavat punaista omakotitaloa, joka tönöttää rantatörmällä.
Miia Ylinampa, 41, kurottaa katsomaan sarvipäitä keittiön ikkunasta.
– Alkaa olla ruoka-aika.
Ovi kolahtaa. Eteisestä ilmaantuvat vuoron perään Miian sisarukset: Lauri, 38, Elisa, 34, ja Jussa-Matti Ylinampa, 25.
Talon ovi on heille aina auki. Rovaniemen Tiaisessa sijaitseva omakotitalo on paitsi Miian nykyinen koti, myös sisarussarjan lapsuudenkoti ja heidän lastensa entinen mummola.
Sisarusten lapsuudessa Ylinammat olivat kylän ainoa poronhoitajaperhe.
Vielä 30 vuotta sitten Suomessa oli kaikkiaan noin 7 500 poronhoitajaa. Viime toukokuussa päättyneellä poronhoitokaudella heitä oli enää 4 300.
Se tarkoittaa, että monessa suvussa uusista sukupolvista ei ole löytynyt elinkeinolle jatkajia.
Ylinamman perheessä jatkajia on ollut melkein ruuhkaksi asti.
Mukaan pääsi, kun ei enää tarvinnut vaippoja
Pikkupoikana Laurilla oli tapana pinkaista ulos, kun hän kuuli moottorikelkan käynnistyvän.
Ääni tarkoitti, että naapuritalossa asuva ukki oli lähdössä viemään poroille heinää.
Ukki ehti vain harvoin metsään ilman pientä kyytiläistä.
Jussa-Matin lapsuudessa 15 vuotta myöhemmin porot tulivat iltapäivisin maantien varteen odottamaan koulubussia. Sieltä ne saattelivat perheen kuopuksen turvallisesti kotipihaan.
Kesäisin Jussa-Matti kiipesi kavereidensa kanssa pihapiirin nuoriin koivuihin. Kapea runko taipui poikien painosta, ja ajoporot saivat herkutella koivunsilmuilla.
Elisa taas keräsi poroille sylikaupalla maitohorsmia.
Eläimet osasivat arvostaa lahjuksia.
– Kun oli antanut poroille ruokaa, niitä sai silittää.
Vuoden kierron kohokohtia olivat syksyiset poroerotukset ja kesäiset vasanleikot. Sisarukset saivat olla mukana molemmissa pienestä asti.
Heidän isällään oli sääntö: mukaan pääsi, kun ei enää tarvinnut vaippoja.
Porotöissä kaikille yritettiin keksiä tekemistä. Jussa-Matti osallistui pikkupoikana aitatöihin kantamalla mukanaan Mehukatti-tonkkaa, josta aikuiset saivat hörppiä juotavaa.
– Se oli ylpeyden aihe. Minullakin oli tarkoitus.
"Tämä ei ole tyttösten hommaa"
Ylinamman suku on hoitanut poroja Rovaniemen seudulla jo seitsemän tai kahdeksan sukupolven ajan.
Sisarusten äiti on inarinsaamelainen. Poronhoito ei kuitenkaan periytynyt äidiltä, vaan se on sisarusten suomalaisen isän suvun pitkäaikainen elinkeino.
Isän esi-isä aloitti poronhoidon aikoinaan mentyään naimisiin saamelaisnaisen kanssa. Perheen avuksi palkattiin renkejä, joiden kautta poronhoito levisi moneen muuhunkin sukuun.
Miian teinivuosina poronhoitajat olivat enimmäkseen miehiä. Metsässä naisia ei ollut mukana lainkaan.
Kun Miia halusi päästä nylkemään poroja, osa paliskunnan miehistä yritti hätistellä hänet pois.
– Minulle sanottiin, että tämä ei ole tyttösten hommaa, täällä näkee verta.
Miialle taas oli lapsesta asti selvää, että hän haluaa tehdä poronhoidosta itselleen ammatin. Sisarusten isä otti onneksi metsään mukaan sekä pojat että tyttäret.
– Isä sanoi aina, että lähde mukaan kokeilemaan. Sillä oli tosi iso merkitys.
Pelkällä porojen hoidolla ei elä. Siksi Miia perusti isänsä kanssa vuonna 2006 ohjelmapalveluita tarjoavan porotilan.
Napapiirillä sijaitseva Arctic Reindeer pitää hänet kiireisenä noin puolet vuodesta.
Samaan aikaan on hoidettava myös perinteinen poronhoito. Erotus, talviruokinta, vasanleikko, aitojen teko ja muut tokkaan liittyvät työt rytmittävät vuotta.
– Olen valinnut muut tekemiseni porojen ehdoilla.
Meditaatiota hangella kopistelevien porojen joukossa
Useamman työn tekemisessä ei sinänsä ole poronhoitajille mitään uutta. Sellaista se oli aiemmillakin sukupolvilla: poronhoidon lisäksi oli lehmiä ja metsää. Osa teki perinteisiä käsitöitä tai kävi muualla metsätöissä.
Sisarusten isä työskenteli ennen porotilan perustamista teurastamolla lihanleikkaajana ja koulutti ajoporoja matkailukäyttöön.
Miialle poronhoidossa on kyse luontokokemuksesta. Hän rakastaa kirpeitä syysaamuja, joina kuljetaan metsässä kokoamassa poroja yhteen. Porojen tuoksua ja roukuamista alkukesän vasanleikossa. Jopa sääskien ininää.
– Ne ovat ne lapsuuden äänet ja tuoksut.
Tärkeää on myös itse poro. Se on Miian mielestä rauhoittava, tasoittava, maadoittava. Laumaeläin, joka itsessään vähentää stressiä ja kiirettä.
Poron maadoittavaan vaikutukseen luottaa myös nuorempi sisko Elisa.
Tiaisen talon ruokapöydässä istuvalla pikkusiskolla on yllään tumma fleecepaita, jonka selässä lukee Arctic Reindeer. Nyppyiseen kankaaseen on tarttunut poronkarvoja.
Elisa työskenteli aiemmin sisarensa yrityksessä. Hän on myös toiminut lomittajana ja tehnyt metsätaloustöitä.
Nuorena aikuisena hän opiskeli viisi vuotta Inarissa inarinsaamen kieltä ja perinteisten käsitöiden tekoa.
Koti-ikävä kuitenkin vaivasi.
– Se oli ennen kaikkea ikävää porojen luo.
Elisa oli aina haaveillut poronhoitajuudesta, mutta moni asia mietitytti. Onko alalla tulevaisuutta? Miten taloudellisesti pärjäisi, kun poroja pitäisi ostaa lisää?
Pieni epäilys iti siitäkin, selviäisikö naisena varmasti joka paikassa. Kahdeksan vuotta vanhemman Miian esimerkki kuitenkin kannusti.
Elisa päätti uskaltaa.
Hän muutti takaisin Rovaniemelle, hankki lisää poroja ja siirsi tokkansa Alanampaan, 20 kilometrin päähän siskonsa tiluksista.
Puoli vuotta sitten hän perusti hyvinvointialan yrityksen, joka tarjoaa erilaisia hoitoja ja hyvinvointiin liittyviä työpajoja.
Siinä rauhoittavilla poroilla on oma roolinsa. Elisan yrityksen valikoimiin kuuluu meditaatiota hangella kopistelevien porojen joukossa.
Viljapohjaiset napurat ovat porojen herkkua
– Hoophophophop! Syömään!
Jussa-Matti saapastelee pihamaan reunalle Tiaisessa. Hänen laulava kutsuhuutonsa kiirii kinosten yli.
Jäätiellä seisoskelevat porot vastaavat huhuiluun lähtemällä liikkeelle – mutta ihan toiseen suuntaan kuin sinne, mistä kutsu kuuluu.
– Ne menevät edeltä, Miia sanoo ja heilauttaa itsensä moottorikelkan päälle.
Kelkan perässä keikkuu suppilon muotoinen porojen ruokintalaite. Lauri-veli on hitsannut laitteen ukin vanhasta apulannan levittimestä.
Suppilo on täynnä viljapohjaisia napuroita, jotka näyttävät koiranruualta. Ne ovat porojen herkkua.
Kun Miia suuntaa mäntymetsään, sarvipäitä alkaa taas näkyä. Ne vilahtelevat puiden välissä noin kymmenen metrin päässä.
Sisarukset seuraavat perässä kelkoilla. Yleensä iltaruokinnalle ei lähdetä koko perheen voimin, mutta tänään tehdäänkin lehtijuttua.
Hakkuuaukion reunalla kelkka pysähtyy. Pari rohkeinta vaadinta rientää saman tien työntämään turpansa ruokasuppiloon.
– Salli se on yhtä ruma kuin aina, Miia sanoo ja katsoo hellästi poroista laihempaa.
Osalla poroista on nimet, lähinnä niillä, jotka ovat jotenkin erottuneet joukosta. Salli pääsi nimettyjen sarvipäiden joukkoon, koska se sairasteli nuorena paljon.
Ilmeisesti sairastelujen vuoksi sen karva kasvaa nyt hassunnäköisillä pyörteillä. Samasta syystä se on tottunut käsittelyyn ja on varsin kesy.
Napuroita haikailee myös toinen nimetty poro, Marjatta. Se on yksi Miian 12-vuotiaan Ante-pojan poroista.
Lauri tarttuu Marjattaa sarvista: porolle laitetaan Anten vaatimuksesta gps-panta.
Luopumispäätöksen suurin kimmoke oli ilmaston muuttuminen
Lauri on sisaruksista toiseksi vanhin. Hän luopui omista poroistaan viime syksynä.
Jäljelle jäi vain muutama yksilö, joiden vasoista saa lihat oman perheen ruokapöytään.
Lauri aloitti ammattimaisena poronhoitajana 22-vuotiaana. Luopumispäätöstä edelsi vuosien harkinta.
– Se on tosi mielekästä hommaa. Mutta siihen pitää sijoittaa paljon rahaa.
Hän teki poronhoidon lisäksi koko ajan palkkatöitä muualla. Tällä hetkellä hän työskentelee kokopäiväisesti LVI-asentajana.
Päätöksen suurin kimmoke oli ilmaston muuttuminen.
Yhä useampana syksynä sulaan maahan satoi puoli metriä lunta, jonka alla jäkälä homehtui.
Kun poro haistaa homeen, se hylkää helposti koko alueen. Porot siirtyivät pahimmillaan satojen kilometrien päähän, ja niiden hakemiseen kului paljon aikaa.
Toisina vuosina talven vesisateet ja lämpimät säät tekivät lumeen jäisiä kerroksia, jotka estivät poroja kaivamasta maasta ravintoa.
Eläimiä oli pakko alkaa ruokkia tarhassa läpi talven. Se lisäsi työmäärää ja teki poronhoidosta entistä kalliimpaa.
Nyt takana on ensimmäinen talvi ilman omaa tokkaa.
– On se erilaista, Lauri sanoo ja on pitkään hiljaa.
– Oli erilainen talvi.
Ei kesämökkejä vaan porokämppiä
– Katopa Jussa tuota kelkkaa, se pitää jotain ihme ääntä.
Miia viittaa kohti keltamustaa moottorikelkkaa, jonka hän hetki sitten ajoi metsään. Jussa-Matti siirtyy tutkimaan, löytyisikö vika kelkan konepellin alta.
Sisaruksilla on porohommissa omia vastuualueita. Jussa-Matin aluetta ovat ajoneuvot ja koneet. Hänet soitetaan apuun, kun jokin hajoaa.
Usein Miian ei tarvitse edes soittaa, sillä pikkuveli käy säännöllisesti kylässä.
– Aina täällä jotain hommaa on odottamassa, Jussa-Matti sanoo.
– Se sitten vähän huokailee ja menee korjaamaan, Miia sanoo.
Laurin vastuulla on kesän heinäurakka. Hän paalaa heinät monille lähikylien asukkaille, mutta myös kaikille perheenjäsenilleen.
Porukalla on tehty monenlaista. Kun Miia perusti isänsä kanssa matkailuporotilan, muut sisarukset ja perheen äiti olivat mukana auttamassa. Myöhemmin Elisa ja Jussa-Matti olivat myös yrityksessä töissä.
Toissa vuonna kaikki sisarukset saapuivat Alanampaan talkoilemaan, kun Elisan poroille rakennettiin uutta aitaa. Aitatalkoita on järjestetty myös Tiaisessa.
Vastuuta on jaettu muillekin kuin sisaruksille. Miia on järjestänyt arkeensa joustoa jakamalla porojen ruokintaviikot lastensa ja entisen puolisonsa kanssa. Omilla ruokintaviikoilla apuna on Miian nykyinen puoliso.
Elisalla on Alanammassa tarhauskaveri, jonka kanssa he jakavat ruokintakerrat suunnilleen tasan.
Sisarukset viettävät myös yhteistä vapaa-aikaa. Silloin mennään metsään, mihinpä muuallekaan.
– Meillä ei ole kesämökkejä, meillä on porokämppiä, Elisa sanoo.
Merkit kulkevat sukupolvelta toiselle
Sisaruksilla on ollut omat poromerkit pienestä asti. Niillä merkityt porot ovat osaltaan sitouttaneet lapsia poronhoitoon.
– Melkeinpä ne ovat saaneet merkin silloin kun pappi on ne kastanut, sanoo sisarusten isä, 70-vuotias Reima Ylinampa.
Monet merkeistä ovat kulkeneet suvussa sukupolvelta toiselle.
12-vuotiaalla Antella on käytössä isomummonsa vanha merkki. Miian ensimmäinen merkki oli sama, joka hänen omalla isällään oli käytössä lapsena. Nyt merkki on siirretty 21-vuotiaalle Raunalle, jolla on käytössä myös isoukkinsa veljen merkki.
Sukumerkkien etu on, että muut lähialueiden poronhoitajat tunnistavat karanneen poron merkistä heti, minkä suvun jäsenelle eläin kuuluu.
Reima Ylinamman ei aikoinaan tarvinnut miettiä, alkaako poronhoitajaksi vai ei.
– Ei siinä ollut vaihtoehtoja. Nuoremmat lapset koulutettiin. Minulle isä sanoi, että sinä jatkat sitten tässä.
Hän muistaa lapsuudestaan kylmät porokämpät ja raskaat metsäreissut. Nykymeno näyttää hänen silmiinsä helpolta, kun apuna on moottorikelkkoja, mönkijöitä ja gps-paikantimia.
Koko eläin hyödynnetään
Nykyään on kuitenkin uusia ongelmia.
Yksi niistä on ilmastonmuutos, joka pakottaa tarhaamaan poroja Etelä-Lapissa.
Poronhoitajia myös vaivaa sama kustannusten nousu kuin maanviljelijöitäkin.
Rehutonnin hinta on 15 vuodessa yli tuplaantunut. Apulannan hinta nousi parissa vuodessa moninkertaiseksi.
– Kaikki kallistuu paljon enemmän kuin pystymme korottamaan hintoja, Miia sanoo.
Miia ja Elisa yrittävät parantaa katetta jalostamalla porotuotteet mahdollisimman pitkälle itse.
Pyhä-Kallion paliskunnalla on EU-hyväksytty teurastamo ja leikkaamo. Siskokset käsittelevät omien porojensa lihat ja myyvät ne eteenpäin ravintoloille ja kuluttajille.
He jalostavat itse myös taljat. Sarvet myydään käsitöiden tekijöille.
Keuhkot, koparat ja muut ylijääneet osat jatkavat matkaansa koiranruokatehtaalle.
Koko eläimen hyödyntäminen on ekologista. Sillä halutaan myös kunnioittaa poroa.
Ikäjakauma on nuorentunut selvästi
Noin joka viides suomalainen poronomistaja on alle 25-vuotias.
Vajaat 20 prosenttia poronomistajista on yli 65-vuotiaita, loput siltä väliltä.
Suurin osa poronhoidosta luopuneista on vanhoja miehiä. Siksi ikäjakauma on nuorentunut viimeisten 20 vuoden aikana selvästi. Myös naisten suhteellinen osuus on kasvanut.
Yksi alan nuorista naisista löytyy Ylinampojen perheestä.
Hän on Miian 21-vuotias tytär Rauna Merkku, joka osti Lauri-enonsa myymät porot.
Rauna on kasvanut porojen keskellä, samaan tapaan kuin äitinsä ja tämän sisarukset. Miia muistaa, miten hän Raunan elämän ensimmäisessä poroerotuksessa parkkeerasi lastenvaunut poroaidan viereen.
Tällä hetkellä Rauna opiskelee ammattikorkeakoulussa liiketaloutta ja työskentelee äitinsä matkailuyrityksessä.
Rauna myös hoitaa omia porojaan. Hän oli yksi 12 uudesta poronhoitajasta, jotka saivat viime vuonna nuoren poroyrittäjän aloitustuen.
Raunan porot liikkuvat Miian porotokan seassa. Mukana ovat myös Miian puolison, isän, veljien ja Ante-pojan muutaman pään porokarjat.
Elisan karja siirtyi hänen mukanaan Alanampaan. Yksittäisiä Elisan poroja löytyy tosin säännöllisesti Miian karjan joukosta. Ne ovat tulleet vanhasta muistista sinne, missä ruokaa on ennenkin saanut.
Osalla Tiaisen poroista on kaulassaan leveä, neonpinkki panta. Se kertoo Raunan porohankinnoista.
Tytär halusi hankkia lisää omia poroja jo nyt, vaikka äiti koitti vähän toppuutella.
– Olen sanonut, että ensin voisi opiskella. Metsään ehtii.
– Toisaalta on mahtavaa, että hän haluaa jatkaa näitä perinteitä.
"Työ ei ole mennyt hukkaan"
Myös sisarusnelikon nuorin, 25-vuotias Jussa-Matti haaveilee perinteiden jatkamisesta.
Hänellä on aina ollut vain jokunen poro. Hän asuu vuokra-asunnossa Rovaniemen Viirinkankaalla ja työskentelee kokopäiväisesti autoasentajana.
Jossain vaiheessa Jussa-Matti toivoo päätyvänsä sisarussarjan jatkoksi Sodankyläntien varteen, omaan Pyhä-Kallion paliskuntaan. Hän haluaisi viettää nykyistä enemmän aikaa metsässä, olla porojen keskellä ja seurata niiden elämää.
Se vaatisi, että joku paliskuntaan kuuluva haluaisi myydä omia porojaan eteenpäin. Oma talokin pitäisi löytää.
– Ja rikas vaimo, Reima-isä heittää.
Reima Ylinampa sanoo, että monet vanhemmat poronhoitajat ovat harmitelleet, että eivät ottaneet aikoinaan jälkikasvua mukaan metsään.
Kun lapset eivät olleet mukana, näille ei syntynyt tiivistä suhdetta vanhempien elinkeinoon.
Mitä Reima Ylinampa ajattelee siitä, että kaikki hänen lapsensa ovat olleet kiinnostuneita jatkamaan alalla?
– Se tuntuu hyvältä. Työ ei ole mennyt hukkaan.
Uudistuminen on välttämätöntä myös alan sisällä
Hakkuuaukion reunalla varjot alkavat pidentyä.
Miia hyppää takaisin kelkan päälle ja lähtee nousemaan vaaralle. Perässä seuraavan ruokintalaitteen luukku on avattu, ja hangelle tipahtelee napuroita.
Porot etsivät kelkan kulkemalta reitiltä oman paikkansa. Ne ryhmittyvät syömään siistiksi nauhaksi vaaran rinteelle.
Kevään edetessä poroja saatellaan koko ajan pidemmälle metsään. Osa niistä palaa silti huomennakin talon kulmille odottamaan illallista.
Elisa toivoo, että tulevaisuudessa porot saisivat nykyistä isomman osan ravinnostaan luonnosta. Se vaatisi vanhojen metsien yhä laajempaa suojelua ja metsätalouden muutosta.
Poronhoitajat näkevät arjessaan myös luontokadon vaikutukset. Miian lapsuudessa lähimetsissä kohtasi metsoja ja teeriä. Nykyään niitä näkee harvoin.
Tällä hetkellä Miiaa huolettaa myös, miten Natoon liittyminen vaikuttaa maankäyttöön. Pyhä-Kallion paliskunnan alueella sijaitseva Rovajärven ampuma-alue on Euroopan suurin. Siellä on jo nykyisellään erilaisia Puolustusvoimien harjoituksia 300 päivänä vuodessa.
– Aina sanotaan, että poromiehet vastustavat. Ei se niin ole. Mutta kaikki maankäytön tavat pitää ottaa huomioon, Miia sanoo.
Hän uskoo, että haasteista huolimatta poroja hoidetaan Lapissa vastaisuudessakin. Se vaatii uudenlaista ajattelua myös alan sisältä.
– Ihmiset vähenevät ja kustannukset nousevat. Pitää miettiä, miten uudistutaan niin, että elinkeino säilyy elinkeinona.
Jutussa mainitut tilastotiedot on kysytty Paliskuntain yhdistykseltä.